Olemme juuri palanneet Olosta.
Sanat eivät riitä kertomaan; huomenna yritän, kännykuviakin on tiedossa.
Läksiäislahjani nautimme, tämä ei unohdu kuten ehkä Aalto-malja olisi tehnyt.
Tästä aloitettiin… ja tätä seurasi monta…
Ennen en ole [kuten viime lauantainakin väitin] ymmärtänyt kateenkorvan päälle. Nyt ymmärrän!
Mutta kaikkinensa…. palaan huomenna …. Olemme siis olleet Olossa!!!
Laiturin reunalla.
Vähän sellainen reunallaolo on.
Taas. Vielä. Edelleen. Nyt jo.
Aamulla auringosta huolimatta viileähköä. Kävelin Linnanmaalle. Opiskelijan kanssa palaveri, ja seuraajan ja muutaman muun työkaverin kanssa vielä neuvonpitoa. Pieniä, isoja iloja oli kun opiskelijoita näin: ”Jee. Ookko tulossa takasin?” Halauksiakin. Kesän kuulumisten kertomista. Iloisia tervehtimisiä. Ne minä näin. Ehkä oli toisenkinlaisia katseita, en tiedä. Tänään oli eka kertaa sellainen olo, että kyllähän töissä oli enimmäkseen mukavaa.
Mutta kauan en kampukselle jäänyt notkumaan. Ennen puoltapäivää jo palailin pitkän reitin kautta auringosta ja valosta yllin kyllin nauttien. Caritaksessa kävin, ja Partioaitassa. Molemmat liittyivät edessä olevaan matkaan.
Tänään kävi ruoka”vieraitakin”.
Näiden pienten popojen omistajalla tosin omat eväät mukana. Että se poika jo jokeltelee, omaa ääntänsä kuunnellen kiljahtelee, nauraa ääneen.
~~~~~~~~~~~~~~~~
Sitten ”yleisön pyynnöstä” tähän vielä se lauantainen poronpaistia italialaisittain.
Vitellon tonnato LappItalia-henkeen eli poronpaistia savulohikastikkeessa olisiko se sitten ”Renna con salmone affumicato” 🙂 ? – Ohje on Tero Myllykankaan (PORO-kirjasta), ja hän nimeää näin: ”Vitello Salmon”, mikä ei kyllä ole ihan oikein sekään.
Suunnilleen Myllykankaan ohjeen mukaan joka tapauksessa tein ja homma eteni näin:
Huoneenlämpöiseen paistiin ”otetaan pinnat kiinni” kuumalla paistinpannulla, minkä jälkeen hieroin suolaa pintaan. Laitoin paistin paistipussiin ja sitten 125-asteiseen uuniin, ja paistoin kunnes paistilämpömittari näytti 52 astetta. Otin paistin uunista, peittelin foliolla ja annoin jäähtyä (itse asiassa se oli sitten vielä yön yli jääkaapissa). Aamulla paistin leikkaus noin sentin paksuisiksi viipaleiksi, vähän maldon-suolaa pinnalle, ja sitten kerrostin viipaleet savuloikastikkeen kanssa. Paisti sai makuuntua koko päivän kylmässä ja illalla se maistui tuhdin Prioratin punaviinin ja fenkoli-kurkku-vuohenjuustosalaatin erinomaisesti.
Savulohikastike
2 keltuaista
2 rkl sinappia
suolaa ja pippuria
2 rkl valkoviinietikkaa
3 dl rypsiöljyä
200 g savulohta perattuna
Sekoita ainekset öljyä ja lohta lukuuntottamatta blenderillä, lisää öljy ohuena nauhana ja lopuksi lohi. Ensi kerralla taidan laittaa vähemmän öljyä, mutta varmasti teen toistekin.
Iissä olen. Istun sisareni talon lasiverannalla, ja katselen Iijokea. On sunnuntai-ilta, ja minä olen ”reissussa”. Juhlaviikkoni jatkuvat.
