Ei me ihan kaikkia näitä pullollisia saatu nautittua,
mutta me saimme vietettyä – kaikista negatiivisista sääennusteista huolimatta – oikein mukavan kesäisen illan. Ruoan ja viinin parissa. Ystävien läsnäollessa.
Ja minä osasin olla. Noin vain. Se on paljon se.
Vuosikymmeniä kokoontunut viinikerhomme ei ole KOSKAAN ennen maistellut – ei ainakaan näin yhdessä, ei ihan oppimismielessä – roseeviinejä. Muttta niin vain tänään maisteltiin.
Ja alun hämmennyksen jälkeen kaikki alkoivat vähitellen lämmetä: eivät näe niin huonoja olekaan. 🙂 Piedra negra oli minun mieleeni ylitse muiden. Ja muidenkin mielestä se ansaitsi kiitettävät pisteet.
Karitsa-sipulivartaat Mustaa valkosipulia Marinoituja paprikoita Grillattuja tomaatteja Ranch-lehtikaalia
Mansikkatiramisu Mansikoita Nougat Espresso
Oikeastaan ensimmäistä kertaa ikinä olin suunnitellut illan menun tarjoiltavaksi lautaustarjoiltuna, annostarjoiluna. Eikä se ollut ollenkaan huono idea. Sen sijaan kuvien ottaminen kännykällä ei ollut hyvä idea.
Jälkkäriksi varsin mieluista Brachetto D’Acqui viiniä. Kaikki punaviinit olin tilannut ulkomailta, roseet Alkosta. Halvin (ja rumin 🙂 ) rosee voitti pisteissä: Torresin Digno maksaa 12 € ja on varsin hyvä, esim. savukalan kanssa.
Oulu on monin tavoin mieluisa, rakas, kaunis kotikaupunki, mutta siinä on yksi huono puoli: se sijaitsee syrjässä silloin, kun on lähdössä lentäen ulkomaille, koska on lähes aina mentävä ensin Helsinkiin ja silloin kun haluaa matkailla kotimaassa, – varsinkin eteläisemmässä Suomessa, koska ensin on ajeltava Jyväskylään (tai Kokkolaan) ennen kuin pääsee lähellekään toivottuja kohteita. Oulu – Jyväskylä (tai Pihtipudas) väli on tyyyyyyylssääääää. Onneksi tiellä ei aina ole sentään ruuhkaista, ei ainakaan tänään.
Emmekä ajelleet ihan Jyväskylään asti, vaan Viitasaarelta poikkesimme sivuun nelostieltä. Pieni nähtävyyskierros Viitasaarelle, joka on järvisijaintinsa aina ollut minusta mukavan oloinen paikka. Kahvipaikaksi emme kelpuuttaneet ABC:tä, vaan lähdimme nousemaan kohti näköalapaikkaa, jossa viittojen mukaan piti olla myös kahvila. Olikin, mutta aukeaisi vasta puoleltapäivin.
Katselimme kauniit Savivuoren maisemat ja laskettelurinteen, sellainenkin Viitasaarella!! ja jatkoimme matkaa. Mennään kahville jonnekin etelämmäs. Ja Karstulassa näimme kyltin jossa luki ”Wanhat Wehkeet” – automuseo ja kahvila.
Poikkesimme reitiltä muutaman kilometrin ja siinä oli meille kahvipaikka, vaihtui kyllä jätskitötteröiksi ja museokäynniksi. Noh, molemmathan ovat mieluisia: jätski ja vanhat autot (ja muu ihan suunnaton määrä museokamaa, paljon pyöriä, koneita, radioita, ja paljon kaikkea arjen historiaa… ).
Pieni museoihminen minussa kyllä vähän kärsi kaikesta sekamelskasta, eikä siis millään muotoa edukkaasta esillepanosta, mutta olihan siellä paljon mielenkiintoista ja nostalgista. Ja oikeastaan tämän reissun ”teemaan” liittyvääkin.
Matka jatkui Keuruulle – ennen kokematon paikka. Olipa viehättävä. Pysäköimme kahden kirkon väliin, konditorian viereen.
Nyt sitä kahvia! Meille riitti kahvi, lasi vettä, poropiirakka ja täytetty croissant = 9 €. Olemme pois turistirysistä. Ja sitten kirkkoon. 1700-luvun puolivälissä rakennettu, paanukattoinen puukirkko oli varsin viehättävä, samoin kuin ympäröivä kirkkotarha.
Siellä muutama mielenkiintoinen hauta, palaan kotosalla asiaan.
Kuinka kauniisti kesäiltapäivän valo siivilöityi sakastin pöydälle.
Matka jatkui leppoisasti pikkuteitä kohti Mänttää.
Majoituimme, ja lähdimme kävellen Joenniemelle, Göran museoon, jossa kävimme kesällä 2020. Nyt kovin erilaisin tunnoin, nytkin siellä oli heinoa. Lorna Simpsonin teokset olivat jotenkin ”isoja”. Serlachius-museot!
Serlachius-museoiden Göraniin kävelimme hotellilta, samoin paluumatka kävellen. ”Lemmenpolkua” kuljimme, hämmästelimme itikattomuutta, nautimme lämmöstä, tyvenen järvenselän vilahdellessa polun varrella, tepastelukin oli hyväksi päivän autossa istumisen jälkeen.
Toissapäivänä tein kotosalla Tarte flambeeta, joka Rheinin itäpuolella (tai siis Saksassa tunnetaan nimellä flammen küchen) ja Mäntässä tuttavallisesti ”flammi”. Sehän meitä houkutti, ja sekin että Vuoristomaja on profiloitunut myös viinitupana. Eikä turhaan.
Siellä on poikkeuksellisen paljon viinejä laseittain, eikä mitä tahansa viinejä, vaan huolella valittuja. Lämmin suositus, semminkin kun paikka on mielettömän upealla paikalla ja ravintola on oikein mukavan näköinen, alppimaja. Ja flammi, viinilasillinen ja tarjoilu olivat vähintäänkin odotuksia vastaavia!
Ja missäkö asumme? Minähän tässä joku viikko sitten täällä blogissa kyselin vinkkejä majapaikoista Keski-Suomessa, – ja täällä olemme!! Kuvassa meidän ranta!! Myös kansikuvassa meidän Art Hotel Honkahovin rannalta kuva.
Olemme ArtHotel Honkahovissa! Ei mikä tahansa ketjuhotellin bunkka.
Kyllä täällä kelpaa.
Tässä funkishienostelussa jotain Kekkoslandian tunnelmaa, mutta onpahan väljää, hiljaista, tyylikästä, rauhallista, ainutlaatuista… Ja biitsi. Meillä on ranta. Ehkä aamulla olen uimassa. 🙂
(semminkin kun nyt KOLMANNELLA kerralla sain tämän postauksen valmiiksi ja lähetetyksi. … )
Huomiseen, matka jatkuu huomenna Lounais-Suomeen, ja sääkin suosinee. On hyvä.
Jos kesään kuuluvat museot, taidenäyttelyt, mansikat, yhdessäolo läheisten kanssa, leppoisa oleilu, rose-kuohuva, hyvä ruoka ja sateeton sää, niin tänään on kaikki kesän tunnusmerkit täytetty.
Pienet – tai ei Apsu enää niin ”pieni” ole – tulivat vielä aamupäivällä iloksemme. Ja pitämässä liikkeessä.
Myöhäisen brunssin jälkeen päätimme pienen pohdinnan jälkeen suunnata torille – sittenkin. Josko pelipaitakauppias tänään olisi paikalla. Jee! Kyllä!
Entäs mihin sitte? – Liikennepuisto lauantaina kiinni, mitä en vieläkään voi ymmärtää… Ja sittenhän me keksittiinkin! Se Lasikesä 2023-näyttely Pikisaaressa! Ja kyllä olivat lapsetkin tohkeissaan: Eepi varsinkin! Ei pysynyt hetkeäkään paikallaan, teokselta toiselle, – ja minunhan olisi pitänyt pysyä vauhdissaan mukana. 😀
Luulenpa, että käyn toistamiseen, yksikseni, ihan eri silmin katsomassa todella kiinnostavia, helposti ihastuttavia, erilaisia, ajatuksella tehtyjä lasitaideteoksia.
Teokselta toiselle kameran kanssa kuljin: ”Mummi, tuu kattoon”. Luonnollisesti tämä oli Eepin lemppari.
Viimeksi eilen Potna-Pekan kyydissä Pikisaaren läpi mennessä, Merimiehenkotimuseon ohi ajellessa ja siitä kertoessani, muksut totesivat ”mennään sinne joskus” ja ”milloin sinne mennään” … ja tänäänhän se oli hyvä sinnekin poiketa.
Kyllä olin hiljaa mielessäni aika iloinen, kun hoksasin, etten ole heille museokammoa luonut, vaikka on vuosien varrella humputtelupäivinä ja muutenkin monissa, monissa museoissa kuljettu ja monta kertaa.
Varsinkin Apsu oli taas innostunut: varsinkin Pikisaari/Oulu ennen/nyt kuvat ja videoesitys kiinnostivat kovasti, jopa niin paljon, että vielä mummilaan palatessa etsittiin netistä lisää tietoa mm. Oulun Pammauksesta. Ja olipa mukava näyttää Eevikselle rukki ja kehrättyä lampaan villaa kun sellaisesta oli juuri eilen ollut puhe. … Vain museokaupan nekut olivat pettymys.
Puolenpäivän jälkeen oli taas aika heipata, vähän halatakin. Pian taas nähdään.
~~~~~~~~~~~~~~
Tein ehkä parasta tarte flambeeta ikinä. Siis oma tekemänä parasta. Ihan sama vanha ohje, mutta uudehko uuni, jossa on ”pizza-paistoasetus” ja tein pohjan todella huolella, vaivasin ainakin sen 10 minuuttia. Taikina sai nousta aika kauan kun kävin lenkillä etc. ja tuloksena ohut, rapea pohja.
Tåytteet enimmäkseen ”mitä kaapista sattuu löytymään”, – tällä kertaa juustoa tavallista enemmän, sekä mozzarella- että emmental-raastetta, mutta ei hillittömän paljoa.
Alsacen Pinot Noir- viini olisi ollut tälle ehkä paras mahdollinen makupari, mutta kun sitä ei nyt ollut saatavilla, niin avattiin Les Carabènes Pinot Noir. Sehän sopi oikeinkin hyvin.
Viineistä puheenollen. Koska etiketissä lukee ”Limited Edition” niin ehkä kannattaa olla ajoissa hankkimassa: onhan tämä ehdottomasti löytö. Codorniu on tuttu, tunnettu ja taattu cava-tuottaja, jolta on nyt tullut Alkoon rose, joka kyllä kannattaa kesän vielä jatkuessa nauttia. Classico Rosada maksaa 13 €. Jääkylmänä kauniina kesäpäivänä, tai iltana. Yhdessä ruoan kanssa, tai ehkä ilman. Joka tapauksessa. 🙂
Lauantaiaamun viileydessä kuului käen kukunta. Ei olla ennen kotipihalla sellaista kuultu. Hyvällehän se sellainen kuulosti. Kuuluisipa huomennakin.
