Niitä näitä

Teillä ja rannoilla, keittiössä ja koneella

 

Eihän tämä päivä meinaa ollenkaan pulkkaan päätyä. Ei vaikka liikkeellä ja liikkeessä olen ollut aamusta asti.

Aamun lämmössä kaipuu uimaan, mutta päätin tyytyä vain katselemaan rannoillta.  Siispä kohti pohjoista: Haukiputaan Ervastinrantaan [taaskin oli vaikea löytää sinne], Virpiniemen uimarannalle Meriniemeen, Pateniemen pienvenesatamaan [joka on nyt kunnostuksen jälkeen todella hienossa kunnossa] ja lopuksi vielä Pateniemenrantaan [siellä on jo muutaman kymmen uusi omakotitalo ja yksi iso kerrostalo].

Meriniemessä pidin (matka)kahvitaukoa ja oli sitten kuitenkin käytävä edes vähän kahlailemassa. Siellä ei ketään muita, ja vähän tuoksui meri. Tekipä hyvää.

Monta tuntia kului tuolla verkkaisella 50 kilometrin, monien pysähdysten lenkilläni. Maantie vaatii kulkemaan, rannat nauttimaan kesän lämmöstä ja rauhasta.

Kunhan olin äidin luona ja asioilla käynyt, vaikutti että nouseva ukkonen pakottaa jo sisätiloihin, mutta ohi meni, ja syötiinkin piazzalla. Kunpa vielä voisi kuukauden niin tehdä.

Ilokseni hoksasin, että ensimmäinen auringonkukka-ruukkupuutarhani kukista oli keltainen! Auringonkukkakokeiluni ovat aiempina vuosina olleet tuloksiltaan aika vaatimattomia: juuri ja juuri muutama on ehtinyt kukkimaan yhtä aikaa kun koivu pudottaa lehtensä, mutta nyt!!

Sitten harjoittelin akkusalaman käyttöä ulkona. Että minä toivon lauantaille puolipilvistä, ainakin sateetonta säätä!

Leipomaankin riemastuin. Oli vähän ”pakko”. Huomenna on Rotissööri-Piknik, ja minähän – jostain käsittämättömästä syystä – olen lupautunut viemään 40 tuulihattua. Siispä kolme satsia tuulihattuja. Kun yhtäaikaa niiden teon ja paistamisen kanssa editoin kuvaprojektin kuvia pitkin iltaa, niin ovat ”myötätuulihattuni” aika vauhdikkaita ja ”monivärisiä” – ihan albiinoista todella tummiin. Mutta eivät ainakaan vielä ole lässähtäneet. Huomennakin kuluu tovi niitä täytellessä! Miksen päättänyt tehdä jotain monista katkarapusapuskoistani? Tai tehnyt jotain savukalamoussea? Oma vika.

Mutta ilohan se on puuhastella.

Kukka ja mehiläinen samaan kuvaan. Ilo siitäkin.

 

Puutarhahommia Reseptit Ruoka ja viini

Erilainen ”kesäkeitto” ja hellehommia

Soosin Ramenliemi purkki on ollut jääkaapissa koko kesän. Nyt oli just sopiva päivä eka kertaa ikinä tehdä ”aito” japanilainen nuudelikeitto, ramen-keitto. Soosin nettisivuilla on parikin ramen-keitto-reseptiä, joita soveltelin. Tein niistä raaka-aineista, mitä olin muistanut/sattunut kaupasta hankkimaan.

Ramen-keittoa kesällä

250 g broilersuikaleita
1 pkt ruskeita herkkusieniä
1 purjo
2 kananmunaa
1 punainen chili
korianteria
soijaa
umamia

ramennuudeleita

1 l:n prk Soosin Ramenlientä (käytin vain puolet ja pakastin loput)

Paista broilersuikaleet rypsiöljyssä, mausta soijalla ja umamilla.
Keitä kananmunat, kuori ja puolita.
Viipaloi ja paista rypsiöljyssä ruskeat herkkusienet,
suikaloitu purjo ja puolet chilistä. Mausta suolalla ja soijalla.
Keitä nuudelit. Lisää ripaus suolaa.
Kuumenna liemi.

Lisää liemeen broiler, purjo, herkkusienet.
Asettele kulhon pohjalle ramen-nuudelit, päälle liemi tykötarpeineen,
ja lopuksi kananmuna, chiliviipaleet ja korianteri.

Ymmärtääkseni tämä oikeaoppisesti syödään käyttäen puikkoja, ja liemi ryystetään – kuuluvasti kuten japanilaisiin hyviin pöytätapoihin kuuluu – kulhosta. Me nautimme ihan lusikoiden. 🙂 Varmasti teen toistekin.

Kotipihalla muutenkin kuin syöden. Aamupäivällä siivoilin vähän pihanurkkia, kukkapurkkeja, yrttipenkkejä, Huvilaa.

Ei ollut ollenkaan hyvä idea jättää lenkki iltapäiväksi: varsinkaan kun sillä reissulla oli ajeltava myös keskustan läpi. Olipa kanssakulkijoilla vauhtia ja siten kaikille vaarallisia tilanteita. Viikonlopun Qstockin takia pyöräteitä on suljettu, patosilta on muuten remontissa, joten kevytliikenne pakkaantuu Pikisaaren ja Hietasaaren reitille ja päivän helteessä kulkijoita oli ihan mahdottomasti. Ja viikon Oulunkin katukuvassa ovat olleet vuokrattavat Lime-sähköpotkulaudat. Melekosta on meno!

