Tuulestatemmattua

Aamuisin Oulussa pyöräillen – kamera mukana

Olen viime viikkoina yrittänyt herätellä kuvausinnostusta – ja onnistunutkin. Joka aamu on kamera pyörän tarakan laukussa kulkenut mukana rannoilla ja baanoilla, hiljaisessa keskustassa ja uinuvissa lähiöissä.

Vielä ”vaiheessa” on tämä kesäisen Oulun taltiointiprosessini, jota ihan omaksi ilokseni, jotain tehdäkseni, olen koonnut. Nyt sain yhden kansiollisen jo kasatuksi.

Kuvaamisen (vai sittenkin siis minun) aktivoitumisen lisäksi on myös somessa taas tullut vietettyä aikaa. Ei vain satunnaisia piipahduksia tutuissa FB-ryhmissä tai Instaa vähän vilkaisten, vaan olen oikein julkaissut vähän joka tuutissa ja pitkäänkin scrollaillut muiden juttuja. 🙂 En ole kyllä ihan varma, jääkö paluuni kovin pitkäaikaiseksi, – katsellaan. Ja olenhan taas jo tätä blogiakin päivitellyt; en ihan joka päivä, mutta jo muutaman kerran viikossa. Ja tänään täällä jopa KAKSI kommenttia pitkästä aikaa! Siis on vielä seuraajiakin! Mukava juttu!

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Mutta palaanpa takaisin tuohon Oulu-kuvakansioon. Kaikenlaista siellä on.

Esim. eilen sattui kohdalle yksi oikea iso yksisarvinenkin! Kuvissa myös kaunis kukkaketo voimalaitoksen kupeessa, Åströmin tehtaan vesitorni kimmeltävä kuparikatto, Intiön vanhan tornin kaunis kupoli, uusi Hartaanselän silta, Hietasaaren uusi siirtolapuutarha-alue (siellä aika kivoja pikkutaloja), tietysti kuvia Hupisaarilta ja Nallikarista, baanoilta ja puistoista.

Pikisaaren jokakesäinen taidepolku ”Pikinen poloku” tuli myös (aika pikaisesti) katseltua. Erityisesti jäi mietityttämään tämä teos, jonka nimi on ”Villa Purra”. Kertooko nimi jotain? Mitä teos siis kertoo tai kertooko mitään? Eikös taiteen yksi tehtävä tai tavoite olekin saada ajattelemaan? Mitä ajatuksia? [klikkaamalla kuva suurenee]

Tervetuloa kuvalliselle ”PYÖRÄRETKELLE” Oulun kesäaamuihin

[https://pic.fi/3AUPC4GVH2]

Aamut on parhaita, kaupungissakin.

Asuntomessuilemassa

Oulussa on asuntomessut, tuossa muutaman kilometrin päässä meiltä, joten vaikka ei mitään rakennus- eikä edes sisustusaietta olekaan, niin olihan se mukava käydä katselemassa uudenlaisia koteja ja sisustuksia. Joskus on ajeltu toiselle puolen Suomeakin asuntomessuille, joten kyllähän se nyt oli tässä kotikulmilla käytävä tutustumassa.

Tämän linkin takana on kohdeluettelo. Kun ostaa lipun saa koodin, jolla pääsee tutustumaan taloihin myös virtuaalisesti. https://www.asuntomessut.fi/oulu-2025/kohteet/

Me oltiin keskenään aika lailla samaa mieltä siitä, mitkä ja missä oli parhaita ratkaisuja, mitkä olivat sellaisia, joista pidimme eniten.

Talo 12 Villa Satakieli oli ulkoverhouksen väriä (”ryssän sininen” sanoisi äitini) lukuun ottamatta yksi parhaista. Siinä oli värejä, ei vain valkoista ja harmaata, lämpimiä pintoja, kylppärissä, vessoissa tyylikkäitä, italialaisia (?) laattoja, valoa, messinkiä eikä mikrosementtiä ja mustaksi maalattuja kaappeja kuten melkein kaikissa muissa. Tilat avaria ja puuta oli käytetty paljon.

Tuo ja ehkä nämä kolme muuta miellyttivät eniten: 13 Villa Musica oli harmoninen ja valoisa, raikas ja tyylikäs,

16 Kontio Vehmas kodikas ja luonnonläheinen, muutamissa huoneissa sisäkatot erityisen tyylikkäitä, 17 Ainoakoti Villa Peak´ssa erityisesti ulkotilat olivat houkuttelevia.

