Yliopistoelämää – Sivu 5 – Tuulestatemmattua

Paljon yhdelle päivälle

Väsynyt mutta onnellinen.

Täällä taas Torniossa ollaan. Kuudes lähiopetusviikonloppu on nyt. Kuvat on ”Kaunolasta”, jossa meitä tällä kertaa asustelee vain kolme. Opiskelijakämpäksi oikein kelpo tämä on.

Mutta ennen kuin tähän asti päästiin, on päivässä tapahtunut paljon. Paljon hyvää.

Aamuviideltä uni loppui, olihan sitä jo melkein viisi tuntia takana. Sähköpostiliikennettä emerita-asioissa, paistinkääntäjäasioissa, lääkäriasioissa, ja vielä ehdin tehdä käsikirjoitukselle kaikenmoista. Mutta kansi jäi vielä ensi viikon alkuun. Noh, kuvat ja suunnitelma sitä varten on olemassa. Maanantaina sitten.

Ajelin Haukiputaalle, jossa kirjan taittajaksi lupautunut E. asuu. Hänen kanssaan olen tehnyt ainakin viisi kirjaprojektia. Ainakin. E. on opiskelijani, jolla on oma firma, tekee työt nopeasti ja osaa. Siispä sinne jätin mapin ja tikullisen kuvia ja tekstiä. Nyt se on tehty. Voisinpa sanoa, että parhaani tein, enempää ei voida vaatia. En voi sanoa niin. On sanottava, että aika paljon tein, ja enempää en enää halua.

Haukiputaalta kohti pohjoista: seuraava etappi Iissä. Sain systeriltä joululahjaksi lahjakortin iiläiseen ”Voi hyvin” -studioon. Kyllä kuumakivihieronta oli paikallaan. Juuri tänään. Koneen ääreen moneksi päiväksi käpertynyt kroppa relaksoitui todella.

Ja sitten kun autolle mennessä katselin puhelimesta viestejä: VIHDOIN oli tullut toinen lausunto liittyen tohtorikoulutettavan(i) väitöskirjaan. Olen lukenut monia, ehkä jopa kymmeniä esitarkastuslausuntoja, ja enpä moista ole ennen nähnyt. Oivaltava, pitkähkö, perusteellinen, hauska, älykäs, kiittävä, kritikoiva, asiantunteva, analyyttinen. Liki artikkeli oli se. Ja painatuslupaa suositteleva. Yesh! Pari puhelua, ja matka jatkui.

Torniossa ehdin häthätää käväistä syömässä, hakea asuntolan avaimen, viedä kamat ja sitten koululle.

Palautteesta oli kyse myös tällä opiskelijalla. Studiokuvaharkkani eivät olleetkaan niin huonoja. Hassua. Itsearvioinnissa ennen koulutuksen alkua pidin surkeimpana osa-alueenani studiokuvausta (jota en ole ennen tehnyt) ja olen ajatellut, että luonto/miljöökuvauksessa jotain osaan, mutta nyt sitten yhtäkkiä osaankin – edes joten kuten – ottaa kuvasarjoja saksista ja kelloista. 😀

Ja ensi yönä osaan nukkua.

Niitä näitä Ruoka ja viini Valokuvaus Yliopistoelämää

Linnanmaalla uusin silmin

Linnanmaalla, työpaikalla (ex) kävin. Tulipa rauhallinen mieli.

Entistä vakuuttuneempi olen sen suhteen, että lähdin hyvissä ajoin.

Oli mukava kuulla, että asiat etenee, mutta myös, että entistä vaikeampi on saada ne etenemään. Mukavaa on siis se, ettei minun tarvi olla yrittämässä. Monia uhkakuvia, jo toteutuneita kurjia juttuja, tuntui olevan.

Rauhallisen tunteen teki sekin, että väitöskirjan tekijä, ohjattavani, on jo loppusuoralla. Kahvituokion kimpassa vietimme, mahdollista väitöstä suunnittelimme. Molemmille tärkeä etappi on tulossa.