Ilta onkin sitten mennyt turvallisesti koneella kuvia editoidessa. Dead-line ensimmäiselle isolle kuvapaketille on ylihuomenna. …

Oulu Valokuvaus

Erilaisia hetkiä pitkin päivää

Monta kertaa tänään on  mieleeni tullut, liki jämähtänyt, ajatus: ”Tämä, tässä, nyt. Älä unohda.” Paljon muistettavaa, paljon koettua, pohdittavaa. Mutta päälimmäisenä ajatus: älä unohda!

Yksi niistä kerroista oli Oulujokivarressa minun vakkarilenkilläni, kun palasin Valkiaisjärven uinti-lounas-hengähdys-tauolta.

Olin jo aika varhain lähtenyt tekemään tälle erää viimeiset kuvaukset Kauppahallissa. Siellä tuntui olevan hyvä päivä, hyvä yhteistyö, paljon paloa, hyviä kohteita. Torilla ja rannassa vielä viivyin [tänään ”vanhoja” tuttuja, menneitä muistellen, tulevaa odottaen ja sitä hieman epäröiden, pohtien], minkä jälkeen (Lidlin kautta – lounascroissant) kohti Valkiaisjärveä. Päivän ensimmäinen ulkomailla-lomalla-olo -fiilis.

Aika pitkäänkin viihdyin Valkeisella, ja sitten kotiin purkamaan kuvia.

Matkalla vielä kaivoin pyörän satulalaukusta kameran, koska ”tämä – tässä – nyt”! Tätä ”ryteikköä” kuvatessani tuuli tuiversi lyhyttä tukkaani, heilutti pellavapaitaani, oli leppeä ja heinäkuinen. Niin hyvä. Oli vakuutettava itseäni, että muista tämä hetki, illalla, huomenna, syksyllä, muista marraskuun pimeässä ja tammikuun paksun jään aikaan. Muista, tunne. Ja elä NYT!

Täksi illansuuksi oli ystävän kanssa sovittu ”vertaistukipalaveri”, joka oli iloksemme myös yhteinen ruoka Puistolassa. Hieman myöhässä hospitaalista poljin paikalle, mutta kyllä kannatti nähdä. Ja syödä! Olen ennenkin nauttinut Puistolan Cobb-salaatin. Tänään se oli todella, todella mehukas, täyteläinen, hellepäivän iso kulhollinen hyvää salaattia. Ystävän suppilovahvero-parmesan-risotto myös perfetto!

Hyvän ruoan äärellä on hyvä pohtia elämänmenon mutkia ja seuraavia siirtoja, mutta olla myös kiitollinen niin monesta asiasta.

Taas kotimatkalla ajelin Rotuaarin ja Torinrannan kautta. Olihan väkeä, elämää, lämpöä ja leppoisaa oloa. Helle!

Ravintolat Ruoka ja viini

Makumuistoja eiliseltä

Palatakseni vielä eiliseen Uleåborg-kokemukseen.

Kuten kerran kesässä tapana on, me käymme Uleåborgin aurinkoisella, rannassa olevalla terassilla syömässä pitkän kaavan mukaan. Tälläkin kertaa molemmille kesämenu, jossa on viisi ruokalajia. Ja kuten nykyisin lähes aina, jos mahdollista, viinivalinnat otetaan sen mukaan, mitä ravintolassa ammattilaiset suosittelevat. Viinipaketti menun oheen oli eilenkin hyvä. Uleåborgissa on kyllä perinteisesti ollut hyvin meidän makumaailmaa syleilevä viinilista, mutta kun! Miksipä emme uskoisi, että ravintoloitsijat ovat huolella hyviä makupareja viinin ja ruoan välille etsineet ja löytäneet.

Alkuruoan ”Savusiika-fenkolisalaatti ja wasabikastike” sai oheen roseen, jossa oli makua! Savusiialle häivähdyksellä wasabia kastikkeessa oli hyvä yhdistelmä rapean, ei liian lakritsaisen fenkolin kanssa. Ehkä on koetettava edes rustiikkinen versio tästä tehdä.

Niin ihanan lämpimän eturuoan ”sherrykermaan muhennettuja korvasieniä, timjamipastaa” kanssa tarjottu piemontelainen chardonnay oli ehkä vähän yllättävä valinta, mutta sehän siihen sopi makoisasti.

Pääruokana ollut karitsankare ja sen ohessa sitruunamarinoituja varhaisperunoita, hillottuja luumutomaatteja, hernepyreetä ja tummaa oliivi-basilikakastiketta ei ollut minun makuuni paras mahdollinen, kuten kaikki muu. Ehkä ”vain” parempaa keskitasoa. Sitruunaperunat ehkä olisivat sopineet kalaruoalle ja valkoviinille, punaviininä me ollaan karitsan kanssa tykätty (ehkä ”ei niin oikeaoppisesti”) tuhdimmista viineistä. Mutta eipä tästäkään jäänyt kuin luut lautaselle, ja taas kerran kastike oli tärkein elementti.