Ainakin nämä talot olivat meistä sopivia ja tarkoituksenmukaisia, eikä niissä ollut pieniä kopperohuoneita, eikä liikaa mustia seiniä tai kaapistoja ja niissä oli kunnon ikkunoita tuomaan valoa ja luontoakin kotiin.

Kaikkinensa oli siellä paljon hienoja kohteita, vaikka jäiväthän nämä messut vähän suunniteltua vaatimattomammiksi, mm. kelluvat talot jäivät rakentamatta. Mutta on siellä myös erityisjuttujakin: mm. Olosauna (vuokrattavissa käyttöön myös juhlapalveluineen etc.)

Tässä saunan peili-ikkuna ulkoapäin.

Me olimme messualueella ennen aamukymmentä odottamassa porttien avaamista, ja liput ostettuna netistä valmiiksi; näin vältyimme pitkältä jonolta ja pääsimme nopeasti kierroksen alkuun. Viikonloppuna oli kuulemma ollut iltapäivisin jo aika tuskaista… Kolmisen tuntia kiertelimme, eikä edes ihan kaikissa taloissa käyty sisällä.

Kaikkinensa on siellä paljon katseltavaa: ja tämä uusi silta!!

Tänään sitten heti aamusta letkeälle, verkkaiselle pyöräajelulle, jossa paljon pysähdyksiä: melkein parisataa kuvasaaliina. Tallentelin hetkiä, tuttuja reittejä, rantoja. Teenpä niistä huomiseksi kuvakansion…

Niitä näitä Oulu

Pyöräillen helteisessä Oulussa

Oulunsalon museokahvila suvisunnuntaina on ollut yksi minun viime kesien pyöräretkikohteeni: tänään, ah niin helteisenä kesäaamuna, oli sen aika. Lähdin kymmenen aikoihin kotoa, jotta olisin hyvissä ajoin, heti kahvilan avautuessa ja ennen kuin kirkonmenot naapurissa loppuvat ja ennen kuin kirkkokansa rientää kirkkokahveille museoalueelle.

Ja nappiajoitus: kokemuksesta on hyötyä tämmöisissäkin asioissa. Olin siis perillä kaksi yli yksitoista, toisena asiakkaana. Istuimme pihapiirissä omissa pöydissämme aamun toisesta kahvikupposesta nautiskellen (onnistuin välttelemään mansikkakakkuviipaleen kiusauksen…) ja meidät yhytti yhteen reippaan oloinen kasikymppinen? mies, joka ilmoitti että hänpä nyt kertoo meille kahdelle paikan historiasta. Ei käynyt kieltäminen; historiahan ainakin minua luulisi kiinnostavan!

Virkulla papparaisella oli uuttakin tietoa museoalueesta ja sen vaiheista. Oli kuulemma oikein yliopistoihmisten kanssa ollut puheissa… Mutta oikeasti hänellä oli hyvä kerronta, uutta tietoa, selkeästi ja ennen kaikkea innostuneesti kerrottuna. Kiittelin kovasti.

Palailin kaupunkiin. Ajelin leppeässä tuulessa hautuumaan kautta Hupisaarille, ruusut alkavat olla kukassa, pionien takana jo näkyy pinkkiä kukintaa …

Sitten Hietasaareen Aleniuksen puutarhalle, josta ei sittenkään löytynyt riippukukkaa, jota kotipihalle vielä kaipailin ja sitten Nallikariin, lopuksi piipahdus kauppaan.

Kotipihalla, takavarastossa, autotallissa minun ”tyhjennystornadoni” tai ”kuolinsiivous” tai konmaritus tai mikä lieneekään taas iski, samaan aikaan kun Pehtoori & poika olivat autojen pesussa pihalla. Helteellä voi puuhaillakin. Miniä ja koiransa piipahtivat jätskillä. Paljon viesteilyjä suuntaan jos toiseenkin. Kaikenlaista. Helle on hyväksi, – minulle sopii, verenpaineelleni ei. Laiskistuttaa mokomaa entisestäänkin. Noh, eipähän ole paineita!

