Ruoka ja viini – Sivu 86 – Tuulestatemmattua

”Jakoaikana” kurpitsaa

Pyhäinpäivä, kekri, halloween … sehän tässä on taas edessä. Kaltaiseni halloweenia vierastava on taas törmännyt kurpitsaan, kurpitsoihin. Ja olen lupautunut perjantaina puhumaankin halloweenista – tai siis sen historiallisista juurista (vrt. kevään luento”kiertueeni” teemat). Jospa sitten jo huomenna tai viimeistään perjantaina laittelen asiasta juttua tännekin.

Mutta sitä ennen ruokavinkki ensi viikonlopun ruokapöytään, oivallista pyhäinpäivän ruokaa. Paahdettua kurpitsaa, per favor!

Jo vuosia sitten Etelä-Afrikan reissulla törmäsin butternut pumpkiniin, jonka nimi suomeksi on, jostain herra-ties-mistä-syystä, myskikurpitsa. Reissun jälkeen ainakin kerran syystalvesta on tehty tätä Pampoenmoes -lisuketta, siihen kyllä kannattaa käyttää tätä ”voipähkinä”-kurpitsaa, jota nykyisin jo saa Oulustakin.

Nimenomaan halloweenin aika tuo nekin Stockan hevi-tiskille. Sieltä sellaisen siis kotiin kannoin vakaana aikeena tehdä jotain uutta kurpitsaruokaa.

Ja muistuipa mieleeni hyväksi kehuttu resepti, jonka näin joku viikko sitten Option Makujen maailma -sivustolla. Paahdetut vihannekset kun ovat meillä tehneet kauppansa, ja korianteri kuulosti hyvältä ”ryhdistäjältä” muutoin vähän makealle ja pehmoiselle kurpitsalle.

Siemenien putsaaminen ja paahtaminen on ehkä vähän tarpeetonta, ainakaan tässä yksilössä eivät olleet mitään kulinaarisia tähtimakuja, mutta ovathan ne kauniita. Ja onhan niissä varmasti jotain hyväätekeviä juttuja, vaikka antioksidantteja tai hivenaineita tai jotain – sovitaan niin kun kerran moisen pipertämisen tulin tehneeksi. 😉

[klikkaamalla kuvat suurenevat ja melkein voit tuntea huumaavan tuoksun.]

Tämä oli ihan tavattoman hyvää. Vähän mietimme, kuuluuko kuoret syödä? – Vähän kai sama kuin uuniperunoissa, voi syödä tai jättää syömättä.

Ohje noihin ylläoleviin täällä, ja lisäksi jo viime vuonna postaamani ihanan gourmet-kurpitsakeiton ohje, jonka olen saanut paistinkääntäjäystävältäni.

Pyhäinpäivän tienoo, kekrin aika, sadonkorjuujuhlan aika on vuodenkierrossa ollut vuoden vaihtumisen aika. Satovuoden päättyessä on katsottu vuoden päättyvän. Tähän vanhan loppumiseen ja uuden alkuun liittyy käsite ”jakoaika”, eräänlainen välitila. ei enää vanhaa vuotta mutta ei vielä uuttakaan. Silloin tehtiin paljon ennustuksia tulevasta, ja siihen liittyi myös työkieltoja: pyykinpesu, teurastus, kehrääminen ja vaikka lampaiden keritseminen olivat kiellettyjä.

Minulle tämä ”jakoaika”-käsite sopii nyt paremmin kuin hyvin, mutta työkielto ei oikein pure. Huomenna kun on tohtoriseminaaria ja sekä perjantaina että lauantaina esitelmän kaltaista puheenvuoroa käytettävä. Joten ihan selkeästi olen vielä uuden ja vanhan välissä.

Uuteen liittyen kurpitsat kummittelevat myös koulun etätehtävissäni.
Koulutuksen viikkohaasteeseen (”kontrasti”) vastatakseni
tulin ottaneeksi ehdolle tämmöisenkin kuvan.

Huomenna teen tuolle jotain! 😀

Bloggailu Niitä näitä Ruoka ja viini

Lukijakysely 2015 – ja vastaus haasteeseen

Ensiksi vastaukseni haasteeseen, jonka tässä viikolla sain. ”Kotihengetär”? No minusta ei hengetärtä saa tekemälläkään, mutta kyllähän osa kysymyksistä minua hyvin läheltä liippaa… Siispä rohkeasti vastaamaan.

Mitä reseptiä et uskaltaisi kokeilla:
Jotain suffleeta tai siis kohokasta, joka pitäisi tarjota illallisilla. Tai jotain hienoa kakkua, jossa kakku on ”myös päältä kaunis”. (esim. hääkakku)

Onnistuu-aina-reseptisi:
Vaikkapa poro-lasagne ja italialainen suklaakakku. Ne olen tehnyt niin monta kertaa, että eivät petä. Ja molemmat ovat erinomaisia. Viikon paras syömäni ateria oli tänään kaksistaan nautittu kala-kampasimpukkapäivällinen.