Oppiaineen yksi kauan odotettu väitöstilaisuuskin oli tänään, sehän se oli tähdellisin syy, miksi juuri tänään kampukselle hankkiuduin. Oli ilo kuunnella ja tuntea, että tiedän, mistä puhutaan, etten ole ole vielä unohtanut tieteellistä diskurssia, etten vieä ole ulkona tutkimuksen nykytilasta, että vielä kuitenkin voin olla osa tiedeyhteisöä.

Tosin.

Huomasin, että kamerani hakeutui käytävillä kuvaamaan vähemmän akateemisia aiheita. KTK:n opiskelijat olivat taas KLIKS tehneet opinnäyteitään…. 😉

Alla kannanotto terveellisen ruoan puolesta – virkkaamalla!

Yliopistolla on menossa massiivinen yrittäjyyttä edistävä kampanja. Yllä kannanotto sen suhteen.

Katutaidetta sisätiloissa ovat nuo.

Omaa visuaalista näkemystäni olen tässä minäkin koettanut toteuttaa…

Illan päälle Pehtoorin kanssa minun läksyjäni, tuotekuvausasioita, edistääksemme avasimme kuohuviinin … ja nautimme eilisiä ”etelän hedelmiä”. 🙂

Ananas ja minttu ovat verraton yhdistelmä.

Ja kuohuviini maistuu pakkasellakin.

Niitä näitä Valokuvaus VAT Yliopistoelämää

Yliopistonlehtorista valokuvauksen opiskelijaksi

Kerran vielä, Sam!

Olen kahden viikon aikana julkaissut blogissani enemmän omakuvia kuin laki sallii tai ainakin enemmän kuin koskaan ennen samassa ajassa tai edes vuodessa. Ja nyt vielä tämä postaus niissä merkeissä. Mutta perusteluna omakuvien paljouteen on, että näitä on opintojen vuoksi otettava, ja näiden tekemistä harjoiteltava.

Yksi etätehtävistä seuraavalle lähiopetusjaksolle on oma kuva monistettuna, ja taso/layer-tekniikkaa on hyödynnyttävä. Syvyyssuhteet ja etuala tulee ottaa huomioon. Huumoriin ja itseironiaan kehotettiin ihan erikseen. Rohkeutta ja leikkiä suositeltiin visualisointiin. … Kuvia on tehtävä yksi tai kaksi. Monistuskuvalle pitää sitten tehdä myös pari: oma kuva, jossa tekniikka ja ilmaisu on vapaa.

Minähän mietin ideaa sunnuntaina Torniosta kotiin ajellessa ja keksinkin sitten. Mielestäni oikein hyvänkin idean. Ja nyt alkaa tuo ensimmäinen kuva, tai kaksikin kuvaa tuohon monistusjuttuun olla valmiina. Eihän ne taaskaan teknisesti ole sellaisia kuin olisin halunnut, mutta mahdollisuutta uudelleen yrittämiseen ainakaan samalla idealla, varsinkaan samassa paikassa, ei taida olla. Potrettikuvan idea on sekin valmiina, ja muutama kymmenen otosta jo otinkin, pistän tähän näytille muutaman muokkaamattoman, mutta aion yrittää vielä uudelleen… monta kohtaa pitää vielä hioa.

Ensimmäinen vaihe oli soittaa maanantaina Linnanmaan virastomestareille ja kysyä, saanko joku aamu tulla tunniksi kampuksen suurimpaan luentosaliin (L1) kuvailemaan. – Lupasivat. Toiseksi kävin ostamassa kameraan langattoman kaukolaukaisimen: kameran 10 sekunnin itselaukaisu ei millään muotoa tulisi riittämään. Tiistai-iltana oli kolmas esivalmisteluvaihe: visualisoida valmiiksi, suunnitella ”hahmoja” ja pakata iso Mari-kassi täyteen rekvisiittaa, huiveja, kaikki rillit, Pehtoorin hattuhyllyllä (lippis ja pipo) oli käytävä, huppari, korvakuulokkeet, ja muistiinpanovälineetkin. Unohtamatta, että jokaisessa onnistuneessa kuvassa on punainen piste.

