Eilisen lumisateen, tämänpäiväisen auringonpaisteen yhteisvaikutuksesta merenrannassa oli kimmeltäviä hankia, valoa kuin huhtikuussa, joutsenia (kolme valkoista pistettä merellä), pikkupakkanen.
Maanantaiaamuna tepastelemassa, miettimässä ja aloittamassa tulevaa väljää viikkoa. Millehän alkaisi?
Merikin alkaa jo rannoilta jäätyä.
Olin menossa Ilokiville asti, mutta aallonmurtajalla on sulan kelinkin aikaan vaikea turvallisesti kävellä, koska kivet ovat irrallisia, teräväreunaisia, ja näin lumen ja jään peittäminä liukkaitakin, joten olisi ollut vähintäänkin hölmöä yrittää aallonmurtajan päähän asti. Minulla jäi ilon luo menemättä. Mutta ei se haitannut, oli oikeasti ihan hurjan hienoa muutenkin.
Toppilan satama alkaa olla jo aika täyteen rakennettu.
Möljän rantaviiva ja pilviverhon alareuna Nallikarin yllä tekivät kuin ikkunan maisemaan.
Voi kunpa te näkisitte, kuinka hieno iltarusko tästä työhuoneeni ikkunasta kohti rantaa (eikä siinä ole kuin puoli kilometriä, kilometri välissä – rannan ja meidän kodin välissä, mutta jo kohti sitä näkymä nyt hieno!). Iltarusko on kaunis. Päivä on ollut aurinkoinen, kaunis, – kylmä, mutta kaunis.
Säätilaan liittyen päätinkin tänään, että vastedes – nyt kun näiden päivittäisten postausteni kuvien julkaisu taas ongelmitta onnistuu, hyvänen aika, toivottovasti onnistuu, laitan otsikkokuvaksi joka päivä jonkun otoksen, joka tavalla tai toisella kuvaa juuri sinä päivänä vallinnutta säätilaa mahdollisimman hyvin.
Siis haastan itseni ottamaan joka päivä kuvan, joka kertoo säästä siinä paikassa, jossa kulloinkin olen. Ja tämä vain ihan siitä riemusta, että minulla on taas mahdollisuus postailla kuvia liki rajoituksetta.
Rajoituksetta! Jopa kaksi aurinkoa samassa kuvassa! Tänään oli merenrantapäivä. Pateniemenrannasssa täysin tyven. Täysin.
Onhan tässä kuukauden aikana ollut enemmän kuin tarpeeksi huolta ja tekemistä blogini kuvien kanssa. Milloin kuvat eivät ole suostuneet julkaistavaksi, milloin on pitänyt säätää yhden sun toisen asian kanssa, eikä sittenkään ole tullut läheskään sitä, mitä on ollut toiveissa. Ja koko ajan on ollut uhka, että julkaiseminen ei onnistu ollenkaan.
Mutta nyt! Tuhansien kuvien poiston [turhaan 🙁 ] jälkeen, monien, hyvin monien tuskaisten touhutuntien jälkeen, syypää blogiongelmiin on (kai, vihdoin) löytynyt: sehän on se error-login, joka ihan itsekseen kirjoitttelee tuhansia, itseasiassa miljoonia rivejä, jotka ovat täyttäneet blogin webhotellissa minun ostamaani tilaa!!!
Siksi kaikki on ollut aika lailla vaikeaa ainakin kuukauden verran. Noh, hyvä on, ollaan taas näiden ihan ensimmäisen maailman ongelmien parissa! Mutta se on nyt niin, että tämä minun elämäntapani, päivittäinen postailuni, kuvaukset päivän postauksia varten etc. etc. ovat iso osa minun jokapäiväistä elämääni. Tärkeä osa. Ja jotta se on voinut jatkua, olen käyttänyt riivatun paljon aikaa…
Mutta nyt! Nyt on taas tilaa ja mahdollisuuksia yllin kyllin. Ehkä tämä vielä korostuu kuukauden päästä, jolloin ollaan taas reissussa: on juhlavuotemme toisen ulkomaanmatkan aika!
Ja kun en kuitenkaan ihan vain oman elämäni, päivieni kulun, en ihan vaan omaksi ilokseni ja itselleni ylöskirjaamiseksi tätä bloggailua harrasta, niin haluan tietysti ottaa huomioon lukijakuntani. Teitä kun kuitenkin on vähintään noin kolmisensataa päivittäin. Ja sikäli kun tilastoja luen oikein, niin 2/3 teistä on vakkarikävijöitä.
Klikkailethan vastauksesi, – ja mitä enemmän kommentteja, sitä parempi.
Mahdollisuuksien mukaan mahdollisimman monille koetan näitä päivittäisiä pikkujuttuja laitella.
Kaikki palaute on aina tervetullutta, kaikki kommentointi ja keskustelu ilahduttaa ja kannustaa. Osa siitä näkyy täällä julkisesti, osa tulee ”kulisseissa”. Joskus se tulee postikortteina (alla), joskus sähköposteina (kiitos niistä kaikista), joskus face-to-face, useimmiten ´vain tuntemattomina´päivittäisinä käynteinä. Kaikki tavat tuovat hyvää mieltä. Ja kannustavat jatkamaan julkista ”päiväkirjailua”. Kiitos.
Viime vuonna loka- ja marraskuussa elin paljon 30- ja 40-luvun Karjalassa ja Särkisalossa ja 50-luvun Kotkassa ja Oulussakin; äidin evakkomatka-kirja oli intensiivisen, liki jokapäiväisen tekemisen ja kirjoittamisen aihe. Mielessä pyörivät ajatukset, surutyö, tunnelmat. Ja nyt on pari viime päivää hyvin intensiivisesti, aamuviidestä lähtien tullut elettyä omassa menneessä vuodesta 2009 tähän päivään.
Kymmeniätuhansia kuvia on vilahdellut näkökentässä, postimerkin kokoisina kansioissaan tai isolla näytöllä muokattavina. Rotissöörien Gaala-illassa ensi lauantaina on tarkoitus ison Aurora-salin screeneillä pyöriä 300 kuvan kokoelma kuvia järjestön tapahtumista. Ja nimenomaan niistä kuvista, joita olen ihan harrastuksen vuoksi ja välillä tilattuna valokuvaajanakin ottanut.
Ja ovatko kuvat arkistoitua yhdelle ulkoiselle kovalevylle, josta niitä olisi voinut ruveta valitsemaan ja perkaamaan, editoimaan ja esitykseen laittamaan? – Ehei. Niitä on isoilla muutaman teran valtavilla kovalevyilla, pienillä kovalevyillä, muistitikuilla ja pilvipalvelussa ja pahimmoillaan vain Oulun voutikunnan kuvablogissa, josta olen huolehtinut vuodesta 2013. Se on pahimmoillaan, koska sieltä niiden saaminen screenille-esitykseen vaatii aikana hurjasti vekslailua ja säätämistä.
Minä olen aloittanut tämän kyllä ajoissa, muttaku. Kyllä tänäänkin on tehokasta työaikaa tärvääntynyt useampikin tovi siihen, että olen kaikkia kansioita lärätessä ja etsiessä löytänyt paljon muuta kiinnostavaa kuin etsimääni. Mm. päiväkirjojani ennen blogia, kirjeenvaihtoa opiskelijoiden kanssa, tenttituloksia ja sitten on joku nimi tarttunut silmiin, ja sitten googlattava mitä hänelle tai koko vuosikurssille 🙂 kuuluu.
Oman portfolionikin löysin; olipa siinäkin asioita, joita en muistanut, ja sitten kun aloin muistella niitä, olinkin jo hyvin kaukana menneessä. Samalla sentään pystyin mekaanista kuvaediittiä tekemään.