Pääruoan jälkeen ”Sorbettia a´la Bellini” – paksua, täytetläistä, raikasta mangosorbettia ja sai viinikseen ja ”kastikkeekseen” – kuten Bellinissä kuuluukin – samppanjaa (Beaumont des Crayères Grande Réserve).

Mansikkastruudeli, mintulla maustettua vaniljakastiketta hyväksi lopuksi. Miksen minä ole keksinyt maustaa ja raikastaa vaniljakastiketta mintulla! Nyt kun yrttipenkissäni on sitä monta pientä puskaa. No opinpahan tämänkin. Minä joka tykkään laitella minttua vähän joka ruokaan. 🙂

 

Hyvin syöminen on niin hyvää!

 

Tänään sitten paluu arkeen ja arkisempiin ruokiin. Aamupäivä kuvien esitointia, taas torille ja Rotuaarille kuvaamaan, pyöräillen ties missä ja kotipihalle aurinkoon lukemaan ja soittelemaan tyttärelle. Ei huono päivä tänäänkään.

Ravintolat Ruoka ja viini

Ikkunanpesupäivällispäivä

Paljon tänään. Paljon hyvää, paljon vahvoja tuntoja ja tunteita.

Kerran, ainakin kerran, kesässä, tavoitteena pari kertaa vuodessa, käydä syömässä Uleåborgissa. Ei tarvita tekosyitä, mutta on se jo perinne, että kun Pehtoori pesee meillä ikkunat, minä tarjoan päivällisen. Molemmat ovat yhtä mieltä siitä, että paras paikka tämän ”Ikkunanpesupäivällisen” nauttimiseksi on ravintola Uleåborg.

KAIKKI oli hyvää, erinomaista. Mutta tämän äärellä mietin, että kuinka monta päivää, viikkoa, kuukautta voisin syödä vain tätä: Sherrykermaan muhennettuja korvasieniä, timjamipastaa.

Jotta en tärvelisi hienoa kokemusta postaamalla puolinaisuuksia, jätän tämän tähän ja jatkan huomenissa…

Päivään on kuulunut myös pieni tuokio upean urkumusiikkisoitannan kuuntelemista, samalla kun ”haarukoin” valotusaikoja, etäisyyksiä, objektiivivalintoja,… Kävin puolelta päivin Oulunsalon kirkossa ”harjoittelemassa”;  ensi viikonlopun hääkuvaukset mielessä olin kirkossa ”koekuvailemassa”. Sieltä poljin kaupan kautta (äidille ovat viinerit nyt kova sana!!) sairaalaan. Paljon vahvuuksia ja vahvoja fiiliksiä vanhuksella.

Monen tunnin jälkeen, kotiin palatessani, iltapäivä oli jo melkein syömään lähdön ajassa. Joten pian taas pyörän selkään… Suuntasimme Uleåborgiin, jonne olin varannut pöydän meille… Oi, että! Suosittelen. Kuin olisimme käyneet kauempanakin.

Palaan ilolla asiaan huomenisa.

Isovanhemmuus

Pienten ehdoilla

Aamulla minulla meetinki pienten kanssa. Hain seurakseni kaksi liikuttajaa ja liikkujaa.

Pitkän neuvottelun jälkeen päivän agenda muodostui seuraavaksi: ”Mennään tarhan puistoon”. Hämähäkkimies vei ja juoksutti mummia ja pikkusiskoaan ihan kympillä.

Tunnin jälkeen, aikamme vehdattuamme ja vatuloituamme, päätettiinkin (kaikkien yllätykseksi?) lähteä kaupungille.

Mennään pyörittämään Rotuaarin palloa (huom. kaikki pinkki, laukkua myöten), ehkä Hugo-puistoon tai Vauhtipuistoon tai … Mäkkärille.

Tänäänkin otin Apsulle pikkukamerani mukaan, ja kyllä kuusivuotiaalla on silmää ja näkemystä, vai mitä mieltä olette? McDonalds´ Apsun silmin (Photo: A. Satokangas 🙂 .

Vauhtipuiston parkkipaikallakin kävimme, mutta ”liikaa perhosia vatsassa” (ja totta puhuen aika vähän aikaa), joten sittenkin ´vain´ mummilaan. Mutta menoa ja meininkiä riitti silti.

Ja sitten pehmeällä, vihreällä pihanurmella taas Tuupo-Heikkiä. Monta kertaa, monen monta. Ei niin väliä, ettei mummi ehtinyt tänään pyörällä liikkumaan; kyllä ihan omat PT:t pitivät huolen siitä, että päivän iloinen, motivoitunut liikunta tuli hoidetuksi.

Ja mitä kaikkea pihapiirissä nähtiinkään! ”Hato! Mummi, katoppa hato!! (kastemato tarttui nurmelta Eeviksen jalkapöydän päälle, ja ainakin puolituntinen hurahti madon elämänmenoa ihmetellessä!)

Pieni tauko ja hiljentyminen Rantapellossa, kun pienten isä töistä alkuiltapäivästä palattuaan haki omansa pois.

Mutta vielä iltapäivän lopulla jälleennäkemisen riemu, kun tulivat porukalla syömään. Oli tarvetta myös yhdessä juosta.