Vielä kun olisi ollut lämmin. Ei ollut. Ei ole ollut koko päivänä.
Euroopan kulttuurikaupunki 2026 Oulu tuntuu lisäävän kaikenlaista hyvää lähitienoon miljooseen, kulttuurimaisemaan ja yllättäviinkin kohteisiin. Yksi pieni osoitus siitä on Höyhtyän ostarin ennestään ankeisiin takaseiniin annettu lupa nuorille taiteilijoille osoittaa taitojaan ja luovuuttaan. Ilolla tällaisia katselee, näihin tutustuu ja tämmöisiä suosii. Juttu graffiteja tehneistä nuorista on täällä.
Mansikoista puheenollen…
Graffitin lisäksi niitä tänäänkin meidän jälkkärinä. Lisäksi eilistä mascarpone-amarettokastiketta/moussea, vähän oman yrttipenkin minttua sekä purutuntumaksi suklaakeksimuruja.
Mascarpone-kastike/mousse
250 g mascarpone-juustoa 2 dl kuohukermaa 3 kananmunaa 6 rkl sokeria 2 rkl Amaretto-mantelilikööriä (tai jokunen tippa kasvasmanteliöljyä)
Amarettoa myydään minipulloissakin, ettei tarvitse isoa yhtä jälkiruokaa varten ostaa.
Vatkaa keltuaiset ja sokeri vaaleaksi, ilmavaksi vaahdoksi. Lisää mascarpone. Seuraavaksi lisää vaahdoksi vatkattu kerma ja lopuksi mausta liköörillä. (Jos haluat oikein kuohkean ja vähän kevyemmän kastikkeen, etkä moussea, niin vatkaa myös valkuaiset vaahdoksi ja sekoita nekin kevyesti käännellen juustomassaan.)
Ja JOS kastiketta/mouseea sattuu jäämään, niin laita loput pakkaseen, seuraavana päivänä tai viikonloppuna on mascarpone-jäädykettä.
Kuvat eivät kerro koko totuutta: niiden oton jälkeen mansikat hukkuivat kastikkeeseen. 🙂
Heinäkuun ensimmäisen sää on yleensä ollut suosiollinen mansikoiden nauttimiselle ulkoilmassa, piknikeille ja kaikelle muulle kesäiselle. Heinäkuun ensimmäinen on äitini syntymäpäivä, hän olisi tänään täyttänyt 93 vuotta. Vuosikausia, vuosikymmeniä aloitin loman heinäkuun ekana, ja vuorovuosina systerin kanssa järjestettiin äidille synttärikekkereitä, – ysikymppiset olivat sitten veljen ja vaimonsa järkkäämät. Tänään vietettiin vain kaksistaan pientä ruokajuhlaa ja kävin tietysti haudalla höpöttelemässä, vähän siivoilemassa roskia, viemässä ruusuja ja muistelemassa menneitä. Hautausmaallakin oli taas hyvin kaunista.
On tasan kaksi vuotta siitä, kun äiti oli viimeistä kertaa ulkona. Olimme pyörätuolilenkillä kaupungilla, kävimme lounaalla ja leivoksilla Letkunpuiston Makiassa, ja toisin kuin vuosia ennen sitä, äiti jaksoi ja halusi kierrellä kaupungissa pitkin poikin. Kolme päivää sen jälkeen hän joutui sairaalaan, eikä paluuta enää ollut. Alkoi evakkomatkan loppusuora…
Tänään alkoi heinäkuu. Kesää on vielä paljon jäljellä!
Merenrannalle. Uimarannalle. Sinnehän se tänään matka vei.
Haukiputaan Meriniemen biitsillä oli sitten viimekesäisen käyntini tehty parannuksia. Siellä on nyt pukukoppi, penkkejä, muutoinkin siistiä rantaa oli siistitty vielä lisää.
Tämän näkymän vieressä viivyin kauan. Onko yksinäinen rannalla istuskelija ollut tarkoituksella valon ja varjon rajalla? Ja kuinka kauniin kuvion puun varjo hiekalle tekikään! Oranssinruskean hiekan ja kimmeltävän meren sekä sinitaivaan värit yhdessä viehättivät.
Entäs tämä?
Olisipa lapsena kodin lähimetsässä joskus tullut vastaan tälläinen puu! Ihan täydellinen majan rakentamista varten. ISON majan! Me teimme pieniä majoja kuusen alaoksien alle, tai sitten majan kaikesta romusta, mitä kodin pihapiirissä olleiden onnikkatallien reunamilla, varastoissa ja takapihoilla oli.
Virpiniemen Meriniemen rannalla ei lisäkseni juuri muita ollut, pari äitiä muksuineen.
Pehtoorin nimpparipäivän aamiaisen (brunssin) katoin melkein ( 🙂 ) yhtä runsaaksi kuin muksuille silloin kun he tänne mummilaan jo aamusella joskus tulevat, mutta lounas oli varsin tavallinen. Paitsi jälkkäri. Nyt kun kaikki muut lienevät tehneet ”Maisemakahvilan raparperipiirakkaa” jo pari kesää, minä leivoin ”viraalihitiksi” nousseen piirakan vasta tänään.
Oman penkin raparperinvarret olivat juuri sopivan solakoita piirakkaan pilkottaviksi. Vuosikausia, tai siis vuosikymmeniä, olen tehnyt kookos-raparperipiirakkaa tai anopin versiota, joka tehdään pullataikinapohjaan. Mutta nyt tämä uusi kyllä syrjäyttää nämä entiset! Maisemakahvilan piirakan tarina ja sen ohje linkkien takana. Vähän jäähtyneenä ja Ingmanin Madagasgarin vaniljajäätelön kanssa oli mehevää ja makoisaa.