Pyöräilemään en hyytävään säähän lähtenyt, vaikka kaupungissa oli pakko piipahtaa: kastelahja- yms. asioilla. Ja siihenkin liittyen olen elellyt menneessä, omien lasten kastejuhlien muistoissa, ja siinä miten vanhempani silloin isovanhempina elivät meidän maailmassamme.
Kaiken tämän menneen keskellä, yhdessä kirjeessäni ollut lausahdus. sopii nyt tähänkin iltaan suorana lainauksena oikein hyvin.
Tähän on siis tultu: siteeraan itseäni vuosikymmenten takaa.
Olisi vain toivottava, että ”tulisi huominen, jolloin muistella eilistä” kuten Kaari Utrio oli hienosti kiteyttänyt. Sellaistahan minun elämäni aina tuppaa olemaan.
Noh, huomenna tämä kirjaimellisesti muistikuvissa, muistoissa ja kuvissa, kuvamuistoissa pyöriminen ja niihin pysähtyminen pitäisi olla tältä erää paketissa, ja sitten palaan taas nykyhetkeen, ajattelemaan tulevaa. Huomista kohti.
Talvi on jo ihan lähellä, iltapäivällä melkein tuntui, kuinka se laskeutuu tänne meidän lintukotoon.
Hangasojan pulputus on vähän vaimeampaa, kohmeisempaa kuin vielä viikko sitten, pakkasasteita aamulla puolenkymmentä. Mutta aurinkoa! Aurinkoa oli aamupurollakin, – siellä mietin sitä ajatustani, toivettani avantouinnin aloittamisesta. Ja ratkaisu löytyi: ei ole minusta moiseen.
Mutta ulkoilemaan kyllä. Pitkälle iltapäivään olimme ulkona. Tunturissa, metsässä, purolla, pihapiirissä. Joskus kolmen jälkeen kun auringon lämpö taas hiipui, tuli sellainen tunne kuin penskana: en halua sisälle! Vähän jo palelee ja väsyttääkin, mutta ei sisälle. Nälkähän se nytkin keskeytti hyvät ulkoilut.
Lintukodosta puheenollen. Toissapäivänä kun lähdimme pihapiiristä, sattui kohdalle metso, jonka ”kaikki” = Pehtoori ja ”Lähes naapuri” ovat nähneet useinkin, minäkin kuullut, mutta nyt kohtasimme ensimmäistä kertaa. Minähän en mikään lintukuvaaja ole, mutta yritinpä kuitenkin.
Ja sitten kun edellisellä mökkireissulla ”Lähes naapurin” pihassa opin, miten kuukkelit saadaan pihapiiriin ja paikalleen kuvattaviksi, niin olen viikon varrella yrittänyt saada niitä linssin eteen …
Juju on se, että laittaa (suolatonta) koiranmakkaraa murusina hyvään kuvauslokaatioon. Ovat kyllä persoja moiselle herkulle. Aiemmin olen nähnyt kuukkeleita meidän notksipaikalla syömässä makkaraa kädestä ja varastelemassa pieniä parmesankeksejä tarjoiluastiasta, mutta nyt on menty ihan tarjoillen vain koiranmakkaraa.
Kerran kun patikkapolulla (Koiranjuomalammella muutama vuosi sitten) syötin kuukkeleita patikkaeväillä, tulin miettineeksi, että onkohan se kovasti epäeettistä, luonnon vastaista etc. Kyselimme sitten asiasta muutamilta lintuharrastajaystäviltä (biologeja, birdlife-aktiiveja, luonnonsuojelun ammattilaisia) ja he totesivat, että saa niitä ruokkia. Siispä nyt olen muutamina päivinä kattanut myös kuukkeleille, ei vain tiaisille ja oraville, einettä. Ja nähnyt melkoisia kerjäämisesityksiä.
Kyllä minä vielä opin näitäkin kuvaamaan. Tässä jo harjoituksen tuloksia.
