Meksiko

Mexico Cityn liikennettä seurailimme hotellin edessä tovin, Ubaldo ja Gaby kurvasivat hotellin eteen Jetallaan ja poimivat meidät kyytiin. Toiveena oli, että liikennettä olisi vähän, jotta olisimme suunnilleen tunnissa Teotihuacánin kaupungissa ja pyramidien juurella. Ja me olimme perillä tunnissa!

Matkalla ehdimme jutella; U & G kertoilivat elämänmenosta ja meksikolaisesta yhteiskunnasta ja sen toimittomuudesta tai toimivuudesta. Työkulttuurissa on kuulemma pohjoisen (Monterreyn) ja etelän Mexico Cityn (tai  dii-ef ´n (Distrito Federal) kuten paikalliset kaupunkiaan nimittävät) välillä kovastikin eroja. Vastikään MC:yyn töihin tulleet ja sinne muuttaneet kertoivat, että ei ollut mitenkään erikoista ja yleisestä tavasta poikkeavaa, että Gaby oli aloittaessaan työt pankissa ollut  kolme viikkoa ilman tietokonetta… eikä työnantajaakaan se ollut huolestuttanut tai aiheuttanut hoputtamista. – ”ehtiihän sitä, mañana”. G. oli ollut eri mieltä.

Yhdeltätoista olimme Teotihuacánissa. Avenida de los Muerrtos (Vainajainkatu) kulkee läpi raunioalueen.  Opaskirjan mukaan se on peräti neljä kilometriä, .. hiljalleen keskipäivän auringossa sen kävelimme. Pirámide del Sol  kadun oikealla reunalla on maailman kolmanneksi korkein pyramidi (65 m) ja olisi vieläkin korkeampi jollei 1900-luvun alussa tehtyjen restaurointitöiden aikana olisi kärkeä purettu pois. Samalla pinnalta poistettiin monta metriä paksu kivi- ja stukkokerros.  Teotihuacánin kaupungin kukoistuksen aikoihin pyramidit olivat maalattuja.

Luonnollisesti huipulle oli kiivettävä. Pientä haastetta loivat portaat, jotka olivat kovin kapeat: teotihuacánilainen joutui niitä noustessaan painamaan päänsä ja lähestymään jumaluutta hieman sivuttain, alamaisesti.

Niinpä mekin sitten teimme: näkymät ylhäältä olivat huikeat. Gaby (raskaana) jäi vartioimaan meidän tavaroita, joten meidän ei tarvinnut ihan hurjaa suoritusta tehdä.

Toisen, pienemmän, Pyrámide de la Lunan huipulle emme nousseet, mutta pieneen – sopivan kokoiseen ­ – museoon, jossa oli hyvä pienoismalli, kävimme tutustumassa. Poislähtiessä pyramidin huipulla jo paljon väkeä; hyvä että lähdimme aamulla liikkeelle.

Kolmisen tuntia koko alueella vietimme; lunch break? Ehkä ajamme takaisin kaupunkiin ja menemme siellä syömään? – Si! Niin tehdään. Jos menomatka oli sujunut sutjakasti, lauantai-iltapäivänä miljoonakaupungin liikenneruuhkat olivat jotain ennennäkemätöntä. Kävimme isäntäparimme asunnolla,

sitten piipahdimme meidän hotellilla ja ajelimme hienostokaupunginosa Polancan läpi, Zona Rosassa oli ravintola, johon matkalla tehtyä lounasvarausta siirrettiin muutaman kerran, ja ihan ykskaks yhtäkkiä kolmen tunnin ajelun jälkeen (heh!) olimme paikalla sopivasti päivällisaikaan. Melkein kolminkertainen aika kului liki samaan matkaan kuin aamulla: Mexico Cityn ruuhkista ei kuulemma koskaan tiedä. U:lla menee päivittäin 2–3 tuntia työmatkoihin.  Ei meitsi kestäisi moista.

Mutta nyt tämä matkanteko ei haitannut. Saimme istua ”saitterilla” läpi MC:n esikaupunkien, reuna-alueiden, näimme ehkä koko sen asumisen tason vaihtelun joka kaupungissa on. Varakkuuden  ääripäät olivat hyvin kaukana toisistaan: välillä hökkelit kuten Etelä-Afrikan townshipeissä ja välillä valtavia luksus-alueita bulevardeineen, puistoineen,  – olisi voinut ajatella olevansa vaikkapa Barcelonassa. Eliittitalojen valtavia puutarhoja vilahteli messinkiporttien väleistä ja talojen edustoilla yksityiset turvamiehet kuljeskelivat, ja kadunlakaisijatkin olivat pukeutuneet valkoisiin.

Ja  millaiseen paikkaan pääsimmekään syömään! Hacienda de los Morales. Ui-jui. Fine diningiä en ollut osannut edes toivoa, en odottaa kohtaavani, mutta yllätys olikin sitten sitäkin mieluisampi. Tällainenkin voi siis Meksiko olla. 😉  Kampasimpukoita ”carpaccio”-tyyliin, seabassia ja muuta hyvää valitsimme alkuun ja sitten pääruoaksi mexican style lehtipihvi, jonka kanssa tarjottiin mustapaputahnaa, josta pidän hyvin paljon, avocadotahnaa, molo-kastiketta, pariloitua chihuahua-juustoa, … ja kaikkea.

Ruoka oli kaikkinensa erinomaista, ja seura tuntui merkillisesti tutulta. Nauroimme paljon. Todella mukava oli tämä nuoripari (Gaby on siis tyttären Monterreyn kämppiksen Alicen sisko).

Illalla jetlag vielä tuntuu, ja kieltämättä  12 tuntia liikkeellä väsytti, joten ei muuta kuin unille…

~~~~~~~~~~~~~~~~

Ja  sitten tänään (nyt sunnuntai-iltana kello on puoli kahdeksan kun tätä täällä Jukatanilla kirjoittelen)…

Sunnuntaiaamu Mexico Cityssä. Sataa. On kylmä ja harmaata. On aika lähteä kaupungista.

Pakkaamme, tilataksilla lentokentälle – varmuuden vuoksi (olimme oppineet, että MC:n liikenteestä ei koskaan tiedä!) hyvin hyvissä  ajoissa. Nautiskelimme kentällä aamiaisen, ja puolelta päivä lähti kone kohti Cancunia. Paikallinen lentoyhtiö (Vivaaerobus) ei paljon lentolipuista velota: satasella lennähdimme Karibian rannalle, matka kesti reilun pari tuntia. Mutta enpä ennen sellaisessa rahtikoneessa matkustanutkaan. sitten vielä tunnin bussimatka. nyt täällä. Ette usko … minullakin vaikeaa …. mutta totta tämä lienee…

(…ja ilokseni voin kertoa että nettiyhteys on loistava. Siispä huomiseen)

(Ihan heti alkuun tehtävä korjaus eilisen postauksen lapsukseen; eilen kirjoitin vahingossa että MC on 500 metriä merenpinnan yläpuolella. Tosiasiassa on KAKSI ja puoli kilometriä mpy. Siis vuoristossa ollaan.)

Tänään aamulla kävelimme kohti Zolácoa (vanhaan keskustaan), – samaan aikaan kun meksikolaiset menivät töihin me tepastelimme aamiaiselle. Voi kun te tietäisitte, kuinka minihameinen tyttäremme kerää katseita. Täällä nuoret tytöt ja naiset pukeutuvat farkkuihin, mitään farkkurepalesortseja tai minareita ei katukuvassa näe, joten vaaleaihoinen, vaikkakin päivettynyt, tytär kyllä saa huomiota.

Aamiaiselta suoraan Katedraalin vierässä olevan ”Turibussin” -pysäkille. Tämä turistipäivä aloitettiin kaksikerrosbussin katolla. Suuntana Bosque de Chapultepec. Valtava puistoalue jossa linna, soutualueita, monia museoita, mm. Museo Nacional de Antropologia. Ei turhaan maailman parhaimpien antropologisten museoiden joukkoon laitettu. Olisi vaatinut pari päivää, me olimme reilut pari tuntia… Mutta pre-espanjalaisen (eurooppalaisissa teksteissä puhutaan esikolumbiaanisesta ajasta.. aika tyypillistä) ajan mennyttä ja maya-kulttuurin jäänteitä sentään katselimme, kummastelimme, kuvasimme. Tänään seuraamme liittyivät tyttären kaverit Pau(line) ja Kaan. Ja Pau (joka siis on meksikolainen, Kaan on saksalais-turkkilainen)  oli hyvänä oppaana meille. Sekä museossa että linnavuorella.

Heidän kanssaan oltiin siis myös Castellolla, sotilasakatemiana 1800-luvulla toiminut hulppea linna. Siinäkin museo ja hieno näköala ja puistot. Yhtä mieltä olimme että linnan kattoterassilla olisi ihana viettää tanssiaisia tai kauniita kesäjuhlia.

Museon Maaya-osastolla pienoisveistoksista näkyi hyvin aikansa kauneusihanne: korkeaotsaisuus ja kierosilmäisyys olivat muotia. Niinpä lasten ollessa pieniä päitä muokattiin pitämällä kahden laudan välissä siten että kallo muokkautui …

