Oulu – Sivu 21 – Tuulestatemmattua

Syyslomapäivä

APSUN JA MUMMIN SYYSLOMAPÄIVÄ

KIRJASTOSSA reilun tunnin leikkimisen ja kirjojen valitsemisen jälkeen, kun mummi vitkuttelee vaatenaulakolla.
– Mummiiiiiii, NYT me lähdetään jo sinne museoon! Haluan lähteä MUSEOON!
(Kuinka moni muu 4-vuotias vaatii päästä museoon.)

MUSEOSSA (ainakin tunnin osastolta toiselle kulkemisen jälkeen)
– Ens kerralla mennään kyllä Leo´s Leikkimaahan, mutta sitten tullaan taas tänne.

MÄKKÄRILLÄ
– Otatko maitoa vai vettä siihen HappyMealiin.
– Maitoa. Lakkoositonta. … Isi tykkää samppanjasta. Niinku valkoviinistä, ja se on juonu toomperinnoonia.

MUMMI-PAPALLA kun olisi aika lähteä kotiin
– No niin, Aatu, jos lähetään kotiin?
– En halua lähetä.

Viikko 43. Syyslomaviikko, jolloin meidän perheessä on aina ollut joku syyslomalla. Tänä vuonna se olisi tietysti voinut olla tytär, mutta hän ei ole tällä toisella opiskelurupeamallaan paljon lomia pidellyt – aikoo tehdä kolmivuotisen kandin kahdessa vuodessa, joten syyslomaviikkokin on opiskeluviikko. Mutta onneksi on Apsu! Meidän puolipäiväinen päiväkotilapsi on lomalla tämän viikon. Äitinsä on flunssassa, pikkusiskonsa flunssassa (tekee hampaita vähän rajummin?) ja iskä kahden päivän työreissulla, joten katsoin sopivaksi hetkeksi ja iloksi itselleni hakea pojanpojan viettämään lomapäiväänsä kodin ulkopuolelle.

Kun ulkona oli karsea keli ja Apsukin vielä korvatulehduksen ja yskän jälkeisessä toipilasvaiheessa, päätettiin viettää päivä sisällä, eikä kovin paljoa touhuilla. Ei siis Leo´s Leikkimaahan, ei Tietomaahan eikä kylpylään, vaan päätimme lähteä kirjastoon. Siellä leikkihuoneessa oli aika paljon lapsia ja äitejä, – lomaviikko näkyi. Ja oli kyllä mielenkiintoista katsella leikin ohessa, kuinka Apsu suhtautui muihin lapsiin. Itse asiassa, kuinka vähän heistä tänään välitti tai siis piti muita lapsia ihan luonnollisina, – aiempi arkailu, avoin tuijottaminen, ujous tai hienoinen syrjään vetäytyminen olivat tipotiessään.

Museossa oli perinteinen herra Hakkarais-osasto, leikkimökki pikkukeittiöineen ei enää kiinnostanut, mutta Oulun pienoismalli entistäkin enemmän. Gorbatsov- ja ”Minun aarteeni”-näyttelyt eivät oikein iskeneet Apsuun, mutta uusi toukokuuhun asti avoinna Kakaravaara-osasto* sitäkin enemmän. Hienosti rakennuttu näyttely, ja mikä parasta, siellä sai moniin esineisiin myös koskea! Nostalgiaa mummille ja Apsulle kiinnostavia kohteita: junarata ja vanha toimiva kaupan kassa.

Mummille parasta oli pojan seura ja jutut. 😉

*Museon Kakaravaara-näyttelyn menen joku kerta katsomaan yksikseni oikein ajan kanssa. Suosittelen muillekin – aikuisellekin! Ja Kalevan kuva-arkistossa on kuvia Oulun ”oikeasta” Kakaravaarasta.

Historiaa Oulu

Kyselyn palaute

Perjantaina asettelemiini kysymyksiin tuli mukavasti vastauksia.

Oikeastaan vain postikorttikysymyksiin tuli odotusten mukaiset vastaukset: siis lähes kaikki ostavat ulkomailla postikortteja ja kotikaupungissakin niitä ostaa noin puolet vastaajista.

Vastaajista vain seitsemän on käynyt Madeiralla – ja 21 ei. Ehkäpä koostepostaukseni tässä jonakin tulevana päivänä saa matkakuumeen suuntaamaan sinne… Entäs muutokset lihansyöntiin: olin oikeastaan vähän yllättynyt että jopa kolmannes (12) on muuttanut suhtautumista viimeisen kahden vuoden aikana.

Ja puolet tiesi, puolet ei tiennyt, mitä kruununmakasiinit ovat ja miksi niitä on rakennettu. Suomessa niitä on parikymmentä, ne melkein kaikki ovat kivisiä, rakennettu Venäjän vallan aikana 1800-luvun puolivälin molemmin puolin ja ne ovat yleensä jossain vanhassa kaupungissa. Ihan kuten 1700-luvulla lähes joka pitäjään rakennetut pitäjänmakasiinit, myös kruununmakasiinit liittyivät verotukseen: niihin kerättiin kruununjyvät. Talonpoikien oli maksettava kruunulle verot, ns. kruununjyvät joten makasiinit olivat viljavarastoja.

Pitäjänmakasiinien tehtävä oli monipuolisempi kuin näiden kaupungeissa olleiden kruununmakasiinien. Pitäjänmakasiineihin kerättiin viljaa hyvinä satovuosina, ja sitten kun tulivat katovuodet niin sekä siemen- että syöntiviljaa sai lainaksi – korot kuuluivat silloinkin lainan ehtoihin. Jos pitäjänmakasiiniissa oli ylijäämäviljaa (= hyviä vuosia peräkkäin), se myyntiin huutokaupalla ja saadut varat käytettiin muun muassa köyhäinhoitoon ja koulujen ylläpitoon. Takseerauksella (= verotuksella) kerättiin siis varoja koulutukseen ja sosiaalihuoltoon.

Vuosikymmenen ennen suuria nälkävuosia (1866 – 1868) määrättiin, että pitäjänmakasiinin yhteydessä tuli toimia erikseen siemenjyvästö ja hätäapujyvästö, ja vaikka määräys pantiin toimeen aika kattavasti, ei tämä varatoimi estänyt nälänhädän tappavan 1860-luvun jälkipuoliskolla noin 150 000 suomalaista ( noin 8 % koko maan väkiluvusta).

Pitäjänmakasiinejahan on vielä paljon tallella, – lähes poikkeuksetta kotiseutumuseoina. Entäs sitten pakkahuoneet? Niitäkinhän on melkein joka kaupungissa?

Tietääkö joku, mikä tämä minun tänään Kasvitieteellisessä kuvaamani marja/hedelmä on?
Se on isossa puussa, mutta en kyllä tunnistanut, eikä siinä alla ollut kylttiä kuten puutarhalla yleensä on….

Liikkuminen Oulu

Pyöräilykesän päätös

Mennyt kesä on ollut pyöräilykesä.

Tänään pääsin tavoitteeseeni. Aloittaessani ei ollut mitään tavoitetta, mutta jossain välissä (ehkä osin tyttären syytä?) sellaisen asetin. Tavoitteet ovat hyväksi, useimmiten ainakin.

Tänään – pari päivää ennen aiottua 🙂 – sitten poljin ne viimeiset kymmenet kilometrit. Ja ehkä juuri tänään, hyytävän kylmässä kelissä, lähes koko ajan vastatuuleen polkien (miten minä taas onnistuin valitsemaan sellaisen reitin), homma tuntui nimenomaan suorittamiselta, eikä liikkumisen ilolta, ei ulkoilun riemulta, ei uuden näkemisen innolta, ei mukavalta ja hyvää tekevältä treeniltä, ei helpolta ja hulppealta kulkemiselta, jollaista se suurimmaksi osaksi on ollut.

Tänäänkin pyöräretkeen sisältyi kuvailuja, tosin vain alkumatkasta, mikä sitten alensi keskimääräistä nopeutta. En useinkaan tätä puhelimen mittaria ole päälle laittanut, mutta sen verran olen mittaillut, että tiedän keskimääräisen ”kulkuvauhtini” (siis ilman pysähdyksiä) olevan noin 20 km/h – osin sähköllä, osin ilman. Niinä kertoina kun pyöräilyn pääasiallinen tai ainoa tarkoitus on ollut vain liikkuminen – ”lenkki” eikä mitään kuvaus-, maisema-, kahvi-, limpparitaukoja – olen polkenut kotoa Saarelan sillalle ja takaisin, – Oulujokivarressa on tullut eräskin kirja kuunneltua.

Tämä hurahtamiseni sähköpyöräilyyn on sattunut sikäli hyvään saumaan, että juuri tänä kesänä Oulussa on tehty valtavan paljon pyöräteiden kunnostamista, viitoittamista ja uusia reittejä. Asfalttia ja viittoja on Ouluun tullut kymmenien kilometrien varrelle. Uudella nettisivustolla on reitit esitelty ja kartta julkaistu. Voitte arvata, että suorittajalle tuo oli mitä oivallisin juttu: kaikki reitit on kuljettava – ainakin kerran!

Ja niinhän sitten tein: sekä pääreitit, sivureitit ja vähän kauemmas vielä. 😉 Ja kyllä kannatti. Paljon uutta olen nähnyt, hienoja reittejä, hyvä ajella, polkea, kuvailla ja ulkoilla.

Vastaava hurahdus johonkin liikuntaan minulla oli edellisen kerran vuosien 2003 ja 2004 kesinä, jolloin rullaluistelin satoja kilometrejä, muistaakseni 600 km noina molempina kesänä. On vaikea kuvitella, että tällaista enää kohdalle sattuu, mutta olen kovin iloinen, että oli tämä pyöräilykesä.

Talvipyöräilijäksi minusta ei ole. Jo tänään oli niiiiiin kylmä, – entä jos olisi vielä lunta ja liukasta! No way! Ja totta puhuen, on tämä tuhansien kilometrien pyöräily aiheuttanut vähän ”urheiluvammojakin”: alkukesästä ikiaikainen, vanha polvivamma ilmoitteli olemassaolostaan ja nyt viimeiset pari kuukautta olkanivelet ovat kipuilleet öisin herätellen ja panneet pohtimaan, että ei urheilija tervettä päivää näe ja että, pitäisikö koko homma lopettaa…

Silti olen vähän huolissani, että mitä nyt? Miten säilyttää tämä saavutettu kunto? Miten pitää karistetut kilot pois? Mistä löytää liikkumiseen uusi ilo?

Mutta ehkä minä kävelen, ehkä hiihdän, uiminenhan se olisi parasta nivelkivuillekin, mutta… noh, katsotaan. Mutta nyt olen tyytyväinen, kun 4000 km vajaassa puolessa vuodessa (oikeastaan 5 kk:ssa), keskimäärin 25 km päivässä, on tullut pyöräiltyä. On ollut ilo kun olen voinut ja saanut.

Historiaa Oulu

Ruojakuu

… lokakuu, likakuu ja ruojakuu.

Monissa kielissä lokakuun nimi on kahdeksaskuukausi (octo, lat.), siis October, oktober, octobre, ottobre (kuukausien nimistä enemmän TÄSSÄ postauksessani), mutta tämäkin kuukausi on Suomessa säilyttänyt omakantaisen nimensä, toisin kuin monissa muissa Euroopan maissa.

Lokakuun säästä kansanperinteessä on vankka käsitys, että jos syyskuu on ollut lämmin, on lokakuu kylmä. Jos syyskuussa on satanut paljon, lokakuussa ei sada, jne. .. No ainakin tänään vielä on ollut aika mahtava keli, vaikka se ei niin aurinkoista ole ollutkaan. Lämmin tuuli on kuitenkin puhallellut. Karjalassa lokakuun ensimmäinen päivä on Pokrova joka vastaa meidän kalenteriss amme Mikkelin (Mikon) päivää, mikä taas merkitsee, että ”maata ei enää saa liikutella” ~ pellot ja kasvimaat on nyt jätettävä lepäämään. (Pokrova-nimitys tulee Neitsyt Marian hunnun venäjänkielisestä nimestä, pokrov (suoja, turva). Satokausi päättyy ja alkaa pyyntiaika.

Minulla on vähän ollut sellainen päivä: kesän kuvasatoa olen muutellut pyynniksi… Tai siis koonnut kuvakansiota myyntiin. 😉 Tuira on nyt linssissä korostetusti. Vähän kyllä lipsahdin Laanilan puolelle välillä. Vaikka Oulun vanhat kauniit isot julkiset rakennukset -projektini on edelleen pahasti kesken, on hyvä hoksata, että Oulussa myös on paljon vanhoja kauniita puutaloja.

Tämä idyllinen punainen talo, joka näkyy motarin sillalta, on minulle käymätön paikka. Se on nykyisin juhlahuoneista Villa Onnela, mutta Pehtoori muistaa sen lapsuudestaan joulujuhla- ja kerhopaikkana. Talo kun oli 60-luvulla Typen omistuksessa ja henkilökunnan harrastusten ja juhlien tyyssija. Appihan oli Typellä töissä ja perhe asui tässä lähellä, joten siksi Pehtoorille tuttu paikka.

Oulu

Tuiraa kuvailemassa

Taas sellainen kuvauspäivä, että ne kuvat, jotka ”piti” ottaa (= aamulla toivottavasti jo viimeisiä Porotokka-kuvia ja iltapäivällä Tuira yms. korttikuvia varten pitkin poikin kaupunkia), eivät ole ollenkaan sellaisia kuin toivoin ja uskoin osaavani ottaa, ja sitten ohimennen, pienen hetken näin tuon yllä olevan näkymän. Pienen tovin, vain muutamia otoksia ja sitten ”sattui” tuolloinen. Lähes vahingonlaukasus. Tykkään itse siitä kovasti.

Pieni pala vanhaa Tuiraa näkyi puiden lomasta. Kuvasin sen Kuusisaaresta kohti Tuiranpuistoa: Merikartanon koulu ja puusepän verstas ja muita rakennuksia pilkistää kauniisti. Vuoden 2019 kaupunginosa Tuira näyttäytyy tässä idyllisempänä kuin onkaan. Minulle tulee mieleen Tampereen Amuri. Ja Oulussa edes pieni mäki maisemassa…

Ja taas sellainen kaihoisa, jäähyväistunnelma ulkoillessa: pian valo ja värit hiipuvat. Kulkeminen vähenee, uuden näkeminen vähenee. Noh, tuleepahan sitten duunattua kuvasaalista valmiiksi ja julkaistavaksi, kun tiet eivät enää vaadi kulkemaan.

Oulu

Oulussa on paljon kaunista

Maantie vaatii kulkemaan.

Ylläoleva kuva on eiliseltä reissulta, mutta kyllä tänäänkin on tullut pariin kertaan oltua pyörän kanssa liikenteessä.

Aamupäivällä me molemmat olimme tahoillamme äitiemme ”hommissa”. Pehtoori puushowissa ja minä kauppa-asioilla ja Caritaksessa. Kun oli pesula-asiakin, niin kävin samalla stopilla kaupassa Valkean uudistetussa Herkussa, jossa tosin vasta nyt iltasella oli viralliset avajaiset. Toisin kuin aiemmin olin antanut itselleni kertoa, ei kauppaa oltukaan supistettu ja ”ajettu alemmas”, vaan päinvastoin hyvältä näytti monilta osin. Deli ja valmisruokapiste taisi olla ainoa osa, joka oli melkein deletoitu. Mutta sepä ei minua juuri koskekaan, en ole tainnut siitä koskaan mitään ostaakaan.

Iltapäiväksi olimme sitten sopineet Villa Eevilään iltapäiväkahvitreffit; molemmat pyöräilimme sinne tahoiltamme.

Se on viimeistä viikkoa auki tälle kesälle, ja siellä oli kyllä sekä pihalla että sisällä kahvittelijoita ja suolapalan nauttijoita.

Ja äsken piti vielä käydä Möljällä katselemassa ulkoilijoita ja uimareita elokuun samettisessa illassa. Lämmintä, tyventä, vahvoja vihreän sävyjä, leppoisaa, auringon kultaama maisema.

Bloggailu Oulu

Poissa koneelta

Kahvila Kiikku Kiikkusaarella Ainolan puistossa oli tänään lounaspaikkani. Kahvila Kiikku (ent. Tuomenkukka) on edelleen mitä viehättävin paikka piipahtaa. Sisätila on vanhassa kasvihuoneessa, ja edelleen siellä on paljon kasveja, mm. kaktuksia ja mehikasveja, katossa viiniköynnöksiä. Siellä on hyvä hengittää ja hyviä leivonnaisia vitriineissä.

Korvapuustilounaan jälkeen kävin jälleen katselmassa puiston ruusutarhaa, joka edelleen kukki ja voi hyvin. Tämän ruusun nimi on Hansestadt Rostock. Hansakaupungilla on nimikkoruusunsa.

PS. Onko sinulla ollut ongelmia saada blogia auki puhelimella? Muutamia ilmoituksia siitä on tullut… Olen koettanut etsiä syytä moiseen, mutta enpä ole vielä keksinyt missä olisi jokin ruksi pielessä, ettei toimi… Onkohan se jopa syynä vierailijamäärien romahdukseen? Vai onko syynä se, että tässä kesällä on ollut monta sellaista päivää kuin eilen ja tänään, etten ole oikein ehtinyt/jaksanut/viitsinyt paneutua blogiin, mihin on syynsä ollut silläkin, että kuuntelussa on ollut niin hyvä kirja, etten ole malttanut sitä keskeyttää, vaan olen tehnyt mieluummin vaikka kotihommia, joiden ohessa kirjaa voi jatkaa. Postausta kirjoittaessa en pysty kuuntelemaan, tai pystyn, mutta en kuule mitään.

Teenpä tähän pienen kyselyn ja kartoittelen pitkästä aikaa ”lukijakäyttäytymistä”. Siis mielellään kaksi täppää: 1) millä välineellä ENIMMÄKSEEN luet ja 2) kuinka USEIN luet?

Ps. Huomenna voisin ehkä yrittää tehdä ”oikean” kunnon postauksen, ja kertoa kesälukemisteni parhaimmistosta. