Väsy. Eilisen jälkeen on väsy. Pikkujoulu, jota tiedekunnassa ei koskaan ennen ole järjestetty, ylitti kaikki odotukset. No siihenhän ei vielä paljon tarvittu: meitä oli melkein sata kasarmin Arttelissa, odottavina ”katsotaan nyt, saako täällä edes syödäkseen”. Saimme syödäksemme, hyvinkin. Ohjelmaa oli filologeilta, logopedeilta, hallinnosta, taidehistorian ja arkeologian sekä kirjallisuuden yhteistuotantona. … Ohjelmaa eivät varmaan muut kuin humanistit olisi ymmärtäneet, sisäpiirin juttuja (Korvatunturin rakennemuutos ja apurahatutkijan Napakymppi eivät ehkä yliopistomme muiden yksiköiden mielestä ole sarkasmin tai pilanteon aiheita). Ohjelma oli älykästä ja osallistujiltakin tuumailua vaatinutta [krhm.. meidän pöytä voitti, vaikka emme tienneetkään Toripolliisi-patsaan taiteilijan nimeä 🙂 ], vastaansanomattoman velmua, eikä riemu ollut vähäisin nähdessäni kun esimies (ensi vuonna jo kuusi vuosikymmentä takana) räppäsi ketjut kaulassa ja telttafarkut jalassa. Irkkumusiikkia ja river-dancea kuultiin ja nähtiin ja monet kokeilivatkin. Lähes virallisen kuvaajan roolissa vältyin harjoittelulta. Illan lopulla olisin mieluusti valssille lähtenytkin, mutta kovin vähiin olivat jo käyneet ne, joita kavaljeeriksi olisin halunnut. Eipä sitten ollut syytä jäädä odottamaan sitä viimeistäkään valssia. Silti tänään unettanut kovasti.
Nyt Coldplayn Viva La Vida soimaan, se on vaan niin kevyt. Minulle kevyt. Kevyt kuin kevät. Se virkistää. Nyt sitä on hyvä kuunnella. Nyt kun minulla on kokonainen ilta yksikseen kotona. Ah, Viva la Vida.
Voeh! Olis niin kovasti halunnu olla kärpäsenä katossa tuolla pippaloissa. Oli meinaan porukka sen verran tohkeissaan HuTk:n käytävillä publiikin aikoihin. Toivottavasti tiedekunnan pikkujouluista kehkeytyy perinne!