Vastaavasta on kyllä Suomestakin esimerkkejä vain reilun vuosisadan takaa; Suomessa pyöreä päänmalli oli ideaali, joten lapsenpäästäjän tehtävänä oli muokata mahdollisimman pyöreitä kalloja. Mutta paljon olisi päivän museoista kerrottavaa… Ja kuvia jopa satoja, mutta nyt on vain niin, että olen hukannut hiiren (lue: unohtanut sen hotellin aulaan,jossa illansuussa olin sähköposteja selvittelemässä), enkä nyt enää lähde sitä etsimään — siis kuvia tulossa myöhemmin.

Viiden jälkeen olimme hotellilla, kuvien purkua, suihkua, huilausta, ja illallispaikan varaus: vanhassa nunnaluostarissa Meksikon vanhin ravintola, Hosteria de Santos. Ui- jui. Pianomusiikkia, kulahtanutta tunnelmaa, liki kaurismäkeläistä henkeä, mutta ruoka!!! Täytetty paprika (valtava) ja tyttärellä broileria mojossa joka näytti mämmiltä, maistui suklaalta ja mausteilta. Hmmm… Tunnelma ja miljöö sanoinkuvaamaton.

Kun Rooman valtakunta Euroopassa hajosi, Meksikossa Teotihuacánissa kukoisti 200 000 asukkaan kaupunki, josta on jäljellä huikeat rauniot. Teotihuacánissa on Aurinkopyramidi, jonka tänään huiputimme ja jonka huipulta alla oleva kuva on otettu. Kuvassa on siis Piramide de Luna, kuupyramidi. Ja kuinka paljon muuta olemmekaan tänään nähneet!! Ilman meksikolaisia oppaitamme olisimme jääneet niin paljosta paitsi.

Olemme päivässä nähdeet sen mitä ”tavisturisti” ehtii viikossa.. Meillä on ollut erinomaista seuraa, ruokaa, aurinkoa, historiaa… Muta nyt tilanne on se, että olemme jotakuinkin vasta palanneet hotellille ja aamulla on lähdettävä varhain lentokentälle, joten kerron tästä päivästä huomenna (= Suomen aikaa illalla) lisää.

Rantapellosta lähdimme muutaman tunnin yöunen jälkeen klo 4.40. Nyt jo Lontoossa.

Terminaali vitonen on komea, iso, tulee mieleen Dubain Mall: Prada, Tiffany,Harrods, kaviaari -ja osteribaareja, valtavia duty-free liikkeitä ja me kun vain haluttaisiin jatkaa matkaa…

Kohta tuollaisen kyytiin 12 tunniksi.

Paperitöitä, oppiainekokous, joka meni poikkeuksellisen helposti, ei kylläkään lyhyesti. Ja heti perään pari tuntia puhelinvastaanottoa: pääsykokeessa olleet saivat soitella ja kysellä pärjäämistään. Parikymmentä soittoa tuli, ja kolmelle sain sanoa, että tervetuloa syksyllä opiskelemaan historiaa! Ne oli juhlahetkiä. Vähemmän juhlavaa oli ilmoittaa niille, jotka olivat aika lähellä pääsyä, mutta eivät ihan pisteissä yltäneet. Yhdelle tytölle teki tosi tiukkaa kuulla tieto, että oli pisteissä keskivaiheilla, noin sadasviideskymmenes. Oli ollut aika varma pääsemisestään. Surku juttu.

Tiedekunnan professoreiden eläköitymisprosessin yksi osa taas tänään, kun dekaani vietti läksiäiskahveita iltapäivällä. Pienillä puheilla ja mansikkakakulla dekaani saateltiin eläkkeelle.

Siivoilin pöytäni ja puoli neljältä minun urakkani oli valmis: olen lomalla!  Onkin ollut ihan tuhti työvuosi, välillä tuntunut aika pitkältäkin. Ehkäpä siksikin pitkältä, että aloitin jo heinäkuun puolella, ja syysloma ja hiihtoloma jäivät vähän torsoiksi, eikä joulun tienoillakaan kovin montaa duunitonta päivää ollut. Lukuvuoteen sattui monta ei-jokavuotista-projektia (uusi luentosarja, kandisemman uudistus, Manuaalin (historian opiskelijan käsikirja) päivitys, rae-arviointi ja tutkimusryhmät, arkistoeksku, uusi omaope-ryhmä, drupal, pari artikkelia, studia generalia, pääsykokeet, – kaikenmoista), joten ihan tuntuu loma ansaitulta.

Hurjan helppo oli pakata. Muutama tunti ja matkalaukku on liki täynnä mustia ja valkoisia vaatteita. Ja tietysti kamera ja muutama putki sekä miniläppäri. Pesuvehkeet ja eiku reissuun! Eikä kestä kuin vuorokausi ja ollaan Mexico Cityssä.

Sinne lentää tytärkin Monterreystä. Olemme neljä yötä siellä ja sunnuntaina lennämme yhdessä Cancuniin ja vietämme kuusi päivää Karibian rannalla Playa del Carmenissa, paluumatkalle lähdetään 15.6. Tytär palaa vasta juhannuksena.

Hasta pronto! Adios, amigos!