Vielä äsken paistoi, ilta kyllä jo viilenee. Mutta päivällä paistoi siniseltä taivaalta: oltiin Iin keskustassa kävelemässä. Hautausmaalla (tietysti), nahkiaismertoja etsittiin kuvattavaksi, Iin Haminassa kierreltiin ja lopuksi vielä käytiin Kauppilan ympäristötaideteoksia katsomassa = käveltiin ”Ruustinnan” polku, jonka varrella oli mitä mukavimpia ja toinen toistaan källimpiä ideoita taideteoksissa.
Tämä oli minun mielestäni ehkä paras: ”Aika palaa”. Hiiltynyt aurinkokello?
Kaikkein parasta taisi sittenkin olla, että reitin varrella oli ”Leipäkivienheittopaikka”! Ja että tätäkin projektia on tuettu Euroopan maaseudun kehittämisen maatalousrahaston varoin! Oikeasti olin revetä riemusta kun tuon näin. Niin hieno juttu, ja niin absurdi.
Ja tässä se paikka on!
Uimarannan takaa löytyivät nämä.
Hautausmaalla yllätyksekseni hoksasin, että Lotta-kenraaliksi tituleerattu Fanni Luukkonen on haudattu Iin Kruununsaaren hautausmaalle.
Iin Haminaan kannattaisi pysähtyä monenkin ohikulkijan. Olen käynyt siellä usein, mutta aina se viehättää. Pitkähkön tovin siellä kiertelimme.
Kävimme myös katsomassa sen kupeessa olevan ”metsätaidenäyttelyn”. Ja sitten oli Iin pappilan pihapiirissä käytävä ja otettava tämä alla oleva kuva.
Tuon komean pappilan vasemmassa reunassa oli minun työpisteeni perjantaisin 1990-luvun puolivälissä: tutkin ja kirjoitin Iin seurakunnan historiaa ja seurakunnan arkiston vanha osa oli pappilan päädyssä olleen kirkkoherranviraston yhteydessä. Siellä minä ”tutkimusvapaaperjantait” vietin. Ei hassumpi työpiste.
Liki pari tuntia tuo meidän kierros systerin kanssa kesti, ja sitten palauduimme tänne Iijokisuistoon. Ryhdyimme hiljalleen tekemään ruokaa; erinomainen kokki, sisareni, ei ole koskaan tehnyt itse sushia, joten sen tekoon ryhdyttiin. Hyvää, erinomaista sanoisin!, tuli. Ja systeri oli tehnyt jälkkäriksi tyrni-pannacottaa. Ui-jui.
Minähän sanoin, että juhlaviikkoni jatkuvat. Tuo oli piste iin päälle.
Mukava, lussakka, rauhallinen päivä, jollaisen aiomme viettää taas toistekin.
Jos näillä leveysasteilla kasvaisi, jos meidän pihalla olisi, voisin väittää, että pihalla nyt yöllä tuoksuu kuusama. En edes tiedä, miltä se tuoksuu, mutta äsken ystäviä pimeällä pihalla hyvästellessä oli kostea, tuoksuva ilma ja tuli mieleen, että tuntuu kuin tuoksuisi kuusama….
Hieno inkkarikesän päivä ja ilta on ollut tänään. Enin osa siitä sisällä, kuitenkin. Mutta ei se haittaa. Aamusella värkkäilin ruokia… Esivalisteluja iltaa varten, ja sitten kohti Lasarettia, jossa ruokakurssi.
Ruokaa sisäelimistä -kurssi oli todella mielenkiintoinen. Raaka-aineina oli mm. ankanmaksaa (tuoretta, ei purkkitavaraa), broilerinmaksaa, kivipiiroja (uusi herkku minulle), lampaanmuniaisia, kateenkorvaa (jonka hienoutta minä en vieläkään ymmärrä), vasikanmaksaa (jonka kalvojen poisto oli mun pääjobi ;)), kieliä.