Mummin ”kokeilevassa keittiössä” oli tänään tarjolla ”kustomoituja myötätuulihattuja”, minkä jälkeen kaikilla olivat suu, kieli, hampaat ja huulet hyvin vahvasti siniset!! Tulipahan kokeiltua (sinistä Dr. Oetkerin kakkugeeliä) ja naurettua. Ääneen ja yhdessä. Sellainen on hyväksi. Mutta samalla tuli todetuksi, että ko. geeliä ei ainakaan rotissööri-piknikin tuulihattuihin sotketa. 😀

Isovanhemmuus Niitä näitä

Tuupo-Heikki ja muuta ikimuistoista

Mitäs tänään tehtäisiin?

Melkein koko päivän vietin pienten kanssa. Iltapäivällä jokunen tunti torilla ja Hallissa kuvaushommissa, mutta muutoin kahden pienen kanssa: Apsu ja Eevis ovat parasta.

Aamupalapöydässä pohdimme, mitä tehdään tänään, kun on aika kylmä (+ 15 C) ja aikaa yhdessäoloon kuitenkin aika vähän eli vain yhteen asti, jolloin isi pääsee töistä.

Lihansyöjäkasvin näkeminen oli pointti, jolla lapset (= Apsun) sain vakuuttuneeksi siitä, että voitaisiin käydä Linnanmaalla Kasvitieteellisessä. Paikka aukesi kuitenkin vasta kymmeneltä, joten ehdimme viettää tunnin ”tarhan puistossa”.

Jo pari viikkoa sitten opin, mitä minun on tehtävä, kun huudetaan ”Mummiiiiii, tuu,… Tuupo-Heikki!  Apsu sen minulle käänsi: eli ei ole Tuupo-Heikki vaan Turbo-leikki = mennään leikkikentän tai nurmikon tai muutoin sopivan juoksupätkän alkuun riviin ja joku ”hakkee” (=laskee):  yy-kaa-koo-nyt! Ja sitten juostaan kilpaa maaliin. Turbona juostaan. Se on Tuupo-Heikki eli turboleikki!! Ja mummi häviää aina! Tai joskus on pakko näyttää, että ei se aina niin elämässä mene. Ei niin, että aina voittaisi. Eihän se ….

Kasvitieteellisessä

Kymmeneltä olimme Linnanmaan upeiden kasvihuoneiden ovella ja pian sisällä. Olinpa oikeastaan yllättynyt, kuinka lapset ilahtuivat paikasta.

Menneinä aikoina yliopisto-opettajana tulin tarkastaneeksi satoja tai varmaankin tuhansia pääsykoe-, tentti- ja esseevastauksia. Humanistina (tai ehkä sittenkin muuten vain) tiesin, että suinkaan aina ei ole vain yhtä ainoaa oikeaa vastausta.

Tänään olen saanut asiasta vahvan vahvistuksen. Hyvin vahvan!

Olimme lapsenlasten kanssa yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa ja kasvihuoneilla – eka kertaa ikinä ”raahasin” heidät sinne. Ja jo pyramidien näkeminen oli iso hämmästyksen ja kummastuksen aihe (Afrikan tähti -pelissä sellainen on nähty!). Kerro, mummi… Ja mummihan kertoi.

Kiertelimme Romeon ja Julian, kaksikin kertaa molemmat kasvihuoneet, ja sitten aulassa (Verona) löysimme tiedenäyttelyn ja osana sitä mahdottoman mielenkiintoisen mehiläispesän, huuhkajan ja ahman, sekä ”pelit”. Näyttöpäätteillä oli tietovisoja.

Apsu, joka on vähintäänkin yhtä kilpailuhenkinen kuin tätinsä (vaikka sitten vain itsensä kanssa) teki kerta toisensa jälkeen tietovisaa pöllöistä ja lopulta sai ”90 % oikein”, ja sen jälkeen oli vihdoin valmis lopettamaan.

Ja samaan aikaan toisaalla, naapurinäytöllä, pikkusysteri E. 2½ v. (diginatiivi hänkin) pelaa peliä ja klikkailemalla vastauksia kysymyksiin, joita ei osaa lukea, saa kerta toisensa jälkeen koneen ilmoituksena vaaleanpunaisella pohjalla tiedon, että ”VÄÄRIN”. Kolme neljästä veikkaustehtävästä on väärin, joten niitä vaaleanpunaisia ilmoituksia tulee lähes joka kerta. Mutta hei: E. tykkää pinkistä. Melkein kaikki valitsemansa vaatteet, kengät, laukut, lelut ovat pinkkejä.

Siis: Eevis kokee kerta toisensa jälkeen vastanneensa oikein ja hihkuu pikkupyramidin aulassa: VOITIN!

Kotiutuminen

Kasvitieteellisen jälkeen (kun emme olleet sitä lihansyöjäkasvia löytäneet) ajelimme kirjastolle. Sielläkin oli paljon hyvää uutta ja tuttua,mm. löydettiin uusi lautapeli: Richard Scarryn ”Touhula”-kaupunkipeli. Vähän sitä Apsun kanssa kokeilimmekin, ja lupasin, että jos pääsemme yhdessä lomalle mökille, hankin sen sinne. Päästäisiin ja voisinpa hankkia.

