Muutaman nukutun tunnin jälkeen herään kello kahdelta yöllä. siis kello on Suomen aikaa kymmenen! Olen umpiväsynyt, mutta ei auta. Unta ei tule, torkuskelen aamuyön ja kuudelta lähden suihkuun.
Kunhan naapurihuoneesta lapsikin kömpi aamiaiselle, aloimme miettiä, mille ryhdytään. Jo eilen, kunhan paikallista aikaa puoli kymmeneltä (meille aamuyö) hotellin pääsimme, päätimme että ylikierroksia on niin paljon ja että on saatava jutella, lähdimme vielä ulos. Kävelimme lämpimässä aika hiljaisessa illassa historialliseen keskustaan (noin kilometri hotellista) ja löysimme cervezan, jossa saimme oluet (minullekin!! kun ei oikein muuta ollut) ja tacot. Suomessahan tacoilla ymmärretään niitä kovia taskuja, joita tex-mex-hyllyissä on tarjoilla, mutta täällä tacot ovat lähellä sitä, mitä me ymmärrämme tortilloilla. Huikopalan ja yöoluen (!) jälkeen paluu hotellille.
Mutta siis tänään jo yhdeksän jälkeen olimme kävelemässä kohti Metrolipolitana Katedraalia ja Zoláco-aukiota, jossa – kuinka ollakaan oli alkamassa mielenosoitus. Syksyllä Lontoossa satuimme keskelle mielenosoitusta, samoin muutama kesä sitten Roomassa, … tämä oli niihin verrattuna pieni marssi vain. Mutta sitä ohjasivat ja katsastivat poliisit, joita täällä on huomiota herättävän paljon. Todella paljon. Tuntuu, että joka ikisessä kadunkulmassa on pari poliisia. Joku oli löytänyt varjoisan paikankin.
Historiallinen keskusta muistutti Madridia, Lissabonia, jotain … mutta kaikkinensa oli yllättävänkin pieni. Sitä kiertelimme, istahdimme cappucinoille, sillä hotellin surkea aamiainen (joka ei kuulunutkaan hintaan) oli surkein juuri kahvin osalta. Samoin kuin eilen huikopalalla (3 olutta ja 3 pientä chorizo-tacoa eivät maksaneet tippeineenkään kymmentä euroa, vaikka olimme kävelykadun varrella, suunnilleen turisteilun ytimessä) olin jo tajunnut, että täällä hintataso tosiaan on ihan eri kuin Euroopassa, saatikka Suomessa.
Tänään lounaspaikka oli kyllä mukava, keidas keskellä helteistä, meluista, ruuhkaiseksi käynyttä keskustaa.
Söimme tyttären kanssa nopal-salaatit (kaktusta tietysti! ja hyvää salsaa.
Kaktuksesta puheenollen kävimme myös teksu-museossa. Siis tequilalla on tietysti oma museonsa. Sinne tepastelimme ennen lounasta. Pääsylippuun kuului tietysti maistiaiset. Opimme että tequila tehdään ”sinisestä” agave-kaktuksesta (alla), mutta mezcal-viinaan voidaan käyttää muitakin kaktuslajeja.
Maistoimme siis molempia, mutta eipä tarvitse täältä ryhtyä niitä Ouluun kantamaan. Museon edessä paljon mariachi-soittajia. Niiltä olisi saanut ostaa yksityisen ”konsertinkin”, mutta tyydyimme nauttimaan soitannasta muille.
Päivän ohjelmassa oli myös käynti taidemuseossa: Palacio de Bellas. Pitihän sitä käydä Diego Riveran taidetta katsomassa. Ahistavaa oli, – noh, en muuta odottanutkaan. Mutta oli komea palatsi ja muutamat muut salit elämyksiä.
Ja ensimmäiset maya-temppelit, tai paremmin niiden rauniot, nähty. Kolmevuosikymmentä kestäneet kaivaukset (1974 – 1998) paljastivat katedraalin takana olleet temppelit ja paljon muuta. Päivä alkoi olla jo aika lämmin. Vetäydyimme hotellille.
Jos ei ruoka maksa täällä juuri mitään, niin ei maksa liput nähtävyyksillekään. Kolme euroa yleensä; Lontoossa syksyllä parikymppiä melkein museo tai mikä tahansa katsommisen arvoinen paikka.
Kiertelimme, kaartelimmme: sellainen sopi meille kaikille kolmelle. Tuli liikuttua, nähtyä. Iltapäivän lopulla tänne meidän pikku (vain 28 huonetta) hotelliin, jonka paikalla on ollut vuosisatoja joku majatalo. Ilmeisesti Väli-Amerikan pitkäaikaisimpaan yhdessä paikassa toiminut ”majoitusliike”; sopii historioitsijalle ;). Tuntuu oikeasti hassulle, että tässä on ainakin vuodesta 1620 asunut matkaajia, reissaajia ja kaikenmoisia maankiertäjiä.
Mitenkö niin huiputettu? no kun tämä suuri city (about 25 miljoonaa asukasta) on kaksi ja puolisen kilometriä merenpinnan yläpuolella… huipulla ollaan. 😉 Sen tuntee hengittäessä, sen tuntee valon määrässä, sen tuntee illan tullessa; vilunväreet kulkevat hetken iltatuulen puhaltaessa.
Nyt nukkumaan pitkästä aikaa oikeat yöunet.
Näitä maailmanmatkaajan kuvaraportteja on mukava lukea. Onneksi ei ollut henkisestä vaan fyysisestä huiputuksesta kysymys. 🙂
näitä on kiva kirjoitellakin, mutta kovin on ongelmallista tämä yhteyden ylläpito ja pikkuläppärin kuvien ”mylllytys” tuskattuvan hidasta. 300 kuvan avaaminen ja sieltä blogattavien valitseminen on HIIIIIIDASTA.