Tiedättekö, mitä tarkoittaa kun voi hiljenee? – Kun pistät voinokareen valurautapannulle, se kihisee ja sulaa, sitten kun siitä ei enää lähde ääntä ”se hiljenee”, ja silloin on hyvä ryhtyä paistamaan maksaa. 😉
Ehdin olla mukana vain kolme ensimmäistä tuntia, joten kaikkea en päässyt kokemaan ja maistamaan, mutta esimerkiksi kivipiiraa kylläkin.
Miltähän se maistui? – Ehkä sellainen prässätyn maustetun riista- ja naudanlihan välimuoto. Pidin kovasti.
Kesken oli lähdettävä kohti Kontinkangasta, ja hyvinhän se meni. Ja illanpäivän lopulla sitten kotiin viimeistelemään illallisruokaa. Botrytis Oulusensis, 24-vuotias viinikerhomme, kokoontui meillä.
Pääruokana oli uusi kokeilu. Tiedättehän vitello tonnaton? Italialainen vasikan(kalkkunan) paistiliha ”hukutetaan” tonnikalakastikkeeseen. Nyt tein siitä LappItalia -version. Eilen paistoin poronpaistin matalassa lämmössä niin, että se jäi roseeksi (55 C paistimittarissa). Kun se oli yön yli jäähtynyt, Pehtoori viipaloi sen (noin 1/2 – 1 cm) ja minä tein kastikkeen, en tonnatoa vaan salmonea. Siis savulohesta. Sille erinäisiä tykötarpeita. (Kirjoittelen ohjeen tässä joku päivä.)
Entäs maistelussa olleet viinit?
Olin valinnut valkkareiksi Pinot gris/grigio -viinejä. Kallis uusseelantilainen ja amerikkalainen ja italialainen… Kyllä se kallis voitti, ja yleiskommenttina oli, että pinot gris on kelpo rypäle.
Punaviinit olivat ”kellaristamme” Torresin viinitalon parhaimmistoa. Perpetua, Salmos ja legendaarinen Mas La Plana (2007).
Tuo viimeinen on ollut esikuva ja edelläkävijä ranskalaisten viinituotannon (nimenomaan ”bordeaux blendin”) valta-aseman kaventamisessa. Olemme testanneet sen ainakin kerran, jollemme kahdesti, aiemminkin, ja kyllähän se illan parhaaksi todettiin. Hurjan kallis ilta oli, mutta viinikerholla on rahaa. Joka kuukausi jokainen meistä kymmenestä laittaa 20 euroa kerhon tilille, ja nyt taas on ”kertymiä”. Nautimme enimmät pois.
Ja mikä oli mieluista? – Viini- ja muu tarjoilu loppui kymmenen jälkeen, mutta vieraat viihtyivät yli puolen yön. Juttelimme, söimme, maistelimme, nauroimme. Ihan huippuilta.
Mökillä on sellainenkin mukavaa, että kun yöllä sataa vettä, nimenomaan kun sataa kovasti. Se kuulostaa mukavalle, kun sade ropisee kattoon. Unen läpi kyllä tulee myös ajatus, että kova sade voi olla este ulkona olemiselle, tunturiin ei houkuta kaatosateessa lähteä. Niin kuin ei sitten houkuttanutkaan: aamulla nimittäin satoi vielä ihan reilusti. Ja lämmintä oli viiden asteen huitella. Istuimme pitkään kaurapuurolautasten ja kahvimukien äärellä. Esknaapurit pakkasivat autonsa ja lähtivät kohti pohjoista.
Minä olin muutaman tunnin kovin maanantaiaamuisessa ”työn touhussa”, sähköposteja, suunnitelmia ja paistinkääntäjä-asioita ja sen sellaista. Iltapäivällä oli monen tunnin sateeton pätkä. Pehtoori lenkille, minä jäin tuunailemaan, maisemoimaan pihapiiriin. Kuvailemaan.
Olisi nyt hyvät mahiksen kuvailla ruokia, ainoa vaan ettei meillä enää täällä ole paljon mitään safkaa. Eilisiä rääppiäisiä kuitenkin kannoin pihalle – ihan vaan harjoituksen vuoksi… 🙂
Eilisen Kaiserschmarrenin lopuista vielä tällainen irtosi.