Kirjastosta lähdettyämme oli jo nälkä ja toisaalta aikaa sapuskalle vain vähän. Onneksi on whatsapp: papalle saatiin viesti, että keittäisi perunat valmiiksi. Niiden kanssa ”Mummin lihapullat” (ks. eilinen postaus)  maistuivat ja ilokseni sain kutsun ”tuu mummi illalla meille iskän luo”. Siitä tuli mahdottoman hyvä mieli. Huomenna taas menenkin.

Reseptit Ruoka ja viini

Uuvahtanutta touhua

Jotenkin mahdottoman väsynyt päivä tänään. Osasyynä on varmasti se, että eilen illalla kudoin ja purin, purin ja kudoin puolille öin, hyvä kirja kuuntelussa, eikä mitään tarvetta kovin varhaiselle herätykselle, joten miksen. Entä aamu? – Meidän kattorakenteissa elävä oravapesue aloitti rallin aamuviideltä. Ja se rallirata on meidän makkarin päällä, ja rallin maali on viereisen huoneen (mun työhuone) ikkunamarkiisin päällä. Pikku riiviöt mäjähtelivät siihen ja sen jälkeen hirvittävä sutiminen, jottei tapahtuisi romahdusta maahan. Ja kaikesta tästä lähtee yllättävänkin iso meteli. Eipä sitten meistä kumpikaan enää rallikiertueen jälkeen nukkunut.

Aamuthan ovat mitä parhaita touhuamisen hetkiä: touhuilin, siivoilin, pyykkihommia, muutama sähköposti, ja koska oli kylmä, ”tavaratoimituksia”, postipaketti ja kauppareissu, lähdin autolla. Ensin systerin kanssa kahvittelemaan kaupungille. Sitten rahtihommiin.

Iltapäivällä vielä hyvin väsyneelle, lyhyelle pyörälenkille, huomisia kuvauspaikkoja tsekkaamaan ja sairaalaan. Eivät edes mitä mainioimmat Meri-Lapin yrttiset karitsanlihapullat joita värkkäsin parin kilon jauhelihanyytistä tuoneet puhtia ja pontta enää. Hyviä ne kyllä olivat, on sitten huomisellekin ja pakkaseen. Tästä kaikesta johtuen: menen nyt (klo 20.15) nukkumaan! Huomenna mummi tarvii virtaa: on aamutuuri parin pienen kanssa!

Luettua

Lukukokemuksia ja -suosituksia

Lukeminen ja kuuntelu on jatkunut huhtikuussa valmistuneen lukuhaasteen jälkeenkin. Luokattoman huonosti olen niistä muistiinpanoja tehnyt, lista ja muutama huomio on sentään kirjattuna, koetan viimeinkin täydennellä ja pisteyttää. Kaikkiaan 27 kirjaa on kolmessa kuukaudessa tullut listattua.

Niiden lisäksi on poikkeuksellisen paljon kirjoja, jotka olen lopettanut alkumetreillä ja puolitusinaa, joita en vaan ole saanut loppuun, vaikka kunnianhimoisena ajatuksena sellainen on ollutkin. Niitä ovat mm. Mihail Bulgakovin klassikko ”Saatana saapuu Moskovaan”, Tolkienin ”Taru Sormusten herrasta: Sormuksen ritarit” (en siis VIELÄKÄÄN ole sitä lukenut), Pascal Mercier, Sanojen paino (liikaa jaaritusta!) ja Sophia Lorenin elämänkerta (yli puoleen väliin sentään Italia-ikävässäni pääsin).

Luettuja ovat alla olevat. Kuten tavallista aika lailla yhtä paljon miesten kuin naisten kirjoittamia, samoin kotimainen ja käännöskirjallisuus tasoissa, ihan silkkaa fiktiota on vähän enemmän kuin puolet, muutama ”kepeä kesäromaani” joukossa, elämäkertoja, muistelmia tai tietokirjoja on fifty-sixty –  juuri ne taitavat olla parhaiten pisteitä saaneita. (punaisella merkityt kirjan nimet vievät kirjan esittelyteksiin)

 

Petri Tamminen, Meriromaani (4)

Tämä pieni romaani Wilhelm Huurnasta, josta tulee vahingossa merikapteeni ja jonka laivat 1800-luvun puolivälin kulkevat ja uppoavatkin Euroopan merillä, on lämminhenkinen, melankolinen, aika hyvin ajankuvasta ja merenkulun historiasta  kertova kirja. Tammisen lauseet ovat harkittuja, eläviä, tarkkoja ja saavat välillä hymyilemään. Ja ajattelemaan elonkaarta ja kulkua. Tykkäsinhän minä. Niin kuin kai kaikista lukemistani Tammisen kirjoista.

Richard Powers, Ikipuut (3½)

Vaikea sanoa mitään tästä. Toisaalta tämä yli 600-sivuinen järkäle ansaitsisi saada täydet pisteet: se on ”suurromaani” muutenkin kuin sivumäärän puolesta. Siinä on valtavasti tietoa, puunhalaaja minussa on paikoin todella vaikuttunut – ja huolestunut. Kirjassa luonnon diversiteetti, ekokatastrofi ja yksilöiden radikalisoituminen ovat pääjuonteita. Siinä on monta sisäkkäistä kertomusta ja elämää. Minulle ehkä liikaa, kuuntelin tätä hyvin hajamielisesti, huolimattomasti, mikä ehkä on syynä siihen, etten jäänyt sen vietäväksi. Ei mun kirja.


