Nyt kun mennyt viikko alkaa pakkaantua muistoiksi, tiivistyä tuokioiksi, eletyiksi unohtuviksi hetkiksi on palautteen aika tai johtopäätösten teko, – ihan minun tuntojani reissusta.
Vuokratalomme sijainnista pidin, erityisesti siitä, että se oli korkealla, ”kaiken yllä”, siitä, että sen ikkunoista ja pihalta näki joka suuntaan ja että joka suunnassa oli tavattoman kaunista, rauhallista, vihreää, kumpuilevaa maaseutua, jonka mäenrinteet olivat viinitarhojen ja auringonkukkapeltojen peittämiä. Toscanalaisessa maisemassa tyypillisiä sypressikujia ei Lombardiassa juuri näy, mutta muutoin maisema hyvin samankaltainen.
Talomme oli lähes yhtä korkealla (300 mpy) kuin Kaunispään huippu Saariselällä. Orzolan koko kylä näkyy alakuvassa ja siellä ylimpänä Ca´ del Vento. Korkeassa sijainnissa sekin hyvä puoli, että iltapäivisin reilustikin yli +30 asteeseen noussut lämpötila ei ollut tukahduttavaa, ei ahdistavaa. Vanha kivitalo toki keräsi lämpöä paksuihin seiniin, mutta ei sietämättömästi.
Ikkunaluukkujen kiinnipitäminen esti edes vähän lämmön pääsyä makuuhuoneisiin, ja ikkunat jätettiin öiksi auki. Tosin niiden aukipitämisellä oli kyllä vähäinen ikävä seurauskin: lähitienoot koirat, kukot ja linnut aloittivat eriaikaisen ”hereilläolometelinsä” auringon noustessa (n. klo 5), mutta silloinhan oli hyvä käydä sulkemassa ikkuna, – tai jäädä hereille ja lähteä kuuden jälkeen aamu-uinnille – kuten monena aamuna teinkin.
Tyttären ja J:n huoneessa oli ilmastointilaite ja nuorempi nuoripari nukkui kakkoskerroksessa joka oli jo viileämpikin.
Talossa ei ollut kuin yksi huono puoli. Keittiön kaapit olivat todella sekaisin, siellä oli ehkä jopa kymmeniä isoja ja pieniä kattiloita, kasareita, pannuja. Osa niistä täysin käyttökelvottomia, niita oli monessa kaapissa. Ruoka-astiastoja siellä on ainakin viittä eri sorttia, epälukuinen määrä lautasia, laseja, kippoja ja kuppeja, surkeat veitset, äärimmäisen surkeat, muoviastiat, jotka olivat sellaisia tahmaisia kuin niistä tulee vanhana, jäivät käyttämättä. Kaappien perussiivousta ei ollut tehty aikoihin. Noh, mehän Pehtoorin kanssa eka aamuna pestiin ja järjestettiin pari kaappia meidän käyttöön ja koottiin niihin tarvitsemamme astiat ja ruoanlaittovehkeet, mutta …
Koko vanhan talon kalustus oli vähän kulahtanutta, mutta ei rikkinäistä, ei ötököitä sisällä. Ja tauluja! Laskin että siellä oli yhteensä 104 taulua. Seinille ripustetut lautasat ja koriste-esineet eivät edes kuulu tähän lukuun. Kirjoja ja koriste-esineitä en edes laskenut. Niitäkin oli paljon.
Naapuritalossa oli menossa iso remontti, josta lähti isommasti ääntä oikeastaan vain perjantaina aamupäivällä. Muutoin lähinaapureista ei tietoa tai häiriötä.
Talon sijainti Lombardiassa siksikin mukavaa, ettei alue ollut ennestään tuttu.
Lombardia on saanut nimensä germaaniheimo langobardeista, jotka hallitsivat aluetta uuden ajan alussa (568–744). Sen jälkeen alue on ollut itsenäinen herttuakunta, kuulunut Ranskalle, Espanjalle ja habsburgien itävaltalaiselle haarelle. Vähän ennen Italian yhdistymistä Lombardia on oli osa Piemonte-Sardian kuningaskuntaa. Nyt Lombardian alue on Italian vaurain provinssi (Italiassa on sanonta: ”Etelä juhlii, pohjoinen tekee töitä”). Vasemmalla Lombardian lippu.
Zenevredon kunnassa oli monta pientä kylää, jonne meidän talolta oli hyvä kävellä, pieniä maaseututeitä. Pehtoorin kanssahan me sitä eniten harrastimme…
Zenevredo on suunnilleen nuolen osoittamassa paikassa. Siitä oli hyvä lähteä retkille. Franciacortan alue on lähellä Bresciaa, Parmaan oli tunnin ajomatka, Paviakin olisi ollut vierailun arvoinen, mutta eipä me haluttu, – siitä vähän länteen on Barolon viinialue, jonka kauniissa pääkaupungissa Juniori & R. torstaina kävivät ja nauttivat kovasti idyllisestä kylästä.
Reissuhan oli alunperin tarkoitettu tehtäväksi yhden leikki-ikäisen ja yhden koulun aloittavan ehdoilla, mutta kyllä me saimme tehtyä lomasta hyvän kuuden aikuisenkin kesken. Jo matkaa suunniteltaessa ilmoitin, että minä en lähde sinne pääkokiksi, etten suinkaan kaiken päivät siellä heille sapuskaa tee, vaan jaettiin aamiasvuorot.
Jokaiselle pariskunnalle kaksi aamua, lounaat meni (silloin kun ei oltu retkellä) paljolti minun ja Pehtoorin laittamina, mutta nuoret kävivät kaupassa – Stradellan kylässä 3 km päässä. Siellä oli Lidl, Basko, U2 ja valtava Esselunga, joiden valikoimat kaikilta osin vähintäänkin riittävät. Kaikkea oli ja kaikki oli halvempaa kuin Suomessa, paljon halvempaa. Molemmilla nuorilla pareilla oli yhtenä iltana ruoanlaittohuki, muutoin joko minä yksin tai Pehtoorin kanssa kokkailtiin, Tyär usein apukokkina.
Siis ei ollut mikään minun työleiri. Mitä nyt Parmassa pidin pienen historialuennon. 😀 Sikäli poikkeuksellinen perheloma, että minustakin on kuvia. Diginatiivit eivät juuri suostuneet kuvattaviksi, saatikka että olisivat kannustaneet kuvia heistä nettiin laittamaan, mutta minä tulin tallennetuksi heidän kännykameroillaan moneen kertaan. Tässä tällainen harvinainen matkapostaus: ihan itse olen kuvassa. 😀 Lasten mielestä tässä on parasta kyltti: ”ketjua ei saa ylittää” ja minusta parasta kuvassa on hienot Parman kastekappelin seinät ja edesmenneen äitini puku, joka minulla oli ylläni.
Viikon yhteisleirillä oli hyvä tutustua Vävyyn ja Miniään aiempaa paremmin, tuntui hyvältä, että nämä kaikki nuoret olivat meidän kanssa reissussa. Aamiaisilla ja lounailla, ulkoterassilla yhdessä höpötellen, iltasella isossa ruokasalissa syöden ja paikallisia viinejä nauttien. Matka, kuten tässä iässä päivät ja vuodet, meni nopeasti, hopusti suorastaan. Ja minulla varsin vähillä unilla; ”kotona ja talvella ehdin nukkua” 🙂 Ja niin olen jo pari yötä ehtinyt.
Vielä matkustaminen tuntui mukavalle.