Sitten yksi vakio lapaksista: mätimousse.
Ja sitten tässä uusi kokeilu, johon idea reilun viikon takaisilta synttäri-illallisilta.
Sienisalaatti uudella tavalla.
Täällähän ei nyt sieniä ole, ei tatteja, ei kangassieniä, ei karvarouskuja, ei mitään sieniä, joten sienet on kaupan vakiovalikoimasta. Muutoin homma tehdään tavalliseen tapaan (sieni- ja sipulihakkelus maustetaan mustapippurirouheella, tarpeen vaatiessa suolalla, vatkataan kerma tömäkäksi vaahdoksi ja sekoitetaan kaikki nuo edelliset), mutta jujuna tässä uudessa versiossa on että sekaan pilkotaan leipäjuustoa. Sentti kertaa sentti kuutiot sekoitetaan sienisalaatin sekaan. Ruisleivän tai ruissipsien kera oivallista, miksei myös (uuni)perunoiden kanssa.
Tiedättekös, mikä minua tänään on kuitenkin viime kädessä kaikkein eniten hämmästyttänyt? Aiheuttanut epäuskon tunteen? Myös ilon. – Viesteilimme Juniorin kanssa, ja mitä hän kertoo tekevänsä? – ”Hyssytän Tahvoa samalla vaunuissa ku teen ruottin läksyjä.” Mietikääpä sitä! Minä ainakin mietin. 🙂 Ja nyt menen sytyttämään kynttilät takan reunalle, ehkä takkaankin tulen, ja lukemaan. Romaania.
Elämä on.
Kastikekapitulin toinen päivä jatkui illallisella Lahden Sibeliustalossa.
Kuuden tietämissä installointitilaisuus (= uusien jäsenten juhlallinen järjestöön vihkiminen) oli päätöksessä ja Sibeliustalon Puusepän salissa alkoi kaupungin tarjoama cocktail-tilaisuus.
Samppanjan nauttimisen yhteydessä otin oululaisista paistinkääntäjistä aveceineen ”luokkakuvan” ja ”kaverikuvia”. Kaikkinensa otin eilen yli 300 kuvaa! Järkkäri oli siis mukana. Ja onneksi oli. Oli paljon kaunista, tyylikästä, herkullista kuvattavaa.
Hienon hieno tila teki oikeutta kattauksille. Korkea tila loi tilantuntua vielä enemmän kuin sitä todellisuudessa oli: valo oli hyvä ja loi tunnelmaa.
Illallinen eteni vakaasti, sopivan nopeasti ruokalajista toiseen, ja niiden välissä saimme kuulla mitä tuleman piti ja myös viinit esiteltiin. Istuimme ja nautimme.
Sellaista minä kyllä ihmettelin, kun olin pääruoan jälkeen vessassa ja kiertelin kuvailemassa ja väistämättä tulin kuulleeksi muutamia keskustelun pätkiä, että oli ilmassa sellaisia kommentteja kuin: ”Paljon oli luvattu, mutta eihän näissä nyt mitään erityistä ole. Tavallista kurmeeta.”, ”Ei oikein ole mitään makujen ilotulitusta” tai ”Meidän pöydässä on ihan liian kylmiä punaviinejä”, ”On kyllä parempiakin illallisia syöty”. Voi hyvä tavaton, sanon minä.
Seitsemän ruokalajin (+ amunen) illallinen 400 hengelle ei ole mitään pieni juttu. Ja että se hoidetaan siten, että kaikilla on ruoat jotensakin yhtä aikaa edessä, että ne ovat lämpimiä silloin kun on tarkoitus että ne ovat lämpimiä ja että ne todellakin ovat kauniita, suurin osa niistä on mahdottoman hyvän makuisia, niiden joukossa on uusia makututtavuuksia, ja muutamista vielä ikimuistoiseksi yltäviä, loistavia makuelämyksiä, niin en kyllä ymmärrä, että jotkut viitsivät urputtaa, etsiä virheitä, kritisoida ja kitistä.
(Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla.)
Erityisen paljon tuollainen natina ärsytti, koska siihen ei ollut mitään perustetta. Grand Dinner oli tavattoman hyvä ja harmonisia makukokonaisuuksia sisältävä, ammattilaisten tekemisen onnistunut tulos, ja siinä oli muutamia huippuja, joiden muistelemisestakin tulee hyvä maku suuhun: savuahvengalantiinia ja maa-artisokkaa ja niiden kanssa aniksella maustettua fenkoli-keittoa. Jo se tuoksu!
Ja sitten omenagranite ja granaattiomenakastike: se oli kesäinen, hento ja herkkä, mutta maku hyvin intensiivinen ja ihana – ja rakenne perfetto! Sillä oli sellainen ”nostattava” vaikutus. Melkein olen samaa mieltä kuin Pehtoori, että siihen olisi ollut hyvä lopettaa.
Auringonlasku Vesijärven rannalla oli elokuun lämpimässä illassa lepuuttava.
Meidän pöydässä oli mukava, jo monivuotisesta tuttuudesta tuleva rauhallinen olo ja mukavasti polveilevaa keskustelua.
Hyvä mieli jäi.
Koko kapituli oli yksi parhaista, mitä on koettu. Tämä oli meille kahdeksas (vaikka on hieman arveluttavaa tehdä mitään ranking-listaa näistä, mutta muistot, ne muistot!). Järjestelyt sujuivat, ja sää tietysti on tärkeä tekijä tällaisten juhlien onnistumisen kannalta. Ja nyt sää oli paras kaikista.
Ja sitten minullahan on sellainen henkilökohtainen fiksaatio (vai sittenkin ongelma? :)), että ”tukka hyvin, kaikki hyvin”. Kapituleissahan tästä asiasta on tullut minulle jopa henkilökohtainen kriisinhallinnan mittari (ks. mm. yksi surkuhupainen kokemukseni muutaman vuoden takaa): ja nyt homma oli ihan vahingossa hanskassa. Jo Helsingissä, perjantaina kun tulimme lenkiltä, piipahdin tyttären asunnon lähellä olleessa kampaamossa kysymässä ”ehtisikö joku pestä ja föönätä hiukseni?”. Ja ”joku” ehti. Eikä mennyt kauaa, ja koko viikonlopun pärjäsin kriisittä. Huippujuttu!
Ensi vuoden elokuussa kapituli on sitten Oulussa. Osaltani olen ollut sen järjestämisessä jo mukana, mikä ehkä näkyy kuvassa ja nimessä 😉 – ja työ jatkuu.
Koskapa jätimme myös eilisen Grand Dinnerin jälkeen menemättä hotellin sisäpihalle bailaamaan, ihan kuin perjantainakin, niin ei ollut mitään estettä, etteikö olisi voitu tänään aamukymmeneltä lähteä ajelemaan kohti Oulua. Läpi tyynien järvimaisemien huristeltiin kotiin. Tänä vuonna oululaisilla ei ollut yhteistä kapitulikuljetusta, ei eväitä, ei yhteistä, väsynyttä naurua paluumatkan bussissa, ei menomatkan rasvarieskaeväiden rippeiden nauttimista.
Mutta tänään tuntuikin liki viikon kestäneen ”lomamatkan jossain Etelä-Suomessa” lopuksi hyvälle ajella kaksistaan kotiin. Ja kotiin oli kovin hyvä tulla.
Leppeä syyskesän ilta pihalla: ruusujen raukeina odotellessa vielä vettä, pihakiveyksen reunaan jo keltaisen nauhan muodostuttua, oli hyvä kotiutua.