Antti Halme, Saattaen vaihdettava (4)

Tämä on ns. suomalainen nykyromaani. Sellaisena hyvä. Kolmen aikuisen elämät ja kuolemat on ajateltu ja kirjoitettu hyvin. Tässä on ”hyvää läppää”, vähän ärsyttävää äijähuumoriakin, mutta ennen kaikkea tarkkaan suomalaisten elämän kipupisteitä ja elämäntapaa kirjoitettu. Hyvä kesäkirja.


Alexander McCall Smith, Elämän kirkas keskipäivä (3)

Tämä on yksi Alexander McCall Smithin ”Naisten etsivätoimisto no1” -romaanisarjan ties kuinka mones osa. Etsivätoimisto sijaitsee Gaboronessa Botswanassa ja kirjan päähenkilö on pääetsivä Precious Ramotswe. Olen lukenut sarjan kirjoista monta edellistä. Ehkä se on syy, etten tästä enää niin innostunut. Loppua kohti kirjan ote parani, joskin oli aika ennalta-arvattava. Joka tapauksessa Etsivätoimisto-sarjaan kannattaa kyllä tutustua. Lukeminen avartaa!

Hunter Biden, Kauniita asioita (4½)

Yhdysvaltain presidentin hulttiopoika Hunter Biden, joka mm. oli Trumpin vaalikampanjan raadeltavana ja revittävänä, on isänsä valinnan ja hänen itsensä saatua elämänsä raiteilleen kirjoittanut tähän astisen elämäkertansa. Samalla tulee tietysti esiin Joe Bidenin elämästä paljon, mitä ainakaan minä en tiennyt aiemmin. Tavattoman rehellinen, nöyrä ja avoin kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Kertoo paljon myös amerikkalaisesta maailmankuvasta ja yhteiskunnasta.

Lucy Diamond, Rantakahvila (3½) 

Romanttista hömppää? Se on sitäkin, mutta ei yltiösiirappisesti. Oikein hyvä kirja aurinkotuolissa luettavaksi.


Antti Heikkinen, Einari. Ponssen perustajan Einari Vidgrenin elämä (4) 

Tämä jos joku kirja on ehdottomasti ÄÄNIkirja. Kirjan kirjoittanut Antti Heikkinen lukee kirjan muikealla ja aidolla savon murteella. Minulle Einari Vidgren on ollut täysin tuntematon mies, mutta kannatti kirjan verran tutustua.

Erling Kagge, Kaikki mitä olen oppinut naparetkilläni (4)

Vähän varauksellisesti aloitin tämän kirjan: onko norjalainen Erling Kagge, ensimmäinen ihminen, joka on kävellyt maapallon kolmeen ääripisteeseen, pohjoisnavalle, etelänavalle ja Mount Everestille kirjoittanut saavutuksistaan sellaisen supermieskertomuksen, kirjan hurjista, hengenvaarallisista hetkistä ja niistä pelastumisesta ja hehkutuksen omasta erinomaisuudestaan.

Mutta onneksi ei. Kirjassa on lyhyitä juttuja näistä kolmesta huiputuksesta, elämästä niiden välissä, niiden jälkeen. Kirjassa on paljon hienoja ajatuksia ja pohdintoaja elämästä ja sen nousuista ja laskuista. Kirjassa pohditaan onnistumisia, mutta myös epäonnistumisen tärkeyttä, yksinolon sietämätöntä autuutta ja toisten huomioonottamisen ja avunannon syvintä olemusta. Viisas kirja.


Anna-Leena, Härkönen Rikospaikka (3½)

Tämä taitaa olla autofiktiivinenkin, ainakin Härkösen omasta elämästä pätkiä tuntuu olevan päähenkilön eroissa ja urissa. Pidän hänen reippaasta kirjoitustyylistään, tavasta ja taidosta muutamalla lauseella kuvata henkilöidensä luonteenpiirteet ja elämäntavan. Loppuratkaisu oli yllättävä, – nosti koko kirjan ”arvosanaa”. 😀


Sally Thorne, Toinen ensivaikutelma (2½)

En tiedä, miksi ja miten kuuntelin tämän loppuun. Oli kovin ennalta-arvattava, ja varmasti hyvä käsikirjoituspohja romanttiselle komedialle!


Teemu Keskisarja, Kyllikki Saari (4½)

Kustantajan sivuilta lainaus: ”Historiateos Suomen kuuluisimmasta henkirikoksesta, arkistotutkimusten ja ennen julkaisemattomien lähteiden pohjalta. Suomen luetuin historioitsija Teemu Keskisarja kertoo Kyllikki Saaren koko tarinan ja siihen liittyvät ihmiskohtalot 1950-luvun Suomessa.” Siinä se on sanottu. Tämä kirja on syntynyt tutkimustiedon perusteella. Vaikka ”dekkarin” loppuratkaisun tietää, on tämä ”ahmittavan” kiinnostava. Semminkin kun Keskisarja on erinomainen kirjoittamaan, sarkastinenkin.