Paluu perusasioiden äärelle tänään. Kesäperjantai kotona, mikä tarkoittaa pyöräilyä, pyykkiä, päivänpaistetta (mikä ihana kesäpäivä!!), Perämeren lohta ja pinaattipastaa.
Pyörälenkki taisi olla pituudeltaan liki 40 km, mutta silti aikaa kului yli kolmisen tuntia, mikä on aika paljon: pysähtelin paljon, kuljin hitaasti, kuvailin, ajelin keskikaupungillakin, mikä olennaisesti hidastaa vauhtia. Yleensä vauhti sähköavustuksen alimmalla teholla (Eco), siis enimmäkseen itsekseen polkien, on 10 km puolessa tunnissa. Niinpä vakiolenkkiini Knuutilanrantaan (Oulujokea ylävirtaan 10 km) ja takaisin kuluu tasan tunti. Kävin siellä tänäänkin, mutta tosiaan kiertelin ja kaartelin mennessä ja tullessa, kunhan vain nautiskelin. Minä alan oppia… 🙂
Tänä vuonna siellä oli monta teosta, joista pidin, pidin paljonkin. Tämän nimi on ”Pieni konsertti” (Päivi Pussila). Istahdinkin, ja juuri tänään konsertti tulikin viereiseltä saarelta, Kuusisaaresta, jossa on tänä viikonloppuna Varjo-festivaali, minkä vuoksi päivällä oli sound-check, eikä linnunlaulua tuoleille juuri kuulunut. Mutta pidin ideasta.
[Janica Tarasti, Enkeli taivaan]
Polulla on myös valokuvaajien (mm. minun näyttötutkinnon vastaanottajan) teoksia, ja niistä kaikista tykkäsin. Ehkä vähän jopa inspiroiduin. 🙂
Iltapäivällä, kun kotiuduin, Pehtoori oli palannut Jäälistä, joten oli aika istahtaa kotipiazzalle kuohuviinille…
Kuohuviineistä puheenollen, ja kun juhannuskin on viikon päästä, voisin suositella yhden mökkiviikolla hyväksi havaitun tölkkiviinin (ei kuohua). Gnarly Head Chardonnay Se ei ole halvimmasta päästä tömppöviineistä, mutta me todettiin se oikein hyväksi grillatuille mökkiruoille: lohi, makkara ja juustoinen pastakin tykkäsivät olla tämän viinin kanssa samassa kattauksessa. Ja kyllä se maistui ihan ”sinälläänkin”. Ei liikaa tammea, mutta silti makua, hedelmäisyyttäkin, ja vielä kerran makua, täyteläisyyttä.
Paljon lisää juhannusviinisuosituksia perhepiiristä 🙂 löytyy suoraan Alkon etusivulta: Juniori on siellä päässyt esittelemään viinisuosituksia koko juhlivalle juhannuskansalle, huom. myös alkoholittomat mukana.
Tällä hetkellä poika on kesälomamatkalla avokkinsta R:n kanssa, mm. Alsacessa. Vähän kuin palkintomatkakin, kun sai suoritetuksi vallan vaativan, kolmiosaisen WSET-koulutuksen. Etäkoulutuksena suoritti, mutta tentit (sekä maistelu että teoria) olivat Helsingissä ja arviointi (joka kesti kauan!!!) Englannissa. Ja viime viikolla Juniori oli koulutusmatkalla Etelä-Ranskassa, Languedoc-Roussillon´issa (mitenhän tuo taipuu??). Vähän nyt on sellainen tuntuma, että meille on tulossa viinisuosituksia nimenomaan Ranskasta aika pitkän aikaa.
Noh, joka tapauksessa, tänään nautimme kaksistaan kuohuvat, ja sitten Pfaltzin rieslingiä ruoan kanssa. Pehtoori grillasi Perämeren lohta ja minä puuhasin oheen lisukkeita. Vähän kuin harjoitus juhannusta varten. Tällä hetkellä näyttää siltä, että saamme ”koko poppoon” koolle juhannusaaton viettoon. Esikoinen kun on J:n kanssa huomenna ajelemassa Järvenpäästä Ouluun, jossa myös Ranskan matkaajat ja muksut ovat tiistaista lähtien.
Kesälauantai oli jo varhain aurinkoinen, mutta aamuöisen havahtumisen jälkeen paluu uneen vielä muutamaksi tunniksi. Pitkä aamiainen, kahvi maistuu täällä erinomaisen hyvälle, koska niin hyvä pohjavesi.
Pientä puuhastelua, enimmäkseen pihapiirissä ennen kuin saimme aikaan päätöksen lähteä pikkupatikalle ja lounaspiknikille (= eväsleivät eilisen rääppiäisistä reppuun) kohti Urupäätä ja Palopäätä. Magneettimäen parkkipaikalta yhä ylös yrittäen. Tämä oli neljäs kertamme tälle reitille. Viime vuonna oli kuvausvire siellä ihan eri luokkaa kuin tänään.
Siellä taivas tuntuu olevan tavallistakin korkeammalla, mutta maassakin on katseltavaa.
Tunturikoivun nöyrä maata pitkin kulkeva kasvu paljakassa pelastaa sen elämälle. Hanget peittävät ja painavat sen entistäkin matalakasvuisemmaksi. Mutta lehti on jo ”täysi”.
Tällä kertaa palasimme Palopäältä uutta reittiä, pohjoisempaa kiersimme ja törmäsimme uuteen kuruun. Tai ehkä se on vain sulamisvesisuoma. Joka tapauksessa se oli tiukasti lumessa, liki jäässä.
Ja pilvet! Yläpilviä, keskipilviä, lentokoneen tiivistymisjuovia, halo – oikealla Kaunispään huippu. Täällä on tilaa hengittää, hämmästellä, kummastella ja voida hyvin.
Iltapäivällä minulla sienien ryöppäysoperaatio. Sen lisäksi, että Pehtoori on poiminut muutaman litran, eilinen vieraamme toi tullessaan – iloksemme – toisen samanlaisen satsin. Nyt perheen juhannus, mutta myös joulu on turvattu. Ainakin korvasienimuhennoksen osalta. Ja riittää näistä vielä muihinkin juhlapöytiin…
Ryöppäyshomman ohessa tein tämänvuotista Beaivia. Muutamana edellisenä vuonna olen tehnyt sen vasta elo-syyskuun mökkielon aikana, mutta nyt jo tänään. Se on vielä vähän vaiheessa. Kunhan valmistuu, laittelen kuvan.
Ruokaa ei paljon tarvinnut tänään laittaa: eiliseltä oli rääppiäisiä riittämiin. Jopa yksi jälkkäri. Ensimmäistä kertaa tein hillapossetia, ja ilokseni se onnistui ja oli ihan hyvää. Taitaa jäädä mökin menulistalle pysyvästi. Pääsiäiseksi olin varuille jo kotona leiponut pieniä lime-valkosuklaakakkusia ja niitä oli vielä pakkasessa muutama, joten lisäsin ne possetin oheen. Ei ollenkaan hassumpi yhdistelmä!
Hillaposset
4 annosta
noin 2 dl hilloja (tai valmista hillasosetta) + ½ dl vettä ½ – 1 dl sitruunamehua (2 cl lakkalikööriä) 4 dl kuohukermaa 1½ dl sokeria
Kiehauta hillat pienessä vesitilkassa ja painele seos siivilän läpi kulhoon, johon lisäät sitruunamehun. Mittaa kerma ja sokeri kattilaan. Lämmitä seos kiehumispisteeseen. Anna kiehua 2 – 3 minuuttia sekoitellen. Ota kattila pois liedeltä. Sekoita joukkoon hilla-sitruunasose. Maista seosta ja lisää tarvittaessa sokeria, tai lisää pieni loraus lakkalikööriä, – se vahvistaa hillan makua.
Anna jäähtyä noin 15 minuuttia. Kaada seos tarjoiluastioihin. Peitä kelmulla. Nosta viileään ja anna hyytyä vähintään 3 tuntia. Tarjoa sellaisenaan, tai hillojen ja tai kermavaahdon kera.
Päivä kulunut ulkoilmassa – ilta postausta kootessa 🙂
Kävimme jo aamuusta puutarhalla, kaikkia kesäkukkia ei vielä uskalla laitella purkkeihin, mutta jotain sentään. Enimmät ovat vielä siis suojassa terassilla – vähän kuin lupauksena, että kyllä tässä vielä kesään päästään. Pihahommia tänään, kunnes iltapäivällä jokunen tunti kului tuulisilla rannoilla ja vihreissä puistoissa.
Ja sitten vielä yksi postaus Kroatiasta … Valitettavasti suurin osa ravintoloissa otetuista kuvistani ovat kännykkäkuvia, ja minähän en sillä osaa kunnolla kuvata. Voisin tietysti syyttää sitäkin, että luurini alkaa olla jo aika vanha, mutta kun koskaan en ole sillä saanut sellaisia kuvia kuin olisin halunnut, joten ei voi syyttää kuin itseään.
Mutta saa kännyllä metkojakin kuvia. Löysin ruokakuvien joukosta tällaisen yhden ottamani panoraamaotoksenkin. Ette tainneet tietää että Adrianmerellä aaltoilu on ihan omanlaistaan! 😀
Splitin ravintoloista ja ruoasta
Mehän söimme joka päivä ulkona, ei ollut mitään puolihoitoa saatikka all inclusivea, vain aika vaatimaton aamiainen.
Kahdesti jätimme senkin väliin: söimme jääkaappiin hankkimia pikkusuolaisia ja lounas/retkieväitä koska lähdimme Krkaan ennen kuin aamiaista oli edes katettu ja yhtenä aamuna kävelimme Rivalle ja nautimme vain cappuccinot ja croissantit. Jos syö päivän pääaterian iltakahdeksalta suunnilleen juuri ennen nukkumaanmenoa, ei aamukahdeksalta ole kummoinenkaan nälkä.
Pikkuruisen hotellin pikkuruinen aamupalapöytä. Kahvikoneesta sai hyvää kahvia ja tuoremehu oli todella, todella hyvää…
Rantakadun kahvilassa perjantaiaamuna lämmin croissant ja cappuccino. Mitään muuta ei tarvinnutkaan.
Retki- ja satunnainen lounas näistä eväistä pari kertaa…
Ravintola Konoba Favola on Stadi Gradin reunalla, lähellä rantaa, ja se valikoitui ruokapaikaksemme, koska ulkopöydät olivat sateenuhan (turhan) takia suojaisat, ihan seinän vieressä, ja toisaalta siitä oli hyvä näkymä aukiolle: on mukava seurailla ohikulkevia…
Minä halusin scampeja kroatilaisittain (= tomaatti-viinikastikkeessa) ja Pehtoorilla (taas kerran seabass = meriahventa). Onhan tuollaisessa scampiannoksessa askartelua, mutta oheen tuotiin hyvät sakset, pihdit ja paljon sitruunaisia kosteuspyyhkeitä ja leipää jumalaisen soosin kaapimiseen.