Lähtökohtaisesti sää näytti aamusella aika kalsealle. Sumuiselle, sateiselle tai ainakin sumusateiselle. Mutta me on jo monta päivää (to-pe-la) pyöritty lähinnä pihapiirissä, joten oli jo korkea aika päästä tunturiin, metsään, kulkemaan.
Meni kuitenkin melkein puolillepäivin ennenkuin sain arvonnan (ks. alla) laadituksi ja sitä varten www-sivut päivitetyksi, ennen kuin pääsimme lähtemään. Ajeltiin Kiilopäälle, tai siis sen parkkipaikalle, ja uudelle reitille (ennen näkemättömän frisbeeradan läpi) kohti – Mariankurua! Taas! Nyt Kiilopäältä päin, eikä mökiltä kuten esim. hääpäivänä kuukausi sitten. Mariankuru on tämän kesä-syyskauden juttu.
EDIT 2.10. aamulla. Ei me oltu Mariankurulla, joka on kartassa ympyröidyllä alueella, vaan kohdassa, johon nuoli näyttää. Tietääkö joku tämän kurun nimeä?
Tiedättekö, onkos siitä ollut puhettakin, että Pehtoorissa on sellainen juke-box -ominaisuus. Kun häneltä kysyy, miten se menikään se ”yl´ kasteisten vuorten… ” jota koulussa ja partiossa laulettiin, niin Pehtoori laulaa sen. Ainakin kerran ennenkin olen juuri tätä toivonut, ja laulun saanut kuulla. Niin tänäänkin.
Olipa mukava huiputus tänään, tänäänkin. Kuvat sitten huomenissa, tai tiistaina.
Nili – mökkipihassa uusi hieno juttu
Tälle päivälle lupasin kuvat meidän uudesta nilistä.
Niliaitta tai patsasaitta on pieni pylvään päähän nostettu pieni aitta, useimmiten ruoka-aitta. Niitä näkee vieläkin näillä leveysasteilla talojen pihoissa. Ja mökkien pihoissa, joissa niiden arvo ja käyttötarkoitus lienee ensisijaisesti olla tuomassa tunnelmaa, luoda aitoa lappilaisen miljöön tuntua.
Meidän mökkinaapurin (Nimiloppu) pihapiirissä on ollut niliaitta ”aina”, ja olen saanut luvan kanssa sitä kuvailla ja käyttää sekä joulukorteissa että kirjan (taka)kannessa. Täällä blogissakin on siitä ollut usein kuvia, joko Tomafoin (meidän mökkikotitonttu) kanssa tai ilman. Joskus olen toivonut sellaista joululahjaksi tai jotain… Mies on sanonut, ettei osaa salvoa, ja homma unohtui. Sitten nilistä tulikin Pehtoorille itselleen ”hanke” = hän on etsinyt tekijää ja taitajaa. Ja viime syksynä sellaisen tapasi. Sodankyläläinen H., joka on ollut tuossa naapurimökin uudisrakennusta tekemässä, nilin meille teki. Ja pystytti.
Se on niin huolella tehty, se on kuin ”pihakoru”. Oulun seudulla tuollainen ei pihapiiriin sopisikaan, mutta täällä se on just hyvä. Meillä siitä ei tule ruokavarasto, paitsi ehkä jos on sulan aikaan enemmän porukkaa, niin voidaan käyttää ”kylmäkomerona” ja olen varma että muksujen kanssa me saamme sen mukaan tarinoihin ja tekemisiin, mutta on sille myös muukin funktio kuin ”pihapatsastelu”.
Siinä on auton lämpöpaikka ja tarvittaessa myös latauspiste. Ja hyvänen aika, kuinka paljon revinkään siitä riemua – varsinkin talviaikaan kuvaillessa.
