Kaksi opiskelijaa. Toinen liki kolmekymppinen, yhtä sun toista jo ehtinyt kokeilla ennen kuin tuli lukemaan historiaa, ja toinen, suoraan lukiosta historianopiskelijaksi. Molemmat pärjänneet opinnoissaan hyvin, suoritelleet vuosittain reilusti enemmän kuin sen ”ohjeellisen” 60 opintopistettä. Toinen tehnyt duuniakin siinä ohessa.

Molemmat ovat käyneet tällä viikolla luonani jutskaamassa opinnoistaan, hieman eri syistä kylläkin, mutta kuitenkin. Viivähtäneet ehkä kauemmin kuin asia olisi varsinaisesti vaatinut. Off-topic jutustelun ja asian puhumisen yhteydessä olen kuunnellut ja katsellut näitä nuoria ja hienoisesti tuntenut pientä kateutta heidän innostaan, nuoruudestaan. Molemmilla on haaveet ja toiveet. Toinen aikoo opettajaksi, vain ja ainoastaan opettajaksi, on ”aina halunnut olla ope”  ja ”varmaanki sitten vanhempana vois yrittää reksin paikkaa saada” ja toisella ei ole mikäänlaista tietoa tulevasta työurasta, ei fokusoitua haavetta, ei tiukkaa tulevaisuuden tavoitetta, ”kunhan nyt kattelen ja opiskelen, on ihan mahe opiskella täällä, tää on mun juttu”.

En näe mitään syytä, mikseivät molemmat saisi opintojaan ainakin ”normi” viidessä vuodessa valmiiksi, ehkä neljä vuottakin riittää, molemmille.

Kuuntelen, miten he oman työuransa näkevät: toinen selittää, että on niin hyvä kun historiaa opiskelemalla voi valmistua ammattiin, opeksi. Se on hyvä ja arvostettu pesti ja siinä saa olla koko loppuelämänsä historian kanssa, ja vielä jakaakin tietoa. Ja toinen selittää, että on niin hyvä kun historiaa opiskelemalla ei tartte valmistua mihinkään ammattiin, saa paljon tietoa ja voi sitten hakea tai siis mennä (niin hän sanoi, mennä) monenlaisiin duunipaikkoihin, jos haluaa. Jollei haluakin jäädä tutkijaksi.

Mietin ja yritän selvitellä, mikä näiden kahden (ja heidän lisäkseen aika monenkin muun) salaisuus on? Intohimo historiaan?

Jokainen kommentti on ilo!

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.