Jos illallisella on 15 eri kastiketta, voisi luulla että makujen sekamelska on jo epämiellyttävä ja että ruokaa on niin paljon, että tulee huono olo. Mutta eihän se niin mennyt…
Eiliseltä illalliselta jäi mieleen monta hienoa makumuistoa, ei mitään, mikä ei olisi ollut hyvää, mutta jos joitakin on erikseen mainittava, niin sitten nämä: savusiikatahdas ja prosecco-sitruunahyytelö, tryffelillä ja ankanmaksalla maustettu maalaispatee karpalogeelin kera ja pääruoan entrecoten kanssa tarjotusta kuudesta!! eri kastikkeesta erityisesti klassinen, yksinkertaisuudessaan erinomainen, syvänmakuinen rosmariini-punaviinikastike ja hummeri-vaniljavoi, ui-jui… voitteko kuvitella: hummeri-vaniljavoi ja entrecote!
Jälkiruoasta, jota monet pitivät illan parhaana osana, minäkin pidin kovasti, mutta ”Seurahuoneen suklaakakku”, joka oli suklaafondantin ja mutakakun välimuoto, oli melkein jo liian tujua tai täyttävää, liian paksua – siis minun makuuni. Mutta eihän se vaatinut kuin pienen tuokion ja viisi!! eri kastiketta tuekseen ja myös jälkiruoka oli nautittu.
Minulla ei ollut isoa kameraa mukana illallisella, kun luulin, että Dinner Amical on cocktail-tyyppinen juttu, jolloin olisi ollut kuljettava, vaihdettava paikkaa, lautasen, lasin ja kameran kanssa. Siksi ei ole kuvaa tavattoman hienosta buffeepöydän esillepanosta. Siinä oli raaka-aineita (tai jotain niihin viittaavaa) joita sitten oli tarjottavissa ruuissa: hedelmiä, hiiliä, yrttejä, metsästä jäkälää, merenrannan kiviä…. kaunis oli.
Tilaisuus oli – toisin kuin yleensä kapituleissa – kuitenkin pöydissä-buffee-tapaan tehty. Tavallaan hyvä niinkin, ja meillä ”uutta ja vanhaa” pöytäseuraa, oikein mukavaa sellaista, joten ilta kului – tietysti – nopeasti. Ja keskustelu pyöri luonnollisesti ruoan ympärillä. 😉
Emme lähteneet enää jatkoille, vaan hyvissä ajoin vetäydyimme nukkumaan. Mistä aamulla toisiamme kovasti kehuimme. Hotellin aamiaispöytä ei meidän käynnistä juuri huventunut: kahvia, vähän hedelmiä, pari palaa juustoa ja sitten lähdimme lenkille. Naantalin ja Helsingin aamujen jälkeen vuorossa lenkki Lahdessa: Vesijärven rantaan kävelimme. Kaunis oli aamu. Kauniita ovat Lahdenkin puistot ja rannat.
Ja lämmintä edelleen.
Kävimme katsomassa myös Sibelius-talon, jossa on tämän iltainen Grand Dinner.
Aamulenkin jälkeen Sokokselta tuliaisia kotiin ja sittenhän olikin jo aika lounaalle.
Usein kapituleissa lounas on päivien ”helmi”. Tänä vuonna neljästä lounaspaikasta oli valittava mieleisensä kastikkeen perusteella. Olin valinnut meille samppanja-rapu-kastikke-paikan, mutta sinne oli enemmän halukkaita kuin paikkoja. Niinpä meidän lounaskin oli Seurahuoneella, missä myös eilinen Amical. Ja ei, ei lounaassakaan moitteen sijaa: tai noh, pientä huomautettavaa ehkä kuhan kypsyydestä, mutta muutoin ihan hurjan hyvä, ja sopivan kevyt kokonaisuus.
Eturuoka(härkäcarpaccio huhtasienillä ja valkoisella kotimaisella tryffelillä maustetun majoneesin, Kolatun kuttucheddar-juuston (uusi tuttavuus, josta pidin hyvin paljon) ja paahdettujen kapristen kanssa oli parasta mitä olen piiiiitkään aikaan syönyt. Sitä ei ollut paljon, mitä voi pitää hyvänä asiana.
Pääruokakin minun makumaailmaani erinomaisen sopivaa…
Kampasimpukkamoussea, kuhaa, maa-artisokkapyreetä, fenkoli-voikastiketta. … Hmmmm.
Ja jälkiruoka ei pettänyt, ja nyt ei ollut liian raskas.