Taloustyö, josta oikeasti tykkään:
No ruuanlaitto! Vaan onko se taloustyö? Entäs pöydän kattaminen? Siitä tykkään kovasti. 😉

Taloustyö, mitä vältän viimeiseen asti:
Ikkunoiden pesu. Mutta olen selvinnyt siitä
a) avioitumalla miehen kanssa, joka tekee sitä usein pyytämättä, liki mielellään,
b) koska tytär teki sitä työkseen lukiovuosina, ja sain aika helposti ja edullisesti palkatuksi hänet (lapsityövoima rulettaa!) pesemään ikkunoita
c) jos plan a) tai b) ei onnistu, niin olen voinut ulkoistaa homman; meillä on tarvittaessa maailman paras siivooja käytettävissä.

Hyvät tapani:
Koetan järjestellä asiat tapahtumaan ajoissa, ajallaan, siten että kaikki sujuisi, hoituisi, tulisi tehdyksi. Sellainen suorittajahan minä. Se ei kyllä ole pelkästään hyvä tapa. 😉

Huonot tapani: Kun alan järjestelemään jotain suurta (esim. kalaasit) niin silloin ei ole mitään määrää ajalla, työn määrällä, kustannuksilla, joka hommaan kuluu. Aina teen liikaa, liian paljon, liian kauan, liian paljon rahaa käyttäen, liian sotkuisesti, liian … kaikkea. Muttaku. Muttaku minä innostun.

Kekkerit pelastava niksini: Samppanjaa ja vaahtokarkkeja! Kun tarjotaan hyvää, ollaan juhlatuulella ja kuunnellaan kaikkia, otetaan kaikki huomioon, niin mikään ei voi mennä pieleen. Tai voi, mutta ainakin on yritetty tehdä hyvät pilheet.

Ärsyttävä etikettivirhe:
Toisten jättäminen huomiotta, välittämättömyys, välinpitämättömyys. Jos ei ota toisia huomioon, niin myöhästyy, ei muista kiittää, on suuna päänä äänessä, nonsaleeraa tehdyn työn, ei arvosta muita ja siten kaikki menee mönkään. Ehkä se on enemmänkin kuin vain etikettivirhe.

Mottoni:
Yritän parhaani, enempää ei voida vaatia.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

No niin, nyt minä olen vastannut. Ajattelin, että olisiko nyt teidän, hyvät blogiystävät, vuoro vastailla.

Pitkään aikaan en ole tehnyt lukijakyselyä. Nyt kun blogissa kävijöiden lukumäärä on tässä alkusyksystä ollut hivenen laskussa,

[Klikkaamalla taulukko suurenee]

on minun tutkiskeltava, mistä moinen johtuu? 🙂 Tai no sanotaanko niin, että minua kuitenkin vähän kiinnostaa, millaisia kävijöitä Tuulestatemmatussa on. Viimeksi näin laajan kyselyn olen tehnyt viisi vuotta sitten. Joten korkea aika uusia se. Klikkailethan vastauksesi…

Kiitokset!

Niitä näitä Ruoka ja viini

Tingitään mistä tingitään, muttei hyvin syömisestä

Vapaaherrattaren (joksi välillä mielelläni itseäni nykyään tituleeraan, heh! 😉 ) perjantai on ollut mieluinen: pitkien unien jälkeen herääminen lähempänä työtätekevän kansan työhön rientämistä kuin aamuyön ylikierrosten ylösnousuun pakottamaa sudenhetkeä. Puolikahdeksan on ideaali heräämisen hetki, harvoin siihen ylletään, mutta tänään kuitenkin.

Aamu aurinkoinen, joten ei mitään syytä välttää aamulenkkiä. Silti tein sen, – jätin väliin. Eikä edes kovin huono omatunto, … hiljalleen opin.

Kaupungilla luuhailin pari tuntia, kaikkea tarpeellista hankin, ja sitten tuli ihan mahdottoman hyvä mieli, kun löysin jotain lahjaksi, yllätyslahjaksi, äidille vietävää. Toivottavasti kelpaavat, sopivat.

Ja ostin ruokaa. Paljon ruokaa. Sallin sen, sillä nyt on alkamassa syyslomaviikko, mikä entisessä elämässäni tarkoitti aina hyvin syömistä, joko kotona tai maailmalla, ja ei ole mitään syytä, miksi moisesta tavasta luovuttaisiin. Viikolla 43 syödään hyvin; mökkieloa nuorten kanssa on tiedossa, joten siksikin einettä vähän runsaammin hankin, ja tänään jo kaksin aloitimme ”lomasyömisen”.

Viime viikolla huhuilin täällä blogissa pataruokien perään ja systeri vinkkasi tämmöisen: lohi-katkarapu-pata. Sitä siis tänään. Pikkuisen piti taas päästä päsmäröimään ohjeen kanssa. Muuten noudattelin aika tarkasti, mutta saadakseni ruokaan vähän potkua, ytyä, lisäsin lopuksi shirachaa.