Scampeissa, sakeassa kastikkeessa ja leivässä oli kuitenkin vähän syömistä, että sain varsin helposti perusteltua itselleni, että voin syödä jälkkäriksi rantakadun gelateriasta jätskin.
Hyvää oli, melkein kuin Italiassa. Ehkä vielä parempaa olisi ollut Emilialla, mutta me emme olleet bonganneet tätä kioskia vielä silloin. Joka kerta sen ohitse kulkiessamme sinne oli pitkä jono, yhtenä iltana laskin noin 50 hengen jonottavan – eivät varmaankaan turhaan. Tripadvisor antaa pisteiksi 5/5.
Emilianan kioski on meidän ”virallisen” juhlaillallisen naapurissa.
Ravintola Bokeriaan oli tehtävä varaus, huolimatta että se on aika iso (kahdessa kerroksessa), mutta kyllä kannatti.
Parempaa burrataa en ole koskaan syönyt: en Roomassa, en Milanossa, en Siciliassa, saatikka kotona 🙂 . Helsingin Bas-Bas -ravintolassa tyttären kanssa joskun 7 v. ? sitten melkein yhtä hyvää. Annos oli niiiiin kaunis, olisipa kuvakin!
Mustekalarisottoa en tainnut koskaan ennen syödä. Voisin kyllä syödä vielä usein. Ravintolassa oli puheensorinaa, juhlatunnelmaa monessa pöydässä, erittäin avoin ja mukava tarjoilija, hyvä viinivalinnan apu, hieno miljöö… Tykättiin kovasti.
Splitissa oli kaikissa ravintoloissa vain miestarjoilijoita, ja sisäänheittäjät poikkeuksetta naisia. Mistä lie johtuu? Yleensä hyvä, ystävällinen palvelu, mitä ei esimerkiksi aina Italiassa saatikka Ranskassa saa. Sikälikin kuin muistan joskus vuosikausien takaisilta matkoilta.
Bokerian lisäksi toinen ravintola jota voimme ehdottomasti suositella on Trattoria Tavulin. Siellähän me kävimme heti lauantaina lounaalla, ja sitten toisen kerran torstaina. On aika poikkeuksellista että käydään viikon aikana kahteen kertaaan samassa ravintolassa, varsinkaan jos sellainen valtava määrä valinnan varaa kuin Splitissä on. Tämäkin on Diocletianuksen palatsin muurien sisäpuolella, yksi pienen aukion monista ravintoloista. Eka kerralla söimme perunoita ja mustekalarenkaita, viimeisenä iltana tilasimme kalavadin kahdelle.
Siinä oli simpukoita, tonnikalapihvi, mustekalan lonkero, pietarinkalan (engl. John Dory fileet (tuossa ottimien alla), muutama scampi, pikkusimpukoita (nuo valkoiset, en tiedä niiden nimiä…) … Melkein kaiken jaksoimme syödä. Ennen kokematon oli tuo pietarinkala, joka on kai aika harvinaista, jopa nelikiloinen ja hyvälle se maistui, vähän kuin siikaa, vähän kuin ahventa… Kala on wikipedian mukaan
”saanut nimensä kylkilaikkuihinsa liittyneen uskomuksen mukaan. Tarinan mukaan Jeesus kehotti apostoli Pietaria pyydystämään yhden kalan verojen maksamista varten. Pietari pyydysti kalan ja sen suussa oli hopeakolikko, jolla verot pystyttiin maksamaan. Samalla Pietarin sormenjäljistä jäivät merkit kalan kylkiin.”
Viimeisen illan ravintola oli samalla aukiolla kuin tuo em. Tavulin, Adriatic sushi & Oyster Bar oli kallein paikka missä käytiin ja siinä oli sellaista fine-dining-meininkiä. Runsaus koski lähinnä hintatasoa, tarjoilun tasoa ja ruoan makua. Annoskoko oli toisaalta meille siinä vaiheessa oikein hyvä. Seabass ja tonnikala, ja lisukkeeksi kulhollinen grillattuja vihanneksia. Viimeiseen asti merenelävillä…
Pehtoori tilasi suklaakakkua jälkkäriksi ja huomaavainen tarjoilija toi minullekin haarukan. Pakkohan se oli sitten maistaa. Ei valittamista! Pohjassa oli jotain ”crispiä” – oikein suunmyötäistä oli tämäkin.
Koko viikko syötiin hyvin, aika kevyesti, ei kertaakaan lihaa, vaan joka päivä mereneläviä – bistrotyylistä ruokaa oikeastaan kaikki, lukuunottamatta tuota viimeisen illan hifistelyä. Pastaa ja risottoa sai jokapaikassa, erikseen oli paljon pizzerioita, hampurilaisravintoloita (muita kuin ketjuja) oli myös. Ainakin toukokuussa useimpiin mahtui jonottolematta, varailematta. Kaiken kaikkiaan kyllä juhlamatkamme oli myös juhlaa myös ruoan osalta.
Kroatialaiset viinit ovat ihan kelpoja, tällä lomalla nautittiin lähes ainoastaan valkoisia, jotka ovat kyllä aika kevyitä, Posip-rypäleestä (= sama kuin unkarilainen furmint) valmistetut sopivat äyriäisruoille hyvin, Bokeriassa nautimme Chardonnay & Malvasia & Sauvignon blanc -sekoiteviinin vuodelta 2019. Se OLI todella hyvä viini!
Muitakin nautintoaineita olisi ollut saatavilla, mutta eipä ollut tarvetta kokeilla.
Hotellin nurkalla oli tuo Wine & Truffles Shop – josta haimme yhtenä päivänä patikkapäivän jälkeen hotellihuoneeseen kylmän valkoviinin, tryffeleitä ei sieltä enää tarvinnut ostaa, sillä niitä ja mustia valkosipuleita hankittiin tuliaisiksi jo ensimmäisenä iltana viini- ja ruokamessuilla käydessä. Mustaa tryffeliä Kroatiassa käytetään paljon ruoanlaitossa. Kastikkeissa, kuorrutteissa, jopa jäätelössä. Se tuoksuu ravintolakaduilla iltaisin. Vähän makea maku ei ehkä ole ihan minun lempparia, toki sitä silloin tällöin hyvin käytettynä mielellään syö. Ostinpa itsellenikin yhden purkin koekäyttöön.
Kaikkinensa: kyllä Kroatiaan, Splitiin ainakin, voi tehdä myös gourmetruokamatkan! Merimatkan, patikkamatkan, rantalomamatkan, kaupunkilomamatkan, mutta myös ruokamatkan.
Tänään Pehtoorilla olisi ollut Tekun luokkakokous ja minulla LähiTapiola -historiaprojektin isot juhlat – Oulussa molemmat.
Ja mehän lähdimmekin Hvarin saarelle.
Eilen iltapäivällä tilasin Jadrolinijan katamariinille liput: klo 9.30 lähtö ja paluu lähti saarelta klo 14 (65 min. suuntaansa). Edestakaisin kahden hengen liput maksoivat 80 €.
Olimme kolme ja puolituntia kauniin Hvarin saaren pääkaupungissa. Ehdimme reilut pari tuntia kulkea ja kierrellä, ja tunti meni lounastaessa rauhassa.
Kuten kaikki muukin myös satama on lähellä hotelliamme. Tänäänkin jätimme hotellin aamupalan väliin, kävelimme yhteen rantakatu Rivan kahviloista, nautimme rauhallisessa aamussa cappuccinot ja lämpimät, rapeat croissantit ja sitten siirryimme satamaan odottelemaan lähtöä.
Hvarin kaupunki näytti elävän turismilla. Mutta historian havinaa sielläkin. Lämpötila nousi jo hellerajan yläpuolelle, mutta leppeä merituuli takasi, ettei ollut tukahduttavan kuumaa tepastella.
Kauniita, kunnostettuja rakennuksia 1300-luvulta lähtien. Linnoituksen ajoitusta en hoksannut edes etsiä.
Ja vihdoin pääsin kuvailemaan unikkojakin. Aina ne minua ilahduttavat.
Tällainen installaatio yhden talon pihalla. 🙂
Kirkoissa ei käyty sisällä, eikä yhdessäkään museossa… Kiertelimme rannoilla ja sokkeloisilla kujilla.
Laskeuduttuamme takaisin alas aukiolle jatkoimme kohti fransiskaaniluostaria ja hautausmaata, mutta tänään minua viehätti paljon enemmän turkoosi ranta. Kirkas Adrianmeren välke.
Yhden aikoihin oli hakeuduttava jonnekin lounaalle. Valinnanvaraa oli liiankin kanssa. Hyvä, todella viehättävä paikka löytyi, – sitruuna- ja mandariinipuiden alla sisäpihalla.
Ja sitten paluumatkalle. Kolmen jälkeen katamariini oli takaisin Splitin rannassa.
Käveltiin hotellille, jonne Pehtoori jäi huilimaan, mutta minä lähdin vielä kävelemään. Lähibiitsille on melkein parin kilometrin matka, en mennyt uimaan, mutta nauttimaan auringosta ja pienistä mainingeista, merestä! Lopulta taisi tulla kuljettua viikon ennätysmäärä kilometrejä.
Illan tullen aika vielä syömään jotain: vahingossa satuttiin hienoon adrialais-aasialaiseen ravintolaan, joka taitaa olla kaupungin ainoa, jossa saa myös sushia, mutta ei todellakaan tilattu sitä. Minulla pikkutonnikalaa (tataki tonno) ja Pehtoorilla vaihteeksi seabas. (kuvat liittelen… )
Päivän merellinen teema jatkui myös illallisella. Ravintolan miljöö, kattaus, tarjoilu – kaikki olivat erittäin tyylikästä, mutta ei pönötystä.
Samettisessa illassa jo yhdeksäksi hotellille – väsy on nyt. Huomenna vielä matkalla…
Diocletianuksen palatsi on rakennettu 300-luvulla, jolloin rakentamiseen käytetyt valkoiset kivet tuotiin Splitin edustalla sijaitsevalta Bračin saarelta (josta viety kivet myös Washingtonin Valkoiseen taloon). Lisäksi rakennusmateriaaleja on tuotu muualtakin: marmori on peräisin Italiasta ja Kreikasta, pylväät ja sfinksit Egyptistä.
Palatsialue oli 300-luvulla keisari Diocletianuksen asuinpaikka, mutta se on ollut myös armeijan linnake ja linnoitettu kaupunki. Palatsialue on iso: noin 200 x 200 metriä, ja siinä on yhteensä yhteensä 220 rakennusta. Sen sisällä on monta kerrosta ja paljon sokkeloisia kapeita kujia, rakennuksia vuosisatojen varrelta, ränsistyneitä nurkkia, kunnostettuja isoja taloja, isoja aukioita.
Nyt siellä on paljon putiikkeja, ravintoloita, vaateliikkeitä, paikallisia tuotteita (laventelia, hunajaa, liköörejä, taidekäsitöitä, tryffeliä … ) myyviä kauppoja. Kahviloita, ravintoloita, apartementoksia, vuokrahuoneistoja. Sileitä kivettyjä katuja, pylväitä ja kauniita ikkunaluukkuja.
Lähdettiin sinne eilen jo viiden jälkeen. Shoppailtiin pieniä tuliaisia muksuille ja kotiin – ja ostin itselleni kaulakorun. Sellainen kesähömppäkoru se on. 🙂 Kaikenlaista oli myynnissä: saippuat olivat monessa putiikissa näyttävästi esillä.
Ja arvatkaapas kuka saa yhden näistä tuliaiseksi…:)
Ohessa tuli pidettyä Pehtoorille kreikkalaisten pylvästyylien kertauskurssi: nyt on korinttilaiset, doorilaiset ja joonialaiset pylväät taas hallussa.
Peristyylipihalla ennennäkemätön juttu: ravintola Luxor tarjoilee antiikin raunioille ruokaa ja juomaa – ravintolasali vailla vertaa. Emme kuitenkaan testanneet.
En tiedä, mistä johtuu, mutta tällaiset näkymät saavat jotenkin luottamaan ihmiseen, maailmaan. Olisikohan kysymys pysyvyydestä – että sitä kuitenkin on, vaikka vain raunioina…
Seuraavaksi tarkoituksemme oli mennä AK:n vinkkaamaan Gourmet Bar Bastaan syömään, sehän on tästä meiltä muutaman sadan metrin päässä. Sinne kävelimmekin, mutta tilaa oli vain jossain takarivillä – siis sisällä, kaukana. Siispä siirryimme vielä lähemmäs hotelliamme, suunnilleen pihalle, jossa on Buffet Fife. Se on joka päivä ohi kävellessämme ollut aamuin, päivin, illoin täynnä. Sitä suositellaan monessa yhteydessä.
Päädyimme meriahveneen (seabass) ja hammasahveneen (seabrew): ja kalahan oli hyvää, ei mitään pipertelyä, ei kallista. Velmu tarjoilija ei oikein tykännyt, kun emme hänen suosituksestaan huolimatta ottaneet talon valkoviiniä, vaan jotain muuta (joka ei kyllä ollut kummoista). Silti. Hyvä kokemus tuokin.
Toreille tiistaina
Ihan liian aikaisin hereillä, joten heti kahdeksalta aamupalalla, ja sitten lähdimme toreille. Kalahalli on Marmantova-kadun kupeessa, karu halli, jossa oli turisteja ja paikallisia.
Osa myyjistä esitteli tuotteita mielellään, osa ei todellakaan. Scampit maksoivat 30 € kilo. Noita söin toissailtana. Kroatialaisittain valmistettuna (tomaatti-viinikastikkeessa kokonaisina leivän kera). Ei tullut ähky, mutta hyvää oli. Palaan näihin ja moniin muihin ruokakokemuksiin kotosalla – toivottavasti muistan. 🙂
Pikkutonnikala (alla) oli ennennäkemätön ja sitten paljon muita tuntemattomia. Mutta mukava oli kierrellä.
Hallin jälkeen siirryimme torille.
Se oli iso ja värikylläinen. Kaikkea hyvää tuoretta. Keräsimme evästä lounaspiknikille: persikoita, nektariineja, pikku banaaneja, mansikoita, brikok (fetapiirakan tyylistä paikallista, tyypillistä) ja Pehtoorille vielä jonkinlainen munkki.
Biitsipäivä
Kävimme hotellilla (jonka keskeinen sijainti on niiiiiin hyvä asia), pakkasimme rantakamppeet, eväät ja lähdimme biitsille! Splitistä on moneksi. Myös rantalomakohteeksi.
Menimme Bacvicen rannalle, josta on tehty hiekkaranta. Kroatian rannat ovat luonnostaan pikkukivirantoja, mutta täällä pohja on kuin Nallikarissa, ja oli kahlattava pitkälle, että pääsi uimaan kunnolla! Mutta kuinka minä nautinkaan, kun pääsin mereen uimaan! Turkoosin siniseen Adrianmereen. Oi että! Ihan hurjan hienoa!
Rannalla oli mukava leppoinen tunnelma, eikä ruuhkaa. TAAS tuli mieleen, miltähän täällä näyttää elokuussa. Ainoa hieman enemmän ääntä aiheuttanut juttu oli paikallisten nuorten miesten peli, picigin, jossa pientä kumipalloa löydään kämmenellä pelaajalta toiselle ringissä ja retkautukset olivat näyttiviä ja äänekkäitä!
Kolmen jälkeen tepastelimme rannan kautta hotelliin, jossa uikkarit kuivumaan, vesipullot täyteen, – ja vielä pienelle lenkille.
Tänäänkin Marjan-kukkulalle: eilen jäi juutalaisten vanhaan hautausmaahan tutustumatta (käveltiin huomaamatta ohi!), mutta tänään sinne. Hautausmaabongari sai taas uudenlaisen jutun koettavaksi. Metsittynut vuosisatojen (per. 1573) takainen hautalehto oli vähän surullinen, mutta toisaalta – muistijälkiä sielläkin.
Hautakivien tekstejä ei ollut kyky lukea.
Näköalatasanteen kahvilassa nautimme lasilliset proseccoa, puolenpäivän proseccon aika oli viivähtänyt hyvinkin loppuiltapäivään … Mutta reissun tähän asti lämpimimmän, täysin sateettoman päivän iltapäivällä kylmä kuplajuoma maistui erinomaisesti.
Hotellissa taas kuvien työstämistä, huolellista suihkuttelua, hetken huilausta ja sitten loman puolivälin dinnerille: juhlaillallisen aika oli tänään. Siis kukkamekko ylle ja etukäteen valittuun ja varattuun ravintolaan. Pitkään aikaan ei mitään niin hyvää ravintolakokemusta. Siitä kerron, kertonen huomenna. …