Jenni Räinä, Kulkijat (4½)

Toinen kirja, joka perustuu, ainakin osin, tutkimustietoon. Tämä ei ole tavallinen ”eräkirja” vaan kertoo naisista, jotka ovat vaeltaneet ja vaeltavat Suomen Lapissa, metsissä ja kotisoilla. Naisten erävaelluksilla eivät koirat hauku, eivätkä aseet roiku olalla. Tässä on paljon samaistuttavaa, paljon kiehtovaa ja kummeksuttavaakin. Tässä on Suomen matkailuhistoriaa, naisten elämäntarinoita hyvin kerrottuna ja kuvattuna.

Richard Osman, Torstain murhakerho 3½

Ehkä luonnehtisin tätä ”kepeäksi epätavalliseksi murhadekkariksi”. Vanhusten palvelutalon neljän hengen poppoo selvittelee murhaa, murhia, paremmin kuin paikallinen poliisi. Kesään kuuluu dekkarit, tämä on ihan hyvä valinta siihen tarkoitukseen.


Patricia Harman, Hope Riverin kätilö (4½)

Kirjan kansikuva on joskus syy, miksi kirjaan tarttuu. Tämän kirjan kansi on minusta aika lailla ristiriitainen kirjan sisällön kanssa. Kansi on ihan kaunis, mutta kirjan maailma ei ole tuollainen. Patricia Harmanin romaani ”Hope Riverin kätilö” vie 1930-luvun suuren laman tunnelmiin Appalakkien vuoristoon. Tämä on lukuromaani isolla L:llä. Kasvukertomus, historiallinen romaani, romaani naisten asemasta, mustien asemasta, eriarvoisuudesta, luonnosta ja ihmissuhteista. Koukuttavasti kerrottu tarina.


Lucinda Riley, Kadonnut sisar (3½)

Lucinda Rileyn seitsenosaisen ”Seitsemän sisasta”-kirjasarjan odotettu, pohdittu ja kehuttu päätösosa. Olen kuunnellut kaikki kuusi edellistä, pidin niistä niinkin paljon, että aloitin aina seuraavan osan. Parasta sarjassa on ollut jokaisen sisaren ”kotimaan” historian, yhteiskunnan, elämäntavan, maisemien ja perinteiden etc. luoma ”näyttämö”, jonka kirjailija on huolellisella taustatyöllä rakentanut. ”Kadonneen sisaren” ensimmäinen puolisko oli paljon vanhan kertausta ja muutenkin odotettua vaisumpaa. Loppuratkaisu oli minusta ”outo”.

Satu Rämö, Talo maailman reunalla (3½)

Islannissa asuvalta ja kirjoittavalta suomalaiselta Satu Rämöltä olen lukenut melkein koko tuotannon. Tämäkin kirja on esim BookBeatin lukijoiden pisteytyksissä saanut hyviä arvosanoja. En tiedä, mikä minussa oli vinksallaan kun tätä kuuntelin.


Marian Keyes, Aikuiset ihmiset (3)

”Mestarikomediennen täsmäisku Caseyn perheeseen, jonka glamoröösit kulissit kaatuvat, kun aivotärähdyksen saanut Cara paljastaa kaikkien salaisuudet. Veljekset Johnny, Ed ja Liam Casey ovat onnenpekkoja. Heillä on kauniit ja lahjakkaat vaimot vierellään – Jessie, Cara ja Nell – sekä iso liuta lapsia. Lomat ja juhlahetket Caseyn perhe viettää yhdessä, mutta kaikki ei ole niin auvoista kuin miltä näyttää.” 

Vaikka kustantajan esittelyssä lukee näin, minä SILTI aloitin ja kuuntelin tämän. Minä en käyttäisi ainakaan tämän kirjan perusteella Marian Keyesistä nimitystä ”mestarikomedienne” tai ”nykykirjallisuuden merkittävä feministi”.


Laura Honkasalo Vie minut jonnekin (4)

Kirja, jossa puhutaan lapsettomuudesta ja bloggaamisesta, sisaruksista ja äitisuhteesta, urasta ja parisuhteista. Tämä opetti paljon, nuorista naisista, vähän vanhemmistakin naisista, suomalaisesta työkulttuurista, elämänmenosta …

No kyllä! Kyllä oli hyvä kirja.


Anna-Liisa Haavikko, Kaari (4)

Tästä kirjoitinkin jo aiemmin. Kaari Utrion elämänkerta on ehdottomasti hyvä elämäkerta.


Mikko With, Vaimoni vasen rinta ja muuta sairasta (4½)

Tähän tarttuessani ajattelin vähän kuin aloittaessani Kaggen vaelluskirjaa: ”mies kirjoittaa sankaritarinaa omasta elämästään”. Olin tämänkin kohdalla niin väärässä, niin väärässä olettamukseni/pahan aavistukseni kanssa.

Kirja Within perheen kahdeksasta vuodesta äidin sairastaessa syöpää/syöpiä on hyvin koskettava, mukavasti arkinen, hauskakin, herkkä, lohduttava, sympaattinen, myötäelettävä, itkettävä ja tärkeä kirja.

Frida Skybäck, Kirjakauppa Thamesin varrella (3½)

”Välipalakirja”. Ei jättänyt minuun mitään jälkeä.


Ilja Leonard Pfeijffer, Grand Hotel Europa (4½)

”Grand Hotel Europa huokuu entisaikojen loistoa, ja sen houkuttamana kirjailija vetäytyy hotellin suojiin. Hän muistelee kuvankaunista Clioa, heidän yhteistä aikaansa ja kadonnutta Caravaggion maalausta, jota he jäljittivät yhdessä.”

Tämä on rakkaustarina, dekkari, taidehistorian oppitunti, ”turismin historia, nousu ja uhkakuvat” -pamfletti. Kirjassa on paljon mielenkiintoista faktatietoa turismista, enemmän Italiaa, sopivasti merkillistä menneen maailman nostalgiaa. Vaikka kirja on melkoinen järkäle (22 tuntia, yli 600 sivua) se kulkee, ei kyllästytä.

Kirsi Hiilamo – Heli Pruuki, Aina tytär, aina äiti, (4)

Tämä on yksi niistä tietokirjoista, joista olen saanut paljon tietoa, helpotusta ja kykyä ymmärtää monia asioita ja vaiheita.


Peter Franzén, Särkyneen pyörän karjatila (4+)

Tässä on suomalaista melankoliaa, apatiaa, surkuhupaisaa sukudraamaa. Franzén on paitsi hyvä näyttelijä myös hyvä kertoja. Tunnelmat on elävästi kirjoitettu, kirjaa lukiessa on helppo ”asettua” suomalaiseen kesäiltaan, Kemijoen rannalle, miljööseen ja yhteisöön. En ihmettelisi vaikka kirjan pohjalta elokuva joskus tehtäisiin.


Enni Mustonen, Näkijä (3½)

Mustosen ”Syrjästäkatsojan tarinoita” -sarjan viimeisin ”Näkijä”, joka sijoittuu enimmäkseen Los Angelesiin, on vaatimattomin muutoin niin hyvän kirjasarjan ketjussa. Vaikka tapahtumissa on suomalaisen yhteiskunnan muutokset ja historia vahvasti mukana kuten tavallistakin, vaikka Mustonen on armoitettu kertoja, ei tämä tarina ”vieraalla maalla” kulje kuten aiemmat osat. Mutta sukusaagaa lukeneille tietysti ”must” luettava.


Vera Vala, Aprikoosiyöt (4)

Hyvää viihdettä Italia-friikeille. Dekkari, jonka tapahtumat sijoittuvat pieneen toscanalaiseen Tolftin kylään.


Anneli Kanto, Rottien pyhimys (4½)

Romaani kertoo Hattulan Pyhän Ristin kirkon maalaamisesta 1500-luvulla. Kuulostaako tylsältä? – Ei todellakaan ole.

Kirja ei perustu päiväkirjoihin eikä muihinkaan kirjallisiin lähteisiin, joista kirjailija olisi voinut selvittää ”keitä olivat maalarit, jotka koristivat Suomen keskiaikaisia kirkkoja pyhimysten ja Raamatun kertomusten kuvin? Miten he maalasivat, mitä he tavoittelivat, mitä ajattelivat?” Mutta Anneli Kanto (joka on aiemmin kirjoittanut pääasiassa sisällissodan vaiheista) on tehnyt perusteellista ja ansiokasta taustatyötä, historiantutkimusta ja kirjoittanut fiktiivisen kirjan, joka ”voisi olla totta”. Myös historiantutkijat pitävät hänen romaaniaan ansiokkaana.

Kustantamon sivuilla on videopätkä, jossa Anneli Kanto on Hattulan kirkossa esittelemässä maalauksia, joista kirja kertoo. Kannattaa lukemisen ohessa katsoa.

(Tämän postauksen jälkeen vannotan itseäni, että en jätä enää ikinä näin pitkää kirjalistaa rästiin. Kymmenen kirjaa olkoon tavoite! Liki 30 kirjan muistelu ja kirjaaminen vie koko illan!)

Niitä näitä

Päivä kerrallaan

Mikähän siinä on, että herääminen vaikka kuudelta, itsekseen, on ihan erilaista kuin herääminen kellon soittoon vaikka seitsemältä. Pitkästä aikaa tänään kelloherätys.

Kauppahallissa olin aamupäivän. Sisällä olikin hyvä olla, sillä ulkosalla kylmä, vaikka paistoikin. Aamulla ei ollut kuin +12 C, päivällä sentään lämpeni jonkun asteen, mutta tein päivän kaikki reissut ihan mielelläni autolla, ja pidin taukopäivän ulkoilusta.

Ilta on mennyt kuvien parissa.

Samaan aikaan toisaalla: Pehtoori on pessyt ikkunat sekä talosta että Festasta. Ja minun kontribuutioni tässä asiassa on huolehtia illallisesta ravintola Uleåborgissa. Perinteistä on hyvä pitää kiinni. Saapa nähdä milloin olisi soppeli ajankohta, ja palaako lämpö?

Tässä taas näitä isoja tulevaisuuden kysymyksiä elämässäni!! Hyvä miettiä päivä kerrallaan asioita, menneille ei voi mitään, tulevista ei tiedä.