Lähtökohta oli tämä:

Valmistusaineet


	2 dl	kuivaa valkoviiniä
	1 rkl	limetti- tai sitruunamehua
	2	kaffirlimetinlehteä
	500 g	kirjolohifileetä
	ripaus	suolaa
	pala (150 g)	purjoa
	1 (75 g)	suolakurkku
	1 prk (200 g)	Viola® kylmäsavulohi tuorejuustoa
	1 tl	sokeria
		mustapippuria myllystä
	1 pussi (180 – 200 g)	katkarapuja (pakaste)
	1 dl	tuoretta tilliä

Valmistusohje

Mittaa kattilaan valkoviini, sitrusmehu ja kaffirlimetinlehdet. Keitä hiljaa poreillen 10 min.
Paloittele sillä aikaa ruodoton ja nahaton lohifilee reiluhkoiksi paloiksi. Ripottele palojen päälle hieman suolaa.
Viipaloi puhdistettu purjo. Leikkaa suolakurkku suikaleiksi.
Lisää tuorejuusto, purjo, suolakurkku, sokeri ja mustapippuri kattilaan. Kuumenna kiehuvaksi.
Lisää kalapalat. Kuumenna hiljaa poreillen kannen alla 3 – 5 min, kunnes ne ovat kypsyneet.
Lisää katkaravut ja hienonnettu tilli. Kuumenna – älä enää keitä.

Ja se, missä muutin ohjetta, oli tuo chilisoosin lisääminen ja se, että käytin ”oikeaa” lohta ja vaihdoin kylmäsavulohijuuston rapujuustoksi. Tätä voi varmasti varioida jokainen makunsa mukaan. Varmasti Ruohosipuli – Creme Bonjour on tässä myös mitä oivallisin vaihtoehto.

Ja viini tämän kanssa? Löytyipä Alkon hyllystä Greco di Trufo. Ei ole usein ollut Suomessa tätä myynnissä, mutta olipa ilo, että nyt oli. Sattuipa olemaan oikein hyvä kumppani tälle ruoalle.

Se on perjantai.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Ai niin, Ligurian patikkaviikon kuvasivusto on vihdoin valmis. Nauti hetki auringosta ja maisemista, Italiasta ja ruoasta. Monta sataa kuvaa, joukossa muutama oikeastikin hyvä:

http://www.satokangas.fi/Matka/Liguria/

Niitä näitä Ruoka ja viini

Syksyllä syödään pataruokia

Kädentaito-messut, aika hyvä ilma, vapaa lauantai [milloin viimeksi on oltu lauantai kotona?], ei pakollisia menoja, – ja mitä minä teen? – Olen päivän kotona. Koko päivän sisällä. Lueskelin, opiskelin, Liguria-kuvia työstin, valikoin, tein kotitöitä ja sitten ruokaa vähän isommasti.

Ja se tuntui oikein hyvälle.

Keskiviikkona palatessa Rokuan retkeltä, kävimme Muhoksella Viskaalissa ostoksilla ja reilu kilon kimpale paistia odotti työstämistä viikonlopun päivällisruoaksi. Ja välittömästi, väistämättä ensimmäisenä tuli mieleen stifado – kreikkalainen liha-sipulipata. Se oli joskus pari vuosikymmentä sitten meillä ihan vakiosafkaa syksyisin ja talvisin, – tein silloin ja tänään ison annosksen kerralla ja pistin loput annospakkauksissa pakkaseen. Ohje on tuossa ensimmäisessä keittokirjassani ”Riemusta ruuanlaittoon”, mutta tänään vähän modistin omaa ohjettani; puolitin öljyn määrän ja osan vedestä korvasin punaviinillä. Lihaliemikin käy varmasti oikein hyvin. Alla siis päivitetty ohje.

Stifado – kreikkalainen liha-sipuli-pata

1 kg naudanpaistia
1/2 kkp öljyä
suolaa, pippuria, rosmariinia [yrttipenkissäni vielä ihan hyvinvoivaa vaikka kuinka paljon!]
1 sipuli silputtuna
1 prk tomaattimursketta
1 prk tomaattipuretta
1 laakerinlehti
1 kg pieniä sipuleita
Ainakin neljä valkosipulin kynttä
pari rkl öljyä
persiljaa

(Pienempiä olisivat saaneet sipulit olla.)

Leikkaa liha paloiksi, poista kalvot. Ruskista liha öljyssä sipulisilpun kanssa.
Lisää suola, pippuri, rosmariini, tomaattimurske ja -pure, laakerinlehti ja vettä ja/tai lihalientä tai viiniä.
Pane (leivin)uuniin (n. 2½ tuntia).
Kuori pikkusipulit, kuumenna öljy ja lisää sipulit, valkosipuli ja vähän suolaa.
Anna muhia, kunnes sipulit ovat melkein pehmeitä.
Kaada sipulit pataan lihojen sekaan. Anna hautua vielä puolisen tuntia.
Pinnalle persiljaa.

Tänään tarjosin ohra+riisirisoton ja turkkilaisesta jogurtista tehdyn tsatsiki-tyyppisen tahnan ja horiatiki-salaatin sekä maalaisleivän kesä. Lopultakin hyvin helppoa, rustiikkia, ja ihan erinomaisen hyvää pataruokaa, jotka mielestäni kuuluvat nimenomaan syksyyn.

Viininä oli eteläafrikkalainen shiraz-sangiovese Fairviewin tilalta, jossa olemme itse asiassa käyneetkin.

Viini sopi lihapadalle, ja ajattelen, että se varmasti sopii mennen tullen myös hirvipaistille, jänikselle, porolle,… kaikkinensa vaatii kuitenkin liharuokaa tai juustoja seurakseen.

Jälkkäriksi oli samaisesta, jo liki retrohenkisestä, opuksestani omenapiirakka. Kookosomenapiirakan ohjetta tuunasin siten, että lillutin omenapalaset tilkassa Uuniomenalikööriä, jollaista meillä jostain merkillisestä syystä on kaapissa pullollinen ja joka ei näy siellä kuluvan. Sitä lorauttelin myös piirakan kanssa tarjoamaani kermavaahtoon, pelitti se. 😉

Leivinuunissa valmistunut stifado oli niin mieluisa [myös syömässä olleen nuorenparin mielestä] kokemus pitkästä aikaa, että päätin tehdä lisää pataruokia, juuri siten, että loput voi pakastaa arjen tarpeisiin. Onko sinulla joku bravuuri? Mikä pataruoka teillä tehdään kerta toisensa jälkeen? – Kerro. Testaan sen ja postailen sitten oman kokemukseni siitä.

Niitä näitä Ruoka ja viini

Porosipsejä ja paljon muuta hyvää

Huikean kaunis lokaperjantai, jolloin tein pitkän lenkin, aurinko ja tyven vei aina vain eteenpäin.

Illansuussa junalle: Ylivieskaan lähdettin. Taas. Ravintola pikkuVELIn kutsu oli kuulunut. Matkakokoushan se oli. Kokous ei käynyt rasitteeksi … ja parasta oli tietysti, että pääsimme illastamaan.

Eikä pikkuVELI pettänyt nytkään.

Nyt junassa paluumatkalla. Laittelen huomenissa kuvia.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Tässäpä niitä nyt (la klo 10) olisi:

Neljän ruokalajin (+ ihana kaviaariamunen) illallinen huipentui jälkiruokaan, jossa oli toistakymmentä komponenttia. Suklaakakkua, valkosuklaamoussea, Mimmin jogurttia ja metsämarjaa. … ja tuon kakkupalasen alla vielä lakritsigrumblea! Ihan taivaallisen hyvää.

Keitto paahdetuista luomupunajuurista tarjoittiin kuten nykyisin usein näkee tehtävän:
yrtit ja tässä tapauksessa vuohenjuusto tuodaan ensin lautasella, ja höyryävä keitto kaadetaan sitten päälle.

Ja kuten tulin eilen ääneen todenneeksi (hyvin asiantuntemattomin sanakääntein): ei ollut mikään lällärisoppa.

Oli syksyistä, täyteläistä keittoa, jossa oli sopivasti särmää.

Pääruokana oli ilokseni kuhaa.

Ja lisukkaista on erikseen mainittava piilossa oleva sipuli. On sipuleita ja on Sipuleita confit. 🙂

Ja pääruoan jälkeen puolukkasorbee ja puolukkamysliä, joka oli ihan tavattoman hyvää.

Postauksen otsikossa on ”porosipsejä”. Paistinkääntäjät kun ovat reissussa niin yömyssyjen kanssa junan ravintolavaunussa ei nautita suolapähkinöitä tai Pringlesejä vaan porosipsejä.

Tällainen pussi löytyi yhden seurueemme jäsenen repusta. Erinomaisia olivat. Laplands hotelleissa näihin pääset tutustumaan; suosittelenpa niitäkin.

Ja pikkuVELIä Ylivieskassa.

Italia Ruoka ja viini

Cucina Italiana – Ligurian reissun ruokamuistoja

Tällä Italian matkalla (19. – 26.9.2015), joka oli kai viidestoista reissu, joka kokonaan tai osittain suuntautui saapasmaahan, ei enää tullut koettua mitään erityisiä uusia tuttavuuksia, eikä ligurialaiseen keittiöön tullut erityisesti perehdyttyä. Päivät oltiin vuorilla, metsissä, rannikon patikkapoluilla ja iltaisin menimme syömään sinne, minne meidät vietiin.

Mutta tässä tuokiokuvia, satunnaisia havaintoja viikon varrelta.

Espresso.
Missään muualla se ei ole samanlaista kuin Italiassa.

Milanossa, joka ei edes ole merenrantakaupunki, söin ehkä elämäni parhaan äyriäispastan.

Huoltoasemilla myydään oliiviöljyä ja moottoriöljyä, yhtä isoissa kanistereissa molempia.

Öylättipastaa. En ole koskaan maistanut, – ostin kotiin pussillisen testattavaksi.

TEMA-matkojen vaellusmatkoihin kuuluu, että opas ostaa aamulla monta kassillista hedelmiä, vihanneksia, leikkeleitä, paikallisia juustoja ja tahnoja, säilykkeitä, vähän viiniä, leipää ja/tai focacciaa ja sitten eväät jaetaan kaikkien reppuihin ennenkuin poluille lähdetään. Kun on lounaan aika, tehdään yhdessä lounasbuffet. Piknik on hyvä systeemi. Erinomaisen hyvä.

Ei ihan joka ilta syödä yhdessä, mutta patikkaviikon maanantaina La Speziassa kävelimme koko porukka pieneen trattoriaan, jossa oli kiitettävän paljon paikallisia, …

ja antipastoksiksi bruchetta, joka oli erinomaisen mehevää, maukasta.

Me kaikki söimme primoksi simpukka-pastaa. Hyväähän sekin oli, mutta syyttävä sormi juuri sen suuntaan osoitti keskiviikkona – jolloin neljä viidesosaa ”gruppo finlandesesta” oli vatsataudin kourissa.

Trattorian isäntä osasi ottaa yleisönsä
(taustalla taulu Manarolosta, jonne menimme seuraavana aamuna).