Lakriksifudgea! Ja sitruunaa.
Katarri minulla? Eipä ole muistunut mieleen näiden äärellä eikä näiden jälkeen.
Nyt on kohtalon hetki: iltapuku esiin! Toivottavasti mahtuu päälle.
Kohta lähdemme Grand Dinnerille!
Miksi lähteä merta edemmäs kalaan, jos kotimaassa voi turisteilla erinomaisesti.
Tänään aamulenkki Linnanmäen, Stadikan ja Kaupungin puutarhan maisemissa. Usein Finnairin bussissa istuessa tulee puutarhan ohi ajellessa mietittyä ”tuolla pitäisi käydä”. Tänään käytiin.
Ruusujen aika. Niitä oli satoja!
Agapantukset viihtyvät Töölönlahden rannallakin.
Suomessa? – Kyllä keskellä hektistä perjantain aamupäivää liki Helsingin keskustassa.
Minullakin on kotona kaktuksia – sisällä ja ulkona noita mähkä?kasveja. Mutta ne eivät näytä tuolta. 🙁
Taverna, jossa kävimme maalikuussa. Kuin jostain Välimeren rannalta – ja on itseasiassa Kallion urheilukentän laidalla.
Tänään ei kuitenkaan sinne, vaan taas maiseman vaihto: ajelimme puolenpäivän jälkeen Lahteen.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Hyvin ehdin kuuntelemaan Conseiller Culinaire, opetusneuvos Martti Lehtisen oivallista, hauskaa, seminaariesitelmää ”Hyväntahtoisia neuvoja soosin keittäjille ja herkkusuille, jotka elävät syödäkseen.”
Lahdessa on siis paistinkääntäjien suurkapituli (meitä on nelisensataa) ja tämän teemana on Soossi. Siis menut ja koko tapahtuma on lähdetty tekemään ”kastike edellä”, mikä sitten näkyy kyllä esimerkiksi tämän illan Diner Amicalissakin.
Iltapäivän aikana on ehditty jo tavata monia tuttuja. Tämä on meille jo kahdeksas kapituli, joten ympäri Suomea paistinkääntäjistä on tuttuja tullut. Vielä kun Lahtea hellii helle (hotellin mittari näytti iltapäivällä + 29 C) niin juhlatunnelmaa vielä löytyy.
klikkaamalla suurenee.
Ehkä tälle päivälle voisi todellakin antaa nimen kaupunkipatikka? Olemme kävelleet reilusti yli 10 kilometriä Helsingin katuja, ehkä lähemmäs 20 km? Sisällä emme juuri ole olleet.
Kun tyär aamulla lähti, hoitelin työsähköpostit pois päiväjärjestyksestä, vähän paistinkääntäjäasioita posteilin ja sitten lähdimme kohti Cafe Ursulaa. Kun kuitenkin oli jo liki lounasaika vaihdoin aamiaisen lounaaksi: Toast skagen. Ja meri, ja lämpö, ulkomaalaisolo edelleen ja liikkumisen riemu.
Jatkoimme Kaivarissa kävelyä, (alkukesän häissä näissä samoissa maisemissa todellakin erilaisessa) kelissä!
Paljon lenkkeilijöitä, äitejä lastenvauneineen, eläkeläisiä, turisteja (japanilaisia)
– olin kovin ihmeissäni kuinka paljon ihmisiä liiikkeellä.
Alkuiltapäivästä oli annettava periksi, ja vetäydyttävä Porvoonkadulle huilimaan. Ja minä nukuin oikein kunnon päiväunet. Noin vain! Japaniin asti ehdin unissani. Herätessä taas epätodellinen olo. Ja vähän sellainen ”miten-minä-saan-tällaista-kokea”, ei ihan huono omatunto, mutta kuitenkin.
Ja kohti Taiteiden yötä! Tästä tyttären asunnosta ei ole kuin vajaa pari kilometirä Sörkän Teurastomolle, jossa oli yksi Taiteiden yön (suurin? ruokatapahtuma). Sinnehän me sitten lähdimme eturuoan nauttimaan. Olisi ollut tarjolla vaikka ja mitä. Katuruoka on nyt in.