Pehtoori suunnitteli niliin tunnelmavalaistuksenkin, ja parahiksi kolmen kuukauden lupausten ja hoputtelun jälkeen paikallinen sähkäri kävi viime keskiviikkona juuri ennen tänne tuloamme parin tunnin homman hoitamassa. 🙂
Tämä on oikeastaan ensimmäinen kerta, kun meillä on kokemusta siitä, että lappilaiset eivät muka hoitaisi hommiaan ajallaan ja kunnolla. Sekä mökkirakentamisessa että pienemmissäkin hommissa, esim. juuri tämä nili, kaikki sovitut hommat ovat hoituneet ajallaan, siististi ja ammattitaidolla.
Ja varsinkin tämä nili.
Arvonta
Onhan siitä ollut monta kertaa jo puhetta, aietta ja uhkausta, että hiljalleen lopettelen kuvaushommat, tai ainakin lopettelen Muistikuvia-yritykseni toiminnan. Etten enää tienaa ja tilauksesta tee kuvauksia, kortteja, kalentereita. Että ihan vaan kuvailen omaksi ilokseni, oppiakseni ja toki kuvailen näitä päivittäisiä höpinöitäni kuvittamaan.
Uusia kortteja en ole tehnyt vuoteen, enkä enää tee Oulu-kalenteriakaan, mutta nyt tämän mökkioleilun aikana ja toissaviikolla kuvataulua Kiilopää-Luulampi-reitiltä asiakkaalle työstäessäni päätin, että sittenkin, vielä kerran.
Siis Saariselkä kuvissa vuodelle 2024 -seinäkalenterini on kuin onkin tekeillä.
Se valmistunee ja tulee myyntiin marraskuun vaihteessa.
Kalenteri on palkintona myös arvonnassa. Miksetpä osallistuisi? – Täällä blogissa tai FB:n Saariselkä-ryhmässä.
Arvonta!
Kuka tietää missä tämä paikka on? Mikä sen nimi on?
Kuva eiliseltä (la 30.9.203) aamulta.
Kaikkien arvanneiden/tietäneiden kesken arvon yhden Saariselkä kuvissa 2024 -kalenterin. Ei tarvitse tietää, kunhan osallistut! 🙂 Osallistu kommentoimalla tähän postaukseen.
Arvonta-aikaa on viikko ja se päättyy lauantaina 7.10.
Voittaja julkistetaan tällä sivulla sekä FB:ssa Saariselkä-ryhmässä, jossa on sama arvonta.
Eilen illalla matkasimme Pendolinolla Järvenpää – Tikkurila – Oulu -välin. Kahdeksisen tuntia on meidän ja nuorimman lapsenlapsen välinen etäisyys ajallisesti. Oikeastaan sama kulkeeko autolla, lentäen vai junalla – yhteydet, tauot, odottelut etc. vaihtelevat, mutta aikaa Järvenpään Louttista (vai Loutista) Oulun Rantapeltoon kuluu suunnitteen 7 – 8 tuntia. Ei ihan niin vain piipahdukset puolin ja toisin onnistukaan, eikä mummila ole satunnaisena tai säännöllisempänäkään hoitopaikkana niin kuin Oulun serkuilla on ollut ja on. Järvenpään pikkuisen toisetkin isovanhemmat asuvat Oulussa, joten turvaverkko siltä osin on vähän harvahko…
Viime yönä oltiin reilusti yli puolenyön aikaan kotipihassa. Ja millainen vastaanotto!
Viikonloppureissulta palatessa kotipihassa oli huikea juhlavalaistus.
Tänä syksynä on loimunnut pohjoisessa jo monta viikkoa, viime viikolla oli Oulussakin hienoja reposia, mutta minä en vaan yhtenäkään iltana jaksanut lähteä kameran ja jalustan kanssa kulkemaan jonnekin valosaasteettomalle paikalle. Ja kyllä eilenkin itseäni sätin aika lailla koska edes Rajahautaan tai Meri-Toppilan kukkuloille en viitsinyt lähteä ajelemaan. En vaikka junassa olin ottanut hyvät iltaettonet. Takana oli siis tunnin alkuyöunet, sää lämmin, tuuleton ja taivas leimusi vihreänä, mutta en viitsinyt lähteä.