Täytetyt muscalit olivat to-del-la hyviä. Simpukoista pitämättömätkin kehuivat.

Jossain (Manarolossako?) sattui kohdalle tällainen ravintolakyltti: Pirun viinitupa. Emme piipahtaneet.

Le Cinqua Terressä lounaan nautimme kaksistaan Cornigliassa. Siinä melkein meren aalloissa Insalata Caprece. Eikä noita tomaatteja parempia ole!!

Tiistai-iltana ei ollut järjestettyä illallista, ja me löysimme puolivahingossa tämän:

Fine-dining kalaravintola, jossa edelleen simpukat ja merenelävät maistuivat, ja varsin edulliseen hintaan.

Ja kuinkas ollakkaan: yhtäkkiä hoksaamme seinällä käädyt! Tämä on rotissööriravintola (pikkuisen tupisen, että minun jäsenkorttini on hotellissa!!).

Joka tapauksessa tämänkin kokemuksen jälkeen olen entistä vakuuttuneempi, että Liguria on merenrannalla ja että merenelävät on se ”juttu”.

Tämä kattaus on patikkaviikon keskiviikolta! Meille oli järjestetty yllätys: vuorilla oli valmiina lasagnea, villisikaa (jonka moni maistanut mainitsi mauttomaksi, sitkeäksi), fritti-salvian lehtiä…

Pystyin kuvaamaan, mutta sen jälkeen minäkin olin osa tätä porukkaa…

Niin siinä vain kävi, että Italiassa iski mahatauti: melkein koko gruppomme poti tautia koko keskiviikon. Mekin.

Ja mikä surullisinta: juuri tuolle päivälle oli ehdolla hienot viinin ja makupalojen maistiaiset LVNAEn enotecassa.

Yläkuvassa terveiden pöytä.

Torstaina me kaikki olimme taas valmiita pranzolle ~lounas korkealla, aamupäivän patikan jälkeen maistui. Paikallista, rustiikkia ruokaa yhdessä kannettuna, katettuna ja nautittuna oli hyvä yhdistelmä.

”La Ultima Cena” ~ viimeinen illallinen. Tällä(kin) lomalla ruoan nauttimisessa yhteisöllisyys oli enemmän kuin yksikään annos, jonka nautimme. Mikä lienee italialaisen keittiön peruspilareista….

Niitä näitä Ruoka ja viini

Pikkuperjantaina herkkua

”Syksyllä suuret tuulet”, mutta tänään on ollut huikean hieno syyspäivä tuulista huolimatta. Ja eihän Tuulesta temmatulle tuulisessa säässä mitään vikaa. Lokakuun alun kauniissa Oulussa tuli käveltyä aamupäivällä. Pitkähkön tepastelun lopuksi Kauppahalliin, paitsi paistinkääntäjäasioita, niin myös kotiin ruokaa. Torin lihamestarilla oli vakuumipakattuja kevätkananpoikia (8€/kpl) ja minä sellaiset meille ostin. Kun on niin kovin perjantaiolo ja kun viikonlopun kokkailut jäävät minulta (taas) väliin, niin halusin jotain erikoisempaa vähän kokeilla.

Kyselin lihamestarilta ohjetta, ja vielä varmentelin netissä, ja koskapa hyvässä muistissa on ikävähkö kokemus maaliskuulta, jolloin tytär Helsingissä ravintolassa sai raakaa kananpoikaa, satsasin kypsennykseen huolella.

Ja näin siitä tuli kyllä oikein hyvää.

Huoneenlämpöisen kananpojan pyöräytin kuumalla pannulla ”otin pinnat kiinni”. Tein pehmeästä voista (pari, kolme rkl), tuoreesta timjamista (pari, kolme rkl), suolasta (1 tl) ja puolikkaan sitruunan mehusta tahnan jota hienon linnun pintaan (nahan alle) ja loput sisälle. Laitoin tiput uunivuokaan ja sitten uuniin (180 C). Kypsymisajaksi ilmoiteltiin puolesta tunnista tuntiin. Kolmisen varttia nuo olivat uunissa; pidin ratkaisevana hetkenä sitä kun paistilämpömittari näytti 75 C. Hetken annoin levätä ja vetäytyä uunista oton jälkeen. Ja kyllä oli hyvää. Ihan juhlaruokaa. Tätä voisi helposti tehdä isommallekin porukalle.

Vaatiihan tuon syöminen vähän näpertelyä, mutta on siinä sitten kuitenkin syömistä. Yksi kananpoika per ruokailija on oikein passeli: oheen keittelin porkkanoita, jotka maustoin voinokareella ja vähän muskottirouhetta myllystä päälle, lisäksi salaattia ja maalaisleipää. Viiniksi avasin toisen viinikaapissamme kauan lepäilleistä ranskalaisista: D´Angludet 2006, Margaux.

Porvarisluokan châteaun tuottaman viinin ajattelin olevan passelin tähän ruokaan. Olikin. Mutta, mutta. Kyllähän se niin on, että jollei kyseessä ole joku Bordeauxin huipputalo tai muuten erikoinen ranskalainen tuottaja, niin minulla tulee aina mieleen joku toinen, mielestäni parempi, vaihtoehto. Kyllä tähän olisi vaikka joku hyvä Pinot Noir tai vaikka Grüner Veltliner, valkoviini Itävallasta, sopinut ihan yhtä hyvin, – minusta ainakin.

Ruuasta puheenollen: tytär viesteili ja kertoi, että tänään on avattu tällainen: http://makujenmaailma.kauppalehti.fi/ Muistanpa kun viini(- ja gourmetruoka)harrastus oli meillä aluillaan, ja miehelle tuli töiden puolesta Kauppalehti ja sen ohessa Kauppalehti Optio: ei ollut yksi ruokaohje, ravintolasuositus tai viinivinkki, joka meidän perheen voimin lehden suositusten perusteella testattiin. Nyt sitten tytär on vaikuttamassa tuohon Kauppalehden uuteen projektiin, – ainakin analysoimassa digimarkkinoinnin volyymiä ja edesauttamassa mediamyyntiä. Hassu juttu.

Italia Ruoka ja viini

Välimereltä Perämerelle

Liki puolentoista viikon reissu ohi. Takana pitkä päivä, jonka teemana matkalla olo.

Levollisen lauantaiaamun tunnelmaan jätimme pienen Le Grazien kylän, josta Bruno tuli meitä kyyditsemään kohti Milanon Malpensan lentokenttää. Autostradalla ei juuri ruuhkaa, pääsimme hyvissä ajoin Parmaan.

Miten viehättävä, pöyhkeilemätön keskiaikainen kaupunki se olikaan. Siellä katusoittajia, italialaisia perheitä ostoksilla, olemattoman vähän turisteja, mukavasti vähän yli 20 astetta lämmintä, – tuntuiko jo syksy tuulessa?

Duomo oli iso, paljon sivukappeleita, barokkia maalauksissa, sienalaista vaiko genovalaista tyyliä seinissä, ja viereinen kastekappeli todella vaikuttava.

Sen portailla otettiin ”luokkakuva” (tai montakin… muokkailen vielä…) mukavasta gruppostamme.

Meillä Pehtoorin kanssa ykköstehtävänä löytää vihdoin Tahvolle jotain ihanaa vaatetta. Ja löysimmehän me. Lähti vähän lapasesta; kolme asukokonaisuutta; saatiin näet halvalla (60 € koko kassillinen).

Toiseksi ostamaan muutamia parmalaisia herkkuja. Parman salaattiin kenties? Laatuluokitellulle kinkulle ja juustolle nimensä antaneesta kaupungista oli noita herkkuja etsittävä. Ja ostinpa myös palasen Culatelloa, joka on vielä hienostuneempi versio tavallisesta parman kinkusta. Ja sitten Milanon kentältä vielä Bresaolaa ja iso pala juustoa.

Puolet Parmaan annetuista kolmesta tunnista käytimme ristorantessa; reissun ensimmäiset ja ainoat pizzat nautimme. Ja ehkei nyt ihan ”paras ikinä” muttei kaukanakaan. Satuimme La Duchessa -ristoranteen, jonka menun olisi mieluusti kokeillut joskus kokonaan.

Puoli kolmelta hyppäsimme Brunon dösän kyytiin, ja jatkoimme kohti Milanoa. Lauantaina liikennettä vähän ja matka sujui. Kunnes: joku happening. Pronto! Liikenne pysähtyi hetkeksi kokonaan, ja kymmenen minsan jälkeen alkoi kovin hidas eteneminen.

Yli tunnin ajan matelimme, – vähitellen alkoi hiipiä pieni huoli, ei missään vaiheessa paniikki, mutta lennolta myöhästyminen saattoi olla jo realistinen vaihtoehto lauantai-illan ”ohjelmanumerona”. Kun Autostradan suma (Cyproc-rekka kaatunut) selvisi, Bruno ajoi minkä Mersustaan irti sai. Ja sanoi, että ehditään.

Bravo, Bruno! Ehdittiin. Ja sitten kun vielä Check-In -tiskin virkailija löysi Oulun maailmankartalta, jotta saimme buukattua laukut suoraan jatkolennolle, oli kaikki hyvin. Tutto e posto!

Hoppu merkitsi takuuvarmasti rahansäästöä: sen verran monta käsilaukku- ja huiviliikettä ehdin kentällä nähdä, että Visa olisi voinut vingahtaa, jos olisi ollut aikaa putiikkeihin pysähtyä. Yhden Amaronen (Masi Nectar 2007) sentään ehdin ostaa: se nautitaan – jos kaikki menee hyvin – toukokuussa 2017. Silloin pitäisi olla yksi projekti päätöksessään. 😉

Kone lähti ajallaan ja myötätuulessa Alpit ylitettiin ilman melko tavanomaisia höykkyytyksiä. Nyt olemme tehneet matkaa jo kellon ympäri, ja enemmänkin.

Kuten E-opas viime metreillä tavalleen ominaisella tyylillä totesi: ”Ei ollut mikään, tylsä, tavallinen ryhmämatka”. Ei ollut, ei.

(27.9. klo 14: Eilisen patikkajuttua ja koko postaus täydennelty… )

Italia Liikkuminen Niitä näitä Ruoka ja viini

Sadetta ja muuta Alta Vian varrella

Tälle päivälle oli luvannut sadetta, ja lupaus piti. Jo yöllä oli satanut, ja aamulla satoi. Se ei estänyt meitä lähtemästä puoliyhdeksältä bussilla sisämaahan Bolanoon.

Tänään muonavahvuus oli vain 14, josta sitten vielä päivän mittaan tippui osa pois, mutta palataanpa siihen myöhemmin.

Tunnin bussimatkan jälkeen noin puolen kilometrin korkeudessa olimme aloituspisteessä, ja patikka alkoi. Sateessa. Ensimmäinen tunti meni sadekamppeita riisuessa ja pukiessa. Lätäköidä kiertäessä ja rautatammia, kastanjoita, etanoita, karhunvatukoita, ”metsässä juokselleiden partisaanien” 🙂 hautakiviä katsellessa – paljon en kuvaillut.

Reitti kulki Alta Vian vaellusreittiä ligurialaisilla vuorilla. Reitin varrelta näkymiä Varalaaksoon, Apenniineille ja Toscanaankin, mutta lopultakin kymmenen kilometrin reitti oli kohtuullisen tylsä, mikä oli kyllä tiedossa etukäteen.

Mutta ei se haitannut; juttuseuraa oli ja hiljalleen kapusimme yli 700 metriin, ja takaisin alas.

Me kävelimme tuota reittiä vastapäivään…

Kuten näillä Tema-matkoilla tapana on, meillä on lounastauko niistä eväistä, joita porukalla kannamme ylös. Yleensä syömme ulkona, mutta tänään yllätykseksemme pääsimme ”hüttelle”, jossa oli tehty meille villisikaa, lasagnea, fritti salviaa, kotiviiniä, ja kaikenmoista. Kuvasin tietysti koko kauttauksen …

Ja näiden kuvien ottamisen jälkeen liityin minäkin sitten niiden joukkoon, jotka oksentelivat. ”Gruppo finlandesestamme” oli tullut ”Rutto Gruppo” ;). Yhdellä jos toisella tauti oli alkanut jo aamuyöstä, minkä vuoksi aamulla vuorille lähti vajaa joukko. Ja sitten patikalla ennen lounasta yhdellä jos toisella alkoi olla huono olo. Lopultakin taisivat vain kuusi + opas olla ainoat ilman pahoinvointia.

Lounaspaikan herkut jäivät monella maistamatta. … Tauti kaatoi suomalaisia, reippaita vaellusnaisia.

Meneehän se lounastauko näinkin. Mutta niin sitä tästä taas noustiin,
ja oli käveltävä alas kylään (noin 3 – 4 kilometriä).

Kovasti matkalla pohdimme, mistä tauti johtui: eilen meillä ei ollut muuta yhteistä ruokaa kuin aamiainen, tosin moni muukin oli minun lisäkseni syönyt Ligurian muscaleita (~sinisimpukoita). Joku heitti ajatuksen, että simpukat vain yrittävät takaisin Välimereen. 😉 Mutta tämä teoria ei oikein ole pätevä, sillä moni koskaan simpukoita syömätön oli kipeänä.

Minä koetin vähän itsekseni tupista ”ne maitohapot, ne maitohapot!!” Tälle reissulle lähdimme niiden osalta hyvin huolimattomasti varautuen, ja muistattehan tässä taannoin täällä Temmatussa käydyn keskustelun maitohappobakteereista sekä minun vankkumattoman mielipiteeni, joka perustuu empiiriseen kokemukseen, asiasta. Ja tämä nyt mielestäni hyvin vankasti tukee aiemmin julkistamaani tulosta. 😀

Hyvin jaksettiin kävellä koko lenkki; välillä metsän siimeksessä keventäen. Bussin lähtemistä odoteltiin hyvinkin aurinkoisissa tunnelmissa.

Eikä siinä vielä kaikki. Eihän me vielä hotellille palattu, vaan ohjelman mukaisesti ajelimmme Bosoniin, jossa on Cantine Lvnae. Hieno viinitilan museo, maistelutila ja enoteca.

Saimmme lyhyen, mutta perusteellisen selvityksen Ligurian tai ainakin tämän tilan viinintuotannosta ja sen historiasta. Saimme maisteltavaksi kolme viiniä, juustoja, hilloja, prosciuttoja etc.

Enpäs maistanut, tai noh, viinillä kostutin huulet, sen verran, että saatoin todeta, että kelpo viinejä nämä olivat: vermentino ja albarola ovat paikallisia valkoviinirypäleitä, joista viinit tehdään. Myös kattava liköörivalikoima oli talossa. Ostimmepa sitten 43 prosenttista Pruni-likööriä (villiluumuista), koskapa sen kerrottiin auttavan vatsavaivoihin. Myös viinikerholle ja Viininystävien matkapulloiltaan ostin tuliaiset. Mutta kyllä kovasti suretti kun ei voinut syödä, eikä maistella mitään.

Kastanja.

Kuuden jälkeen olimmme takaisin La Speziassa, ja koskapa ohjelmassa luki, että ”Ilta La Speziassa on omaa aikaa” olimme Pehtoorin kanssa ajatelleet lähtevämme kaupungille shoppaamaan (mm. Tahvolle tuliaisia) ja syömään jonnekin. Emmepä menneet. Raahauduimme lähikauppaan: banaania, vettä, jääteetä, Actimeliä. Siinä kaikki. Pyjamabileet hotellihuoneessa; ilta huilittu, surffailtu, nuorten kanssa chattailty. Ei jaksettu edes tuohon La Spezian rantabulevardille lähteä, vaikka aikeena oli ollut…

Toipilaita jo ollaan. Hope so. Ja toivottavasti kaikki muutkin jo voivat paremmin.

Niitä näitä Ruoka ja viini

OLO – työkavereiden läksiäislahja nautittu

Lensimme eilen puolelta päivin Helsinkiin. Oli hyvä yhdistää ensi viikon patikkareissuun työkavereilta kesän alussa saamani läksiäislahja – lahjakortti ravintola Oloon. Ehdittiin työnseisauksen alta Finnairin kyydillä pääkaupunkiin.

Pohjois-Espalla sijaitseva Olo on palkittu ja kehuttu monilla foorumeilla, Michelin tähdelläkin merkitty. Tuskin omalla rahalla oltaisiin koskaan raskittu ravintolan Matka-menua lähteä syömään. Varauksen tein jo kuukausi sitten, ja silloin tuli mieleen, että kun kerran tyttären luo tullaan bunkkaamaan ja tällä on synttärit tässä lähipäivinä, niin voisin antaa hänelle illallisen lahjaksi, jotta voisimme lähteä kolmestaan juhlimaan.

Menimme tytärtä töistä vastaan, ja tällä oli tieto, että Vanhalla ylioppilastalolla on ”Mikä viini” -tapahtuma, joten kävimme siellä aperitiivisamppanjat nauttimassa. Mukava tapahtuma kaikkinensa, ei liikaa väkeä, ja kuudella eurolla sai Roederin vintage 2006 samppanjaa lasillisen.

Kiertelimme keskustassa odotellen OLOn aukeamista. Kaksi yli kuusi olimme siellä ja makumatka alkoi.

Emme ole ihan varmoja, montako ruokalajia niitä oli, yritin toki kuvata kaikki. Järkkäri ei sentään ollut mukana, eivätkä pienet annokset kännykuvissa pääse oikeuksiinsa, mutta uskokaa pois että 16 (!!?) huikeaa gourmet-annosta olivat iso nautinto. Pipertelyähän nuo useimmat olivat, mutta se ei merkinnyt mitäänsanomatonta makua, vaan mahtavaa makusinfoniaa, jossa voluumit nousivat loppua kohti.

Kuvat suurenevat klikkaamalla.

Alussa tuli pienenpieniä annoksia melko tiuhaan, kaikki tietysti esiteltiin, samoin kuin ne viisi viiniä, jotka valittuun pakettiin kuuluivat.

Naurista ja osterinlehteä.

Ruiskeksi ja taimenen mätiä, tilliä ja sitruunaa. Tämä jo antoi lupauksen huikeasta makumatkasta, joka oli alkamassa.

Puikulaperunaa ja herkkutattia.
(”Tattikeitto” oli tuon palleron sisällä, hmmmm. Sienifriikki tytär piti tästä vielä enemmän kuin monista muista …)

Noissa piiraissa oli sisällä haudutettua possua ja hapankaalta, kuorrutus Västerbotten-juustolla. (Siis olen ollut ihan ruokatrendin huipulla Västerbotten innostukseni kanssa. 😉 )

Siikaa, savustettua munanvakuaista ja sinappikermaa.

Emmer-mannaa ja kuivattua poron sydäntä.
(Mannan alla sienisiirappi. Tässä annoksessa tekstuuri ihan poikkeuksellisen erinomainen.)

Retiisiä ja vuohenjogurttia.
(sen voi tarjoilla näin kauniisti!)

Tämä varsin rustiikisti tarjottu mallasleipä linnunmaksapateineen ja kirnuvoineen oli hyvää, tietysti.

Kuningasrapua, vahapapua ja heraa.

Tässä esimerkki kuinka kuva vääristää: kuningasrapua! Ah onnea. Tämä oli yksi parhaista makupaloista.

Kuhaa (ja päällä sen suomuista tehty grumble!), hernettä ja lipstikkaa

Härkää ja purjoa (liha oli tartar, sipuli oli vaikea syödä).

Vasikan kateenkorvaa, kaalia ja kanttarellia.

Olisikohan tämä ollut koko matkan kohokohta?

Ensimmäinen jälkiruoka on veistoksellinen.

Omenaa monessa muodossa. Tämä oli ehkä huikeasta ulkonäöstään huolimatta ”tavallisin”, ei ollut oikein minun makuuni.

Kun tämä viidestoista!! ruoka, toinen jälkiruoka, tuotiin, ajateltiin, että miksi noin iso ”köntsäys” vielä, ei mahdu. MUTTA: se oli ihmeellinen. Se häipyi kun pistettiin suuhun. Tarjoilijalta kysyttiin, mitä se oli, kuin että, se oli kuin ilmaa, niin kuultiin että se oli ”ilmautettu” pumpulla. Höyhenen kevyt rakenne, mutta aika intensiivinen maku.

Ja lopuksi ihanat suklaapallerot hiekkalaatikolla. Suklaahiekkakin syötiin.

Perfetto!

Kolmen ja puolen tunnin jälkeen jätimme OLOn ja suuntasimme kohti Kalliota. Iltapalaa ei tarvittu, mutta ei ollut myöskään epämiellyttävän täysi olo. Oli erinomaisen hienon ja hyvän lahjaillallisen jälkeinen raukeus ja hyvä mieli.