Sörkasta siirryimme keskikaupungille bussilla, – joku raja meidänkin city-tepastelulla.
Ja Helsingin keskustan lämpimät kadut täynnä taiteiden yön viettäjiä, pieniä juttuja siellä ja täällä bongattiin.
Herkkujen Suomi – lähiruokatapahtuma Rautatientorilla. Syys-toberkin olisi ollut; suomalaisten pienpanimoiden oluita, mutta sepä ei ollut meidän juttu. Siis ne oluet eivät olleet.
Kiertelimme, kaartelimme, näimme ja koimme. Lopulta oli tunne, että sittenkin tarvitsee vähän enemmän ruokaa kuin parit makupalat alkuillasta. Sattui kohdalle Pastor. Tyttärellä paikasta positiivinen kokemus: siis sinne!
Ja harvoin olen syönyt mitään näin hyvää: Pato, Pressed duck & chicken, rocoto chili jam, ”kimchi” vegetables
En tiedä, oliko minulla vain kaikesta tarpomisesta nälkä, mutta pidin tästä hyvin paljon.
Vielä ehdittiin lähikauppaan, jotta saatoimme täyttää tyttären jääkaapin, ja sitten tämäkin päivä on lopuillaan. Hyvin kiitollinen olen tällaisista(kin) päivistä. Ja viikonloppuna juhla vain jakuu… 😉
Naantalin auringosta – pikkukaupungin idyllistä – pääkaupungin kaduille ja merenrantaan.
Hotelli Palon aamiainen talon kellarissa: lämpimiä sämpylöitä ja pikkupullia, puuroa ja hedelmiäkin oli tarjolla. Emme kuitenkaan heti aamiaisen jälkeen jättäneet Naantalia vaan menimme vielä ystävien luo ja lähdimme jatkamaan eilen iltaista pyörä/kävelykierrosta pitkin Naantalin rantoja; kallioille kapusimme ja kujilla kävelimme.
Ei ihan joka talon tarinaa kuultu, mutta melkein. 😉 Sää, seura ja miljööt mitä mainioimpia. Torille istahdimme vielä kahville, ja kirkon kellojen lyödessä 12 lähdimme käymään kirkossa. Kaunis on Naantalin luostarin kirkko. Sisältäkin.
Hyvästelimme, lupasimme että tavataan vielä; seuraavaksi olisi vuoro Oululla.
Turku – Helsinki -moottoritietä ei ole ajettu vuosiin, ei ehkä vuosikymmeniin, mutta tänään nopeasti hurahdettiin Helsinkiin. Auto Porvoonkadulle parkkiin ja sitten tyärtä vastaan Alma Median ovelle. Haluttiin tietysti kurkata sisällekin.
Lähdimme kohti Kauppatorin rantaa, ja sitten Suomenlinnaan. Korkea aika viedä Esikoinen sinne; ei ole ennen siellä käynyt. Ja edelleen sää suosi. Muistanpa toisenlaisiakin käyntejä siellä. Eräänkin kerran olen opiskelijoiden kanssa siellä syksyllä ollut, tuulessa ja tuiskussakin.
Mutta siis tänään sinne mentiin kolmestaan, aurinkoisena iltana, kesän lämmössä ja tietysti myös syömään: ravintola Walhallasta oltiin (turhaan) varattu pöytä. Hyvin mahtui, ja ruoka hyvää, ei erinomaista, mutta hyvää ja ravintolassa ihan omanlaistaan tunnelmaa. 😉
Paluu Kauppatorille ja sitten Porvoonkadulle hyvissä ajoin, tyttärellä kun on huomenna työpäivä…
Kuinka iloinen olenkaan, että työpaikkansa on Helsingissä eikä Meksikon Monterreyssä. Ja vielä paremmaksi asian tekee se, että tyär itse on samaa mieltä.
Kaunis on auringonlasku Helsingin Kalliossakin.