Niitä näitä

Kesälauantai – paljon hyvää

Jo herätessä tunne, että tulee hyvä päivä. Tein kaikkeni, ettei tunne häviäisi. Tai ehkä sittenkin annoin kesälauantain vain viedä.

Mansikkaisen ja mokkaisen aamiaisen jälkeen liikkumaan. Kempeleessä oli kesämarkkinat, joten sinne siis. Pyörätiet liki tyhjät, eilinen pyöräilemätön päivä tuntui tänään letkeänä liikkumisena, helppoa polkemista parikymmentä kilometriä suuntaansa. Aamu kaunis, hiljainen. Poikkeuksellista sekin, etten kuunnellut kirjaa, vaan spotifystä soimaan kesäbiisejä. Ehkäpä siksikin matka taittui kevyesti, liki huomaamatta.

Onnistuin nauttimaan markkinoiden leppoisasta tunnelmasta ihan ilman ostoksia – vaikka jotain pientä mökille ehkä olisikin ollut mieluista. Mutta kun en tarvi.

Tässä välissä ja koko päivän, perhechatti vilkasta! Tarkoitan todella vilkasta!

Iltapäivällä Juniori perheineen tuli syömään. Jo eilen haettiin Torin lihamestarilta tilatut ainekset Smash Burgereihin. Juniori lupautui grillaamaan, ja minä tein oheen salaatteja ja jälkkäriksi oli maisemakahvilan (erinomaisen mehevää ja maistuvaa) raparperipiirakkaa, jätskiä ja mansikoita. Paljon pisteitä rapisi sekä burgereille että jälkkäreille. Eepi loihe lausumaan viisauden: ”Isot mansikat on kyllä hyviä… ja pienet ne vasta onki!” Me kaikki olimme samaa mieltä. Vesisotasillekin sitten riemastuivat! Mikseipä! Sää edelleen mitä parhain.

Jo eilisen päivän me Pehtoorin kanssa humputtelimme lapsenlasten kanssa: kuljettiin kaupungilla, leikkipuistoissa, Nallikarissa, Valkeassa syömässä ja lelukaupassakin (pehmomummi!!!).

Tänään kun illansuussa jäimme kaksistaan piazzallemme, tuuli oli edelleen leppeä ja sää helli, päätimme lähteä vielä nauttimaan kesäillasta kaupungissa: lähdettiin pyörillä Nallikariin oululaisittain ”yhille”. Nallikarin kuvauksellisen ja kuvatun majakan, joka ei ole majakka, juurelle on avattu baari: Bootti. Sijainti drinksubaarille on ehkä Oulun paras. Matkalla jo ajattelin ”– kerran kesässä oikea Margarita”. No, eihän siellä mitään mansikkadrinkkiä saanutkaan. Valikoimassa on lähinnä olutta, siideriä, lonkeroa, skumppaa ja noita kaikkia joko pullosta tai muovimukista. Oli siis luovuttava toiveesta, mutta kyllä lokaatio ja kesäilta hyvittivät. Kuohuva (Sartori rose) oli ihan hyvä.

[Tässä kuuluu taustalla Sunshine reggae]

Aurinko on vieläkin aika korkealla. Heinäkuu puolessa. Ja kesä on!

Oulu Puutarhahommia

Pionien aikaan

Oi, mitä ihania kesäpäiviä onkaan kotipihalla ja pyöräteillä, vesien rannoilla ja ruokapöydässä ollutkaan.

Tänään taisi olla kotipuutarhassa pionien paras päivä.

[ klikkaa keskeltä, diaesitys käynnistyy]

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Päivät ovat olleet hyviä, mutta aamuthan ne ovat parhaita. Eilen Valkiaisjärvellä aika varhain, – aamun toinen kahvihetki siellä.

Lipporannan kerrostalojen muutoinkin tyylikkään parkkihallin seinään on tullut uusi muraali!

Sopii erittäin hyvin Tervatoppilan, Oulujokisuiston, Lipporannan kontekstiin. En löytänyt taitelijan nimeä mistään, mutta hieno tuo on!

Niitä näitä Oulu Ruoka ja viini

Kesäjuttuja – traditioiden äärellä

Kesiin kuuluu tiettyjä tradioita. Kesäjuttuja. Kesä ei ole kesä ilman niitä. Tai noh, suunnilleen näin.