No mutta kotipihalla ja -kujalla sentään puolisen tuntia koetin taas muistella, mitenkäs niitä revontulia saikaan kennolle kauniisti. Otavakin näyttää olevan tähdittämässä taivasta.
Tänään vielä matkan ”purkua” – ja tietysti pyöräilyä: kävin Kempeleessä, ”eikä tuntunut missään”. Kolmen päivän tauko pyöräilystä oli tehnyt hyvää. Oli ihan mahdottoman kevyt polkea ja kulkea pari tuntia mukavassa syyssäässä. Vielä ei tarvitse edes harkita siirtymistä salille – sulat kelit ja liikkuminen ulkona jatkuvat.
Onhan helpottavaa, kun kaikki tässä postaushommassa taas toimii.
Sekä oma töpeksintäni että webhotellin hyvin pieni ”huolimattomuus/hoksaamattomuus” ovat pari päivää vaikeuttaneet jokapäiväistä bloggaamistani. Kaikkein eniten katkokset, ongelmat, postaamisen mahdottomuus lienevät häirinneet eniten minua, ja vain minua. Pienellä, tai noh, pienellä ja pienellä, rahallisella satsauksella pitkälle ensi vuoteen kaikki taas tällä saralla toiminee ongelmitta.
Tosin nyt tulee oikeasti harkittavaksi kuvien julkaisun mahdollisuudet. Tässä blogissa kun on yli 20 000 kuvaa, ja ne vaativat paljon maksullista webhotelllitilaa. Olisi oikeasti ryhdyttävä perkaamaan varsinkin vanhemmista postauksista suht surkeita, mutta turhan isoina tiedostoina postaamiani kuvia, jotta tilaa uusille kuville tulisi lisää. Tai sitten rajoitettava päivittäin julkaistavien kuvien määrä artikkelikuvaan ja sen lisäksi yksi, korkeintaan kaksi kuvaa per päivä. Mutta kun se ei oikein vastaa omia ajatuksiani. Blogiahan on minulle myös albumi. Paperikuva-albumeita tulee täyttäneeksi nykyisin hyvin vähän, onneksi sentään ainakin muksuista on kuvakirjoja ja matkoista matkakuvakansioita … Mutta katsellaan.
Samaan aikaan toisaalla – työnteon kaltaista ja kirjoja kuuntelussa
Näinä parina edellisenä päivänä, jolloin muutamankaan rivin saaminen internettiin viestiksi katkeamattomasta postaamisesta, on ollut tekemistä ja kulkemista, kuvattavaa ja kuljettua aamuvarhaisesta pitkälle iltaan. Melkein voisi työnteoksi nimittää monenmoisia Muistikuvia-hommia. Ja lisäksi on ollut ihan poikkeuksellisen aktiivista viestintää suuntaan jos toiseenkin, ja ihan tavallista pyöräilyä ja kokkkaamista [tai noh, melkein tavallista: bogotalaisen keiton ohjeen kirjoittelen tässä joku päivä. Se ON odottamisen väärti.]
Väärti sanasta tulikin mieleeni toinen niistä kirjoista, jotka olen tässä editoidessa, järjestellessä, kuvakansioita asiakkaille ja omiin tarpeisiin kootessa kuunnellut. Janne Saarikiven Rakkaat sanat oli pitkästä aikaa todella, todella mielenkiintoinen tietokirja. Opin taas paljon myös historiasta, kielestä – ja omastakin historiastani.
Toinen kirja, joka sekin on tietokirja ja joka sai ajattelemaan, on Maijastiina Kahloksen Taikakirja. Kaltaiseni tonttumaailmassa ja kristinuskon (historian) maailmassa elänyt, tuntenut ja tutkinut sai kyllä todella paljon ahaa-elämyksiä, uutta erinomaisen kiinnostavaa tietoa tämän myötä.