Keskiviikkoaamuna sitten Linnanmaalle, luentosali oli auki ja melkein tyhjä; vain siivooja oli paikalla. Yritin vähän selittää hänelle (in english) mistä on kyse, mutta varmaankin selitykseni oli surkea, eikä touhuni tainnut olla kovin järkevän näköistä vaikka selityksen olisi ymmärtänytkin. 🙂

Pikkuisen reilussa tunnissa räpsin pitkästi toistasataa kuvaa. Eilen iltasella ja tänään iltapäivällä olen sitten niitä perannut, muokannut, käyttänyt layer-tekniikkaa. Kuvasarjallani on nimikin: Yliopistonlehtorista valokuvauksen opiskelijaksi (Tornioon).

Ihan kohdalleen Tornion osoittaminen ei mennyt, mutta katsokaapas kun ylemmässä kuvassa kaulukseen tuli päivämäärä hienosti. 😉 Tämän potrettikuvan idean aion säilyttää, mutta otan vielä muutamia, josko onnistuisin paremmin.

Ja sitten se toinen kuva! Keskiviikkoaamun satoa. Klikkaa ihmeessä isommaksi.

Tämä on se kakkoskuva.

Ja nyt lähden vielä ottamaan ”studiooni” tuotekuvia. Huomenna sitten niitä, ne eivät ole yllätyksellisiä aiheeltaan. Ne liittyvät ruokaan ja juomaan: jotain reseptiaihiotakin ehkä huomenna, viikonloppuna viimeistään, julkaisen.

Hautausmailla Niitä näitä Oulu Yliopistoelämää

Adagion soidessa

Koko päivän on soinut päässä Tomaso Albinonin ´Adagio´. Ei, ei ole ollut hautajaisia, eikä mitään erityistä surupäivää. Tosin olen ollut hautausmaalla tunteroisen aamuyhdeksän aikoihin, ja reilun puoli tuntia iltaviiden jälkeen.

Adagiosta on paljon hyviä ja huonoja esityksiä, sovituksia, sanoituksiakin. Saija Varjus ja Lara Fabian jääkööt unholaan, mutta Andrea Bocellin versiosta pidän, ja ehkä hienon kuulemani Adagio on Youtubesta löytyvä herkkä, silti koskettava ja kauniisti soiva urkuversio. https://www.youtube.com/watch?v=OL1oSGgrEuk

Tänään olen kuitenkin ollut Jarkko Aholan version tunnelmissa.

”On kaikkialla lunta
Vain kylmää, kylmää lunta
On yhtä taivas ja maa
Muu kaikki pois katoaa
Ei muuta jäljelle jää
Vain jää, vain jää … ”

Tämä on klikattava isommaksi. Ja yhtäaikaa pitäisi soida Aholan komea ääni.

”Musiikki kuvaksi” –haastetta vartenhan kuvia olen ollut ottamassa. Päivän saldo 100 kuvaa, mutta ei yhtään sellaista kuin olisin halunnut. Aamulla alkanut räntäsade voisi olla hyvä syy selittää, mutta illansuussa ei ole selityksiä.

Olen tässä opiskellut tuosta Albinonin Adagiosta mielenkiintoisia juttuja. Ensinnäkään se ei ole 1700-luvun alussa eläneen ja säveltäneen venetsialaisen Albinon sävellys, vaan se on syntynyt vasta toisen maailmansodan jälkeen. Remo Giazotto julkaisi sen vuonna 1958. Giazotto on kertonut teoksensa kuitenkin pohjautuvan Albinonin teoksen fragmenttiin, joka oli löytynyt Dresdenin pommitusten jälkeen maakuntakirjastosta.

Julkaisuvuoden lisäksi teokseen liittyy hassu, tai siis minulle hassu, yhteensattuma: ”Kappaletta on myös sovitettu monille eri soittimille. Se soi mm. Peter Weirin ´Gallipoli´-elokuvassa.” Ja minähän olen tehnyt ensimmäisen yliopistollisen opinnäytteeni Gallipolin taisteluista, jotka käytiin I ms:n aikana Ison-Britannian ja Turkin välillä. Kaikkea sitä. 😉

Hautausmaan kuvaushetkien lisäksi olen viettänyt päivää tohtoriopiskelijoiden parissa: toisen kanssa perinteisellä joulukahvilla ja vähän asioistakin puhumassa ja toisen seurantaryhmässä yrittämässä luoda uskoa ja auttamassa rajauksien teossa. Nämä oljenkorteni, pienet sidokseni yliopistoon, ovat juuri sopivia – niidenkin vuoksi lukukauden lopetus- ja tervehdyskäynnillä oli hyvä syy piipahtaa. Ja ihan mukavakin. No hard feelings. 🙂

Kaupungillakin ehdin kuljeksia, jouluostoksilla ja allergialääkkeet (pakkanen on repinyt sormeni ja kämmeneni pienille haavoille, uuh!) uusimassa. – Kun ei ole enää työterveyslääkäripalveluja, on tämmöinen juttu vähän kuin isompi tapahtuma. Ja ainakin hinta on olennaisesti eri!

Joulukalenterikuvassa panoraamakuva hautausmaalta (vähemmän hevi kuin tuo haastekuvaksi aikomani), ja siinä näkyy kuinka pikku kappelin viereen on tänä syksynä valmistunut uusi kellotapuli, joka mielestäni kyllä kauniisti tasapainottaa maisemaa.

Ja huomenna, vihdoin huomenna joulun viinisuositukset!

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Oulu Ruoka ja viini Valokuvaus Yliopistoelämää

Pizzapalaveri ja Oulun valot

valoVOIMAlaitos

Tänään palaveri tohtoriopiskelijan kanssa, – viimeinen ennen kuin käsikirjoitus lähtee esitarkastukseen. Olen kyllä jotensakin satavarma, että keväällä saadaan vielä väitöstilaisuuskin, ja erkaantumiseni yliopistomaailmasta vahvistuu koko ajan…

Kun meillä kummallakaan ei enää ole lipastolla työhuonetta päätimme mennä Puistolaan pizzalle; sellainen myöhäinen työlounas. Mukavastihan se meni, ruoan ääressä on hyvä palaveerata. Ja nyt kun Oulussa on Cantina, minäkin syön pizzoja muuallakin kuin Italiassa. Aika leuhkasti sanottu, eikö? – mutta en paljon oikeasti ole pizzerioita Oulussa harrastellut. Noh, Cantina ei olekaan ihan tavis pizzeria.

Vaikka päivällä tein pitkähkön lenkin jäin meetingin jälkeen vielä kaupungille, Tuiraan, kävelemään ja kuvailemaan. On päiviä, jolloin ajattelen, että olisi kiva asua lähempänä keskustaa. Tämä 5 – 6 kilometrin matka ei innosta piipahtelemaan, noh, kesällä pyörällä, mutta ei näin marraskuussa iltasella. Nykyään kun iltasellakin saatan lähteä ulos, mitä ei kyllä tavallisesti ole tapahtunut… Ei ole tullut pieneen mieleenkään.

Raatinsaaressa ”toisella puolen”.

Ja kaupunkinäkymien lisäksi kuvailin junia! Tänäänkin. Monta kertaa. Tulette vielä kuulemaan.

Pian on taas Valoa Oulu -tapahtuma, – sitä jo odotan. Tässä viimevuotisen tapahtuman huippuja: Resonassi, joka on Oulun Energian toteuttama ja Leevi Lehtisen suunnittelema.
Pidän siitä hyvin paljon…

Historiaa Isovanhemmuus Niitä näitä Yliopistoelämää

Karjala!

Pyhäinpäivä on tänään ollut minulle Karjala-päivä.

Pyhäinpäivänä käydään haudoilla, muistellaan edesmenneitä läheisiä, suomalais-kansalliseen tapaan sopivasti synkistellään, ollaan sentimentaalisia ja lokakuun lopun sumusateinen keli – ainakin Oulussa – on luonut moiselle taas kerran oivalliset puitteet.

Ja kyllä, kyllä minäkin (Pehtoorin kanssa) jo päivällä kävin haudalla, – ihan niin kuin käyn melkein kaikkina muinakin lauantaina näin syksyn ollessa, talven tullessa, mutta tänään ei ole ollut niinkään jo poisnukkuneen isän päivä, vaan ehkä hieman yllättäen se, mitä – ei todellakaan vielä edesmennyt – äitini sukujuurineen on minun dna:hani, mentaliteettiini, identiteettiini jättänyt. Se, mitä karjalaisuus on minussa, se on sitä, mitä olen tänään tullut pohtineeksi.

Tänään oli Oulun Karjalaseuran 75-vuotisjuhla, jossa julkistettiin seuran historiakirja, jonka tekoprosessissa olen ollut mukana ja joka on oppilaani (osin ohjauksessani) kirjoittama. Siksi minullakin juhlassa puhumisen paikka.

Karjalaisuuttani olen tässä – taas kerran – miettinyt. Ja tiedättehän, että tämän blogini nimikin viittaa karjalaisiin sukujuuriini: äitini suku on varmasti ainakin 1700-luvun alusta (jollei jo keskiajalta) asti asuttanut Tuulen tilaa Koiviston saaressa Ingerttilän kylässä, – asuttanut niin kauan kuin se oli mahdollista. Olen kerran yrittänyt päästä Tuulien maille [katsomaan äitini kodin kivijalkaa] mutta se ei onnistunut. Yritän vielä uudelleen, ehdottomasti yritän.

Sellainen hassu tunne tuli tänään kesken oman puheeni, noin sadan kuulijan edessä, että kuuntelin itseäni. Kuuntelin, kun sanoin, että ”eiväthän meitä nuoremmat voi tietää, mitä Karjala, karjalaisuus tarkoittaa vanhemmillemme ja tuonilmaisiin menneille ja meille toisenpolven evakoille, jollei lapsillemme ja heidän lapsilleen kerrota siitä, jollei ole historiaa, jollei menneestä kirjoiteta ja kerrota”. Luulenpa että Aapelikin saa tietää, missä oli mummin äidin Karjala, ja miksei sinne enää voida mennä.

Äitini ei koskaan ole karjalaisuuttaan korostanut, päinvastoin aikuisiällä, historioitsijana, minulla on mielestäni vahvempi karjalainen identiteetti kuin äidilläni. Minun murteessani on ”mie”, äidilläni ei. Minulla oli nuorempana Karjalan (Kaukolan) kansallispuku, äitini ei koskaan olisi laittanut sellaista päälleen. Toisin kuin minä väistämättä, puheliaisuuttani tulen tehneeksi, hän ei koskaan korosta heimoidentiteettiään, minä korostan.

– Mutta valkovuokot! Valkovuokot ja Terijoen rannat ovat hänelle se Karjala, josta puhuessa hänelle syttyy vieläkin silmiin valo, joka sitten kyllä sammuu nopeasti kun – minä pöhkö – yritän haastella evakkopaikoista, lähdöstä, kysellä tuntemuksia, saada tietoa siitä maailmasta ja maanäärestä, jossa äitini suku on elänyt.

Historiaa Niitä näitä Yliopistoelämää

Hailuovosa siikamarkkinoilla

Jos kesä oli keleiltään hieman kyseenalainen, niin syksy onkin sitten ollut ihan mahdottoman kaunis, kuulas, kirkas. Niin tänäänkin.

Lähdimme aamupäivällä hyvissä ajoin kohti Hailuotoa. Olihan se paikallisessa aviisissa luvattu, että Sipilä avaa siikamarkkinat lauantaina ja

Sunnuntaina tiedossa on mielenkiintoisia keskusteluja, kun ruokahistorioitsija Reija Satokangas kohtaa lavalla ammattikokki Janne Pekkalan aiheenaan ruoka ja ruuanlaitto ennen ja nyt.

Enhän minä moisesta halunnut myöhästyä, joten siksikin ajoissa Varjakassa lauttaa odottamassa.

[klikkaamalla kuvat isommiksi]

Riutunkarista Marjaniemeen, läpi Hailuodon, Luovon kuten murteella kuuluu sanoa, ajellessa tuli ihan solkenaan takaumia menneeseen, 1980-luvun puoliväliin, kesiin 1985-87. Hailuodon kaivauksien (kaivettiin etsien evidenssiä keskiaikaisesta kirkosta, löydettiinkin) aikana asuin saaressa yhteensä pari kuukautta. Kolme vuotta ”Hailuodon keskiaika” -projekti antoi minulle työtä ja toimeentulon: tänään saaren läpi ajaessa tienviitat, kylien nimet, talojen nimet (Trupukka, Kniivilä, Prokko, Sumpun tie, Pöllänlahti, … ) toivat muistoja, eikä varmaan vähiten siksi, että olin tutkimusapulaisena esimiehen tehdessä Hailuodon paikan- ja talonnimistä tutkimustaan.

Autoradiossa vielä soi Nostalgia-kanava ja Petri & Petterson Bras ”Maalaismaisemaa”, Tom Jonesia, ties mitä… olin oikeasti jossain menneessä. Sikäli ehkä hyvä ”muudi” kun oli tehtävänä ääneenkin muistella menneitä.

Kun päästiin Marjaniemeen, markkinameininkiä oli. Muitakin kuin vain metrilakun ja käristemakkaroiden myyjiä. Ja vain häivähdyksenomaisesti saatoin kuvitella, millaista olisi ollut jos olisi satanut vettä, jopa räntää, tuullut tuhottomasti, kuten näillä kinkereillä kuulemma usein tapana on. Mutta tänään oli kymmenisen astetta lämmintä, ja ihan tyven. Tuttuja keskikoulu- ja lukioajoilta, blogiystäviä (kiitos kutsusta, mehän saatamme joskus tullakin!! ;)) ja luotolaisia, jotka minä tunsin näöltä, he eivät minua 30 vuoden jälkeen, – hassua, eikö? 🙂

Hailuodossa on oma perinneneuleensa: tikkuri eli luotolainen. Sana tulee ruotsista ´stickat tröja´ eli neulottu villapaita. Tunnusmerkkinä sille on, että miehustaa koristaa pienistä neliöistä koostuva ”rikuli”. Villapusero on mielestäni kovin kaunis, eikä paljon puuttunut että olisin jo Tahvolle sellaisen ostanut.

Keikkapalkkiooni kuului lohisoppa. Enpä muista, milloin olisi näillä leveysasteilla syöty lokakuussa ulkona ulkona. Tänään syötiin. Soppa oli hyvää, ja aurinko paistoi. Kollega, siis ex, jolla oli esitelmävuoro minun jälkeeni, oli seurana, ehdimme tovin jutella, Pehtoori vähän enemmänkin, ja … kuinka olenkaan – tänäänkin! niin tyytyväinen, että olen pois lipastolta. Alla olevassa kuvassa se on mielestäni kiteytetty hyvin.

Niin mukava kun olikin taas edes vähän – erinomaisen epätieteellisesti – palata omiin tutkimusteemoihin (voiko makkarakupit olla tutkimusteema 😀 ), niin viime kädessä kuitenkin ei haittaa, vaikka huomenna ei tarvitse lähteä kehittelemään ideoita kärkihankkeiksi, ei pohtimaan omaa riittämistään, eikä arpomaan, mistä aloittaisin työvuoren purkamisen.

Noh, jutustelu Pekkalan Jannen kanssa meni – omasta tuntumasta ja muutamista kommenteista päätellen – ihan sujuvasti, eikä meillä ainakaan ollut mitään vaikeuksia jutustella, jos kohta ”käsikirjoitus” oli varsin löysä, mutta sellaista kai oli tilattukin. 😉 Tämä oli sellainen ”esitelmäformaatti”, johon ei paljon kokemusta ole (ehkä se kevään Pudasjärven keikka oli vähän samantyylinen).

Se, miksi ylipäätään tähän suostuin, oli se, että olisi kerrankin ”pakko” lähteä Siikamarkkinoille. Vuosikausia on aiottu. Nyt oli mentävä. Ja kyllä kannatti.

Niin, ja 180 kuvaa seitsemässä tunnissa, jonka koko turnee kesti: käytiin vielä museon pihassa ja tietysti hautausmaalla. Tulette vielä näkemään …

Isovanhemmuus Niitä näitä Ruoka ja viini Valokuvaus Yliopistoelämää

Vaiheessa

Laiturin reunalla.

Vähän sellainen reunallaolo on.

Taas. Vielä. Edelleen. Nyt jo.