Matonpesu on yksi kesäjutuista. Meillä on enää hyvin vähän räsymattoja tai muita painepesurin sietäviä mattoja käytössä (pl. Tuulentuvassa mökillä), joten mattopyykkiä on ollut kesä kesältä vähemmän. Tänään kuitenkin oli sen aika.

Iltapäivällä – aamupäivän pitkähkön, hyvinkin lämpimän pyörälenkin jälkeen – tuntui mahdottomalta vetäytyä sisälle, joten mansikka-jäätelöpallo -lounaan jälkeen Pehtoori laittoi minulle ”pesuareenan” (muovi autotallin eteen asfaltille ja painepesuri käyttövalmiiksi) kuntoon. Kun sain aloitettua, se oli taas kerran mukavaa, hellepäivälle sopivaa puuhaa.

Kesäjuttuja, kesäsapuskoita, sellaisia ”ainakin kerran kesässä” on aika moniakin. Lauantaina yksi niistä: Kokkolan kurkkukeitto! Tein niin ison kulhollisen, että sitä oli alkuruokana sunnuntainakin. Se on parasta pihalla, hyvän juurileivän kanssa. Ohje ja reseptin ”tarina” löytyvät täältä.

Nyt kun maahamme iskee ”HELLEMÖYKKY” (mistä näitä säätiedotusotsikoiden vääntäjiä oikein löytyy!!) tein huomiseksi makuuntumaan toisen jokakesäisen ”must”-keiton: kylmä tomaattikeitto. Tällä kertaa jätin paprikan kokonaan pois ja käytin ihania isoja, makeita pihvitomaatteja. Gazpachon ohje on täällä.

Kesäruoasta puheenollen: eilen kävimme Kauppatorilla syömässä. Viime kesänä Kipparin pizza oli testattavana, ja hyväksi havaittiin. Eilen iltapäivän lopulla pyöräiltiin torille ja valittiin yksi kolmesta kreikkalaisesta pergola-telttaravintolasta: The Big Fat Greek Gyros.

Minulle kreikkalainen salaatti ja muutama dolmades, ja Pehtoorille kana-souvlaki. Ei valittamista, olivat oikeastaan odotusten mukaisia. Annokset valtavia (minä jätin varmaan desin verran oliiveja syömättä), eivätkä mitenkään hintavia (yhteensä nuo + vesipullo = 34 €. Mutta. Ei meistä kanta-asiakkaita, ei edes ”kerran kesässä” -asiakkaita tainnut tulla. Ensi kerralla valitsemme jonkin toisen paikan.

Huominen kesäjuttu voisi olla uiminen meressä. Harkitsen vakavasti, että pyörälenkin lopuksi ajelen Nallikariin.

Historiaa Muistikuvia Oulu Valokuvaus Yliopistoelämää

Muistikuvia hiipuu historiaan

Taas on ollut minun Muistikuvia-yritykseni viimeinen keikka! Perhe ei oikein enää usko, että oikeasti lopetan ne vähäisetkin valokuvaussessiot, joita olen vielä tänä vuonna tehnyt. Nyt vaan en voinut kieltäytyä kun pyydettiin.

Kun neljä minua puolenkymmentä vuotta myöhemmin aloittanutta historianopiskelijaa, jotka aikanaan valmistuivat historianopettajiksi ja jotka ovat pitäneet yhteyttä keskenään 80-luvulta asti, ottivat yhteyttä, lupauduin kuvaamaan. Heillä oli vuotuinen (?) tapaamisensa Oulun suvessa. Nämä minun näkökulmastani nuoret naiset olivat päättäneet pukeutua kansallispukuihinsa ja halusivat tulla ikuistetuksi ”kaverikuviin” meidän yhteisen opinahjomme tienoilla Kasarmintien huudeilla, ja Hupisaarilla. Totta kai lupasin tällaisen kuvauskeikan tehdä.