Kauniita päiviä ja kuvia
Aamukaste takapihalla on tehnyt siitä kimmeltävän. Ruohonkorsien pinnalla värisevät vesipisarat aamuauringossa saavat aikaan ”bokehia”; pyöreitä valopisteitä, joita usein tulee tavoitelleeksi kuvien syväterävyysalueen ulkopuolelle.
Tällä kertaa päätin täyttää koko kuva-alan niillä.
Postauksen muissakin kuvissa on näitä bokeh-palleroita, mutta vain taustalla.
Olikohan tänään tämän kesän, syyskesän, viimeinen lämmin päivä? – Todella kaunista, tyventä ja lämmintä.
Ja mikä siinä on että ei puhettakaan, että olisin ehtinyt aamulenkille ennen kampaajalle menoa (klo 9.30). Varuilta kellokin oli herättämässä, mutta heräsin ilman sitäkin ajalleen, mutta että olisin kahdeksalta ollut valmis polkemaan jonnekin Oulujokivarteen ja sieltä sitten 1½ tunnin lenkin jälkeen hiusten leikkuuseen? – Ehei, häthätää ehdin autolla ajoissa. Nyt on kesähiukset! Kesällä oli paljon pidemmät. No nyt näin, ja tämä hyvä.
Kaupungille toinenkin asia! VIHDOINkin sain aikaiseksi mennä Telian Deskille vaatimuksella tarkistaa sekä laajakaistan, telkkarikanava- ja tallennuspalveluiden että oman kännykkäni (joka muuten onkin jo viisi vuotta vanha – toisin kuin vielä viime viikolla luulin) liittymän hinnat ja sopimaan uudet ”tarjoushinnat”. Pehtoori ”kilpailutti” keväällä oman liittymänsä ja sai uuden sopparin olennaisesti halvemmalla, mistä innostuneena ja pitkästä aikaa hoksanneena tein tänään saman: kaikki laskutettavat osat sain olennaisesti edukkaampana. Noin kolmanneksen tippui kuukausittainen hinta kaikille, siis monta kymppiä! Joten: kannattaisi itsekin muistaa tehdä tämmöinen tiuhemmin.
Onnistuneen kaupunkireissun jälkeen oli hyvä lähteä sykkelöimään.
Tarkoitus oli kuvailla jokivarressa pitkästä aikaa… Kamera toki oli satulalaukussa, mutta oliko kamerassa akku paikallaan? – Argh! No se siinä sitten syyskuun kuva Oulu-kalenteriin jäi ottamatta. Noh, koko kalenterirumba taitaa tänä vuonna ainakin Oulun osalta jäädä muutenkin tekemättä.
Kotipihalla tepastelin illansuussa kameran kanssa. Lämmin syksyn valo on kaunis.
Nyt vilisee silmissä. Olen suunnilleen koko päivän, pl. ah niin mukavaa pyörälenkkiä, istunut koneella ja editoinut kuvia, tehnyt niistä kansioita eilen Koitelissa perhe- ja vauvakuvauksessa olleelle nuorelle perheelle. Oli virettä tehdä homma urakalla pois. Vaativampaa on henkilökuvaus kuin ruoka-annosten kuvaus. Ja puolivuotiaan vauvan kuvaus syksyisessä luonnossa oli jo ihan oma lajinsa.
Ensi viikolla onkin taas ruoka-annoskuvauksia, lokakuussa olisi ollut isot rotissöörijuhlat kattauksineen ja ruokineen kuvattavana, mutta minullapa on silloin parempi ”keikka” tiedossa, joten tuosta kuvausprojektista jouduin kieltäytymään.
Meidän ”Pallero”, jolla työnimellä Järvenpään vauvaa kutsuttiin jo odotusaikana, saa juuri silloin kasteessa nimen. Pallero ei olekaan ollut oikein kuvaava nimitys, ei edes odotusaikana, jolloin Tyär oli kaikkea muuta kuin raskaus”vahvuudessa”, eikä vauvakaan ole vielä miltään pallerolta näyttänyt. Nyt puolentoista kuukauden ikäisenä on sentään jo saanut pyöreyttä kasvoihinsa. Ja kuulemma jo hymyillytkin.
Onneksi on jo ennen kastajaisia reissu Helsinkiin, ja samalla tietysti Järvenpäähänkin!
Mie vetäydyn nyt näytön ääreltä takkahuoneeseen neulomaan, – sitä voi tehdä silmät kiinni. Ei ole kirjoneulevaihe puikoilla…
Juuri tälle päivälle, jolloin meillä oli aiekin lähteä kohti pohjoista, sattui Sodankylän Sattasessa olemaan rotissööritapahtuma: Lapin Gourmetkokit -herkkupuodille on myönnetty rotissööri-kilpi, mikä ei todellakaan ole ihan tavallista. Ja tämän päivän kokemuksen perusteella olen (kuten 40 muutakin läsnäollutta) vakuuttunut, että Gourmetkokit ovat todellakin kilpensä ansainneet. Kilven luovutustilaisuus alkoi puolelta päivin, – pitemmittä puheitta, siinä nyt ei turhan kauan mennyt.
Mutta se lounas! Juhlaruoka! Hyvin harvoin saa näin hyvää, suunmyötäistä, huolella tehtyä, konstailematonta ruokaa. Ja koko kokonaisuus! Kaikki oli hyvää. Jopa poronsaparo! Tai oikeastaan varsinkin se. Kypsyydet, annosten komponenttinen harmonia, tuoreus, kaikki!
Mie, joka en tykkää rössystä (oululainen veripalttu), söin rapeita poropalttukuutioita varsin mielelläni ja puikula-varhaisperunat! Ennen kokematon juttu. Olihan ne muikean makoisia. Pikkuisen olivat voissa paahdettuja. Jo vain, paljon parempaa kuin karkki.
Ja isäntäpari! Meille tuttuja muista rotissööritapahtumista: ja he osaavat houstata! Tai parempi olisi sanoa, että olivat hyviä väärtejä. Ruokaväärtejä. Ammattilaisia, jotka laittavat ruokaa täydestä sydämestä. Ja sanakin on hallussa. Isännällä varsinkin. Oli siis hauskaakin.
Ja meillä oli tuttuja jututettavaksi ja halattavaksi (korona kaukana menneessä tärvelemästä tilaisuuksia ja tunnelmaa) ja saimme rovaniemeläisiä rotissöörejä pöytäseuraksi. Reilu kolmituntinen vierähti hopusti tällä taukopaikalla. Hyvässä seurassa, mahdottoman hyvin syöden, ruoan päälle ymmärtävien seurassa ja vielä lappilaisia iskelmiä livenä kuunnellen. Ai että.
Ei ollut mitään kiirettä jatkaa matkaa mökille. Ja sitten kun lähdettiin, käytiin vielä kilven saaneessa herkkupuodissa ostamassa poromakkaraa ja muita herkkuja. Ja käymme kyllä vastakin.
Puolineljän aikoihin olimme varsin kylläisiä ja hyvin hyvällä mielin, ja aika jatkaa viimeiset sata kilometriä mökkipihaan.
Mökkilauantai-iltana ei ollut tarvetta kokata yhtään mitään. Pihalla touhuiltiin, purettiin iso osa tavaroista (peräkärryllinen niitä on, koska se notskiremppa odottaa) ja sitten mie tappelin taas netin kanssa. Rotissööri-tapahtuma oli minulle myös vähän työkeikka, joten kuvasatoa perkasin, editoin ja toimittelin eteenpäin tiedottamista varten.