Aamulla auringosta huolimatta viileähköä. Kävelin Linnanmaalle. Opiskelijan kanssa palaveri, ja seuraajan ja muutaman muun työkaverin kanssa vielä neuvonpitoa. Pieniä, isoja iloja oli kun opiskelijoita näin: ”Jee. Ookko tulossa takasin?” Halauksiakin. Kesän kuulumisten kertomista. Iloisia tervehtimisiä. Ne minä näin. Ehkä oli toisenkinlaisia katseita, en tiedä. Tänään oli eka kertaa sellainen olo, että kyllähän töissä oli enimmäkseen mukavaa.

Mutta kauan en kampukselle jäänyt notkumaan. Ennen puoltapäivää jo palailin pitkän reitin kautta auringosta ja valosta yllin kyllin nauttien. Caritaksessa kävin, ja Partioaitassa. Molemmat liittyivät edessä olevaan matkaan.

Tänään kävi ruoka”vieraitakin”.

Näiden pienten popojen omistajalla tosin omat eväät mukana. Että se poika jo jokeltelee, omaa ääntänsä kuunnellen kiljahtelee, nauraa ääneen.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Sitten ”yleisön pyynnöstä” tähän vielä se lauantainen poronpaistia italialaisittain.

Vitellon tonnato LappItalia-henkeen eli poronpaistia savulohikastikkeessa olisiko se sitten ”Renna con salmone affumicato” 🙂 ? – Ohje on Tero Myllykankaan (PORO-kirjasta), ja hän nimeää näin: ”Vitello Salmon”, mikä ei kyllä ole ihan oikein sekään.

Suunnilleen Myllykankaan ohjeen mukaan joka tapauksessa tein ja homma eteni näin:

Huoneenlämpöiseen paistiin ”otetaan pinnat kiinni” kuumalla paistinpannulla, minkä jälkeen hieroin suolaa pintaan. Laitoin paistin paistipussiin ja sitten 125-asteiseen uuniin, ja paistoin kunnes paistilämpömittari näytti 52 astetta. Otin paistin uunista, peittelin foliolla ja annoin jäähtyä (itse asiassa se oli sitten vielä yön yli jääkaapissa). Aamulla paistin leikkaus noin sentin paksuisiksi viipaleiksi, vähän maldon-suolaa pinnalle, ja sitten kerrostin viipaleet savuloikastikkeen kanssa. Paisti sai makuuntua koko päivän kylmässä ja illalla se maistui tuhdin Prioratin punaviinin ja fenkoli-kurkku-vuohenjuustosalaatin erinomaisesti.

Savulohikastike

2 keltuaista
2 rkl sinappia
suolaa ja pippuria
2 rkl valkoviinietikkaa
3 dl rypsiöljyä
200 g savulohta perattuna

Sekoita ainekset öljyä ja lohta lukuuntottamatta blenderillä, lisää öljy ohuena nauhana ja lopuksi lohi. Ensi kerralla taidan laittaa vähemmän öljyä, mutta varmasti teen toistekin.

Niitä näitä Yliopistoelämää

Liituraidasta verkkareihin?

Unia. Olen nähnyt koko kesän ja vielä viime yönäkin paljon unia. Ihan tavattoman pitkiä, todentuntuisia unia. Tai sitten ihan päättömiä melskauksia ja kaukana mistään todellisuudesta. Ei, älkää säikähtäkö, en todellakaan aio niitä ryhtyä niitä täällä selittelemään. Mutta sitä minä olen ennenkin sanonut, että olipa unissakin kaukosäädin, jolla voisi vaihtaa kanavaa tai sulkea kokonaan. Olen niin väsynyt noihin uniin, ja usein niiden jälkeen ihan uuvuksissa.

Kävin tänään Linnanmaalla. Poikkesin lenkillä viemässä yhden paperin, allekirjoitukseni piti olla… Suunnilleen vain kävelin verkkareissa kampuksen läpi. Sekin tuntui unenomaiselta. Muutamien opiskelijoiden kanssa kohtaaminen ja tovin rupattelin. ”Verkkareissa sua ei ole kyllä ennen näkynytkään.” 🙂

Opettajien ulkonäköpaineista olen täällä blogissa joskus ennenkin kirjoitellut.

Kyllähän minulla aina oli edes yritys siistinpuoleisesti pukeutua, välillä vähän virallisemminkin. Viimeiset kymmenen vuotta menin töihin yleensä meikattunakin, – kevyesti mutta kuitenkin. Vähän peitevoidetta syntymämustien silmänalusten alle, ripsiväri ja huulipuna nyt ainakin. Talvella sipaisu poskipunaa tai aurinkopuuteria. Ja joka aamu pesen ja föönään hiukset. Edelleen. Mökillä vasta illalla saunan jälkeen. Mökillä en juuri koskaan meikkaa, kaupungissa kyllä lähes joka päivä, ainakin jos on jonnekin meno. Se nyt vaan on tullut sellainen tapa. Ja onhan se parempi olo, kun ei ole kovin homssuinen. Tukka hyvin, kaikki hyvin. 😀

Yliopistoelämää

Liikkeellä koko päivä

Heräsin kuudelta, ja ehkä ennenkin. Ei mitään syytä, miksen olisi lähtenyt heti kahvit hörpättyäni lenkille. Pääsin pappilan kohdalle asti (vajaa kilometri kotoa), kun vettä tuli jo kuin saavista. Enkä kääntynyt takaisin, tosin lyhensin lenkkiä. Siitä huolimatta olin ihan läpimärkä kotiin tullessa. Palelikin. Mutta lenkki oli tullut tehdyksi. Hyvä.

Sitten. Kaikenmoista kotityötä ja sähköpostiliikennettä. Ja kaupungille: äidin muonavarastojen (vain herkkujen kylläkin) täydentämistä, asioitaan ja omat korkkarit suutarille, avainasioita, etsin kivimaalia löytämättä, löysin mukavan, ohuen, edullisen Luhdan tikkiliivin etsimättä, mökille erityisruokatarpeiden (Barillan lasagnelevyt, erikoiskahvia, oliiviöljy, etc.) ja muun tarpeellisen hankkimista, Caritakseen, jossa kaikenmoista, sieltä ompelijalle (vanhan mökin tuoleihin uudet istuintyynyt ja kaitaliinat teetteille). Mökille vietävää olen pakkaillut muutenkin. Lupasin joskus että laitan kuvan kesäkuvaretkellä Metelin antiikkikirppariostoksestani. Tässä se on:

Maitopääläri! Tämmöisellä minä lapsena hain maitoa tuosta Taskilan talosta, joka on tuossa toisella puolella Koskelantietä vieläkin. Lehmät sieltä toki laitettiin pois jo 1960-luvun lopulla, mutta vielä tuon vuosikymmenen alussa siellä oli lypsäviä niin, että sieltä joskus haettiin maitoa joskus meillekin, ensimmäiseen kotiini, joka oli vain muutaman sadan metrin tästä, missä me nyt asutaan. Minähän olen asunut näillä tienoin suunnilleen koko ikäni.

No nyt aion viedä tuon maitokannun mökille.

Mökille ovat menossa myös nämä kauniit puuesineet ja tuohikori, jotka ostin Turkansaaren 90 v. -synttäreiltä kuukausi sitten.

No niin, mutta palataanpas tähän päivään. Iltapäivällä siis Rotuaarin kautta kampaajalle. Aurinko paistoi, ja Rotuaarilla paljon amkilaisia keltaisissa haalareissaan. Tiesin Juniorinkin jossain tuolla joukossa olevan, mikä tuntui ihan tavattoman mukavalle.

Iltapäivän lopulla menin vielä Puistolaan pitämään seminaaria. Eipä ennen ole tullut Puistolassa pidettyäkään seminaaria. Kuinka se onkaan hyväksi, että on väitöskirjan tekijä, joka vielä pitää minutkin jossain vireessä historiantutkimuksen kanssa. Käsikirjoitustaan olen lukenut ja tänään pidettiin neuvonpito, miten hommaa olisi hyvä jatkaa. Parituntinen vierähti hyvin myöhäisen lounaan ja väikkärikässärin äärellä. ~Tohtoriutumista kohti vakaasti ja ainakin minun kannaltani mukavasti.