Olipa kyllä mukava päättää pikkuruisen firmani toiminta tällaiseen kuvaussessioon, – vähän ehdittiin yhteisiä opiskelumuistojakin kertailla. Tuli mieleen merimaskulainen sanonta: ”Sulkeuduttuaan ympyrä on ummessa.” Jotenkin eiliseen aamupäivään kiteytyi paljon: oikein hyvä päätös minun pienen ja aika lyhytikäiseksi jääneen valokuvausyritykseni kahdeksanvuotiselle taipaleelle.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Minullakin on ollut kansallispuku, Kaukolan puku. Eilen olin pahoillani, että olen sen myynyt. Mietin, että miksiköhän? – Oli ehkä tarve kartuttaa matkakassa tai olin ehkä kasvanut sekä henkisesti että fyysisesti kansallispuvusta yli ja ohi? Tai ehkä sittenkin silloin ajattelin, että minun karjalaisuuteni on niin heikkoa, että on paras luopua tuosta sen vähäisestäkin ilmentymästä. Onneksi löysin puvulle hyvän uuden kodin.

En ole varma, olisinko sitä koskaan tarvinnut/käyttänyt myynnin jälkeen? Vaikea ajatella, että jossain karonkassa tai rotissöörien kapitulissa olisin kansallispuvun ylleni laittanut. En kenenkään häihin saatikka hautajaisiin tai lasten lakkiaisiin tms. olisi sitä pukenut. Ehkä jollain esitelmäreissuilla/juhlapuhujana olisin saattanut käyttääkin, kuten olin joskus 1980-luvulla tehnytkin.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Tänään olen muutaman tunnin editoinut eilistä kuvamateriaalia, ja käynyt pyörälenkillä kuvailemassa helteistä Oulua. Nyt ihan vaan omaksi ilokseni. Ei enää kortteja tai kalentereita varten, ei markkinointiin, ei kuvapalveluun myyntiin. Mutta tänne blogiin, tietysti.

Sieluntila-niminen moduulirakennus on siirretty tuomiokirkon edestä Tervaporvarinrannan venesataman rannalle. Siinä se on ensi viikolla alkavien asuntomessuvieraiden katseltavana ja käytettävissäkin. Se tarjoaa rauhallisen paikan esimerkiksi hiljentymiseen, ehtoollisen viettoon tai keskusteluun papin kanssa. Kuutionmallisen rakennuksen kaksi seinää on peilimäistä lasia. Sisään ei näe, mutta sisältä näkee ulos.

Asuntomessualueesta laittelen varmasti kuvia, kunhan sinne pääsee.

Niitä näitä

Kesätunnelmia kaikilla aisteilla

Nyt ovat ajatukset olleet taas menneessä, alakuloakin siitä, mutta enimmäkseen aurinkoa ja sopivaa unohtamista.

Jo puoli vuosikymmentä pyöräily ja hiihtäminen sekä äänikirjat ovat olleet minulle tärkeitä päivien tasapainottajia, hetkeen uppouttajia, unentuojia ja arjen iloja. Tänäänkin.

Minähän en paljon tykkää uniani kertoa, saatikka selitellä, mutta nyt on todettava, että viime yö oli (taas) sellaista seikkailua, että unet ovat väsyttäneet päivääkin, paljon: oli triathlonia Saariselällä, eväitä vailla kulkemista, poroaitoja, joiden läpi en päässyt, pyörän kantamista, systerille avunpyynnön soittamista, kännykän liikakäyttöä, kilpailutilanteita, joissa aina jäin kakkoseksi, Pehtoori lopulta tekstarilla tavoitettavissa. Lopulta palkintogaala, jossa sain rikkinäisen kameran. Hmmm… Se kakkossija.

En ala tulkitsemaan, mutta totean vain, että liki kahdeksan tunnin ”nukkumisen” jälkeen olin umpiväsynyt. Käykö muille näin? Väsyttävätkö unet?

Minulle tämä ei ole ollenkaan poikkeuksellista. Elämässä on ollut näitä ”unet väsyttävät” -vaiheita paljonkin, mutta en niihin totu. Vuosi vuodelta jaksan heikommin. Mutta olen oppinut; tästä huolimatta: aurinko on paistanut tänään.

[Tuiranrannassa saunalautta oli jo aamupäivällä aika varattu. Ihmekös tuo.
Taustalla näkyy Åströmin/Tietomaan torni, jonka kuporinen kupoli on kiillotettu siten, että heijastuu Oulujokeen asti.]

Aamupäivän iso ilo oli Ranskasta tullut paketti: punainen Saint Jamesin neule, joka tulee kestämään loppuelämäni – tiedän sen, sen, että se tulee kestämään, koska minulla on jo heidän kaksi tummansinistä villatakkiaan, jotka olen ostanut joskus vuosituhannen vaihteessa, mutta joista en ole raskinut luopua: ne ovat olleet välillä kittanoita, välillä liian suuria tai liian so-last-season, vanhanaikaisia, ehkä liian käytettyjä, mutteivät silti liian näyttäviä, eivät tuhottoman tylsiä, eivät kuluneita… Ja aina vain päälle löytäviä: nyt on sitten vielä punainen O-aukkoinen puserokin, josta iloitsen vielä kauan. Saint Jamesit ovat tukevia, sään, vuosia ja kulutuksen kestäviä. Rasittavia klassikkoja – ja niin hyviä.

Iltapäivän iso ilo oli pitkän pyörälenkin jälkeinen rentous. Välillä ajattelemattomuus. Ruoanlaitto. Tehtiin kimpassa kesäinen juhladinneri. Ja avattiin viinikaapista cava, jota emme niin hyväksi olisi uskoneetkaan!

Jos sattuu kohdalle, niin lämmin, tai siis raikas, suositus. Hedelmäinen, täyteläinen, valoisa (voiko noin viinistä sanoa? Mikseipä!) kesän kuohuviini on tämä: LIX

Ehkä olen jo aiemminkin ”mainostanut” tätä: jenkki-chardonnay . Bread-Butter-Chardonnay Sitä on saatavissa aika monessa Alkossa (ainakin tilattavissa, ja todellakin suosittelemme), viereinen Albariño on meilläkin vielä testaamatta, mutta periaatteessa albariño on aina kokeilemisen väärti.

Ja mitäkö söimme? Perämeren lohta, josta kelpo palasen Pehtoori haki aamulla Pekurilta Hallista, sille oheen Paavolan yllivertaisia perunoita, tsatsikia ja salaattia.

Onhan tämä ollut täällä ennenkin mutta nyt kun on kesäruokien aika, niin tässä taas vinkki!

Kurkku-fenkoli-vuohenjuusto-salaatti

Jos ajattelen nyt, just nyt. Niin oikein hyvä.

Niitä näitä Oulu

Kukkainen kotikaupunki

Hiljalleen alkaa kummalliset ”syksy-fibat” hiipua tasatahtia sen kanssa, että viime viikon flunssa jo hellittää (ääni vain tavallisen matala) ja että nenän niistäminen ei keskeytä pyörälenkkiä. Sadettakaan ei sitten maanantain jälkeen ole enää ollut, ja lämmintäkin jo selvästi yli +10 C. Tosin aamupäivällä vastatuuli vallan kylmä. Mutta paistaa. Ja ennuste lupaa hyvää. Viileähköstä säästä (ja flunssasta huolimatta) huolimatta pyöräily on ollut ilomme. Tänään jopa kaksikin pientä pätkää yhdessä.

Kun muutama vuosi sitten Oulun kaupunki teki päätöksen, että teiden pientareita ei enää ajeta, ei kukkaniittyjä parturoida, olin vähän ihmeissäni ja aattelin, että ´ei hyvä´, että tulee sellaista hoitamattoman näköistä, vähän niin kuin ”ennen oli” tai niin kuin oltaisiin jossain maaseutupitäjässä.

Mutta tänä vuonna kun sateet ovat saaneet kaiken mahdollisen kukkimaan runsaana, on kaupunkimaisemassa kukkaista ja kaunista. Kaupunkimaisemassa! Paljon. Niittyleinikkipeltoja, apilalammikoita, puhalluskukiksi muuttuneita voikukkaketoja, koiranputkipitsien reunustamia baanoja, päivänkakkarapälviä, ja siellä täällä väleissä vilahtelee violetteja ja liloja hiirenvirnoja, tupakkakukkia, horsmia, ohdakkeita ja lupiiinejakin.

Pientareiden lisäksi olen katsellut taivaita, – ja jatkanut pilvibongausharrastustani. Ja maanantaina jo luulin nähneeni sen kaikkien pilvibongareiden kokoelmien hienoimman helmen: Kelvin-Helmholtsin aaltopilvet (ks. kuvia).

Noh, melkein. Mutta mietin, että olisikohan tuohon Toppilansalmen maisemaan sellainen voinut syntyä?

Ostin vastikään Pilvibongarin taskuoppaan. Siinä on pistetaulukko, johon voi havaintonsa merkitä ja kerätä pisteitä! Ihan mahdottoman mieluista juttu minulle! Vähän kuin pientä kilpailua (ihan itsen kanssa) ja häivähdys suorittamistakin.

Pikisaaressa ”bongailin” lintujakin.

En tiedä mikä näiden idea tai tarina on, mutta monta kertaa ovat saaneet hymyn huulille.

Iltapäivän lopulla meillä (myös Pehtoori) oli pizzatreffit ystävän kanssa Tubassa. Ei huono, mutta en ehkä tavoittele toiste. Pizzaa siis. Ystävän kanssa toki tavataan mieluusti tiuhempaankin. Ja meillä oli sitten vielä liput kesäteatteriin Hupisaarille: Juurihoitoa siirtolapuutarhassa. Huonompaakin on nähty, mutta toki paljon parempaakin. Kepeää, kuplettimeininkiä, kohellusta, mutta ei mitään kipeää. Ja kesä, kesäilta, kesäteatteri. Hyvä näin.

Niitä näitä

Vhdoinkin kotipiazzalla syöden

Tuossa, tämän työhuoneeni ikkunan yläpuolella, jossain villiviinin oksistossa on kirjosiepolla pesä. Ja tuo lintu on TODELLA äänekäs. Eikä sitä kuunnellassa jää epäselväksi, etteikö lintu tekisi selvää kaikista, jotka yrittävät hänen perheensä pesälle tehdä häiriötä. Eepi – loputtoman eläinrakas luonnontutkija – oli eilen todella innokas tarkkailemaan linnun elämää, laulua ja kurkkimaan myös pesän suuntaan, mutta me muut emme moiseen ole rohjenneet. Silti – tuo lintu on tuonut hyvää tunnelmaa pihaan, oloonkin.

Emme siis häirinneet peipon perhe-elämää, vaikka Pehtoorin kanssa on puolenpäivän jälkeen – vihdoin – vietetty aikaa kotipiazzalla. Oli tultava runon ja suven päivään asti, että me tarkenimme ensimmäistä kertaa!!! tälle suvelle nauttia ulkona syömisestä. Ei koskaan, ei koskaan meidän liki 40-vuotisen täällä asumisen aikana ole edetty näin pitkälle kesään, että oltaisiin voitu kattaa pihalle. Useimmiten niin on tehty viimeistään äitienpäivänä, usein vappuna tai viimeistään juhannuksena. Mutta tänä ilmastonmuutoksen kurittamana aikana me tehtiin niin vasta tänään! Noh, ilo olikin sitten sitäkin suurempi.

Molemmilla aamupäivällä useampien kymmenten kilometrien pyörälenkki, joten olihan se mukava leppoisasti istahtaa eilisten rääppiäisten äärelle kotipihalle. Juniorikin piipahti. Aika lailla leppoisa olo. Kesä! Nyt.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Lupasin kertoa spessusuklaasta: ns. Dubai-suklaa oli (kai) tämän vuoden alkupuolella kaikkien suklaafriikkien testailtavana, kehuttavana ja kummasteltavana, ”tiktok-hitiksikin mainittu suklaa oli meilläkin maisteltavana. Hyväähän sekin, mutta ei me toista levyä etsitty. Nyt sitten kun etsin rose-suklaata vadelmapossetia (nyt on sille oivallinen aika!!!) varten törmäsin tällaiseen. Mistacchio!

Ensimmäisessä kaupassa, jossa tuollaisen näin, hinta pienestä levystä oli yli kympin, joten jätin hyllyyn, mutta sitten meidän omassa K-supermarketissa, joka ei yleensä kylläkään kilpaile halvoilla hinnoillaan, sama levy oli rapiat kuusi euroa. Ja mehän tietysti sitten sen testasimme.

”Enkelinkiharoiksi” mainostettu suklaa jakoi mielipiteitä: lapset (A & E) sanoivat ”ihan hyväksi”, me aikuiset, Juniori & R. totesivat OK, minä ja Pehtoori tykkäsimme aika paljonkin. Ehkä en kuitenkaan huomenna riennä ostamaan lisää. Mutta kokeillahan kannattaa! Löytyisipä jostain perusruby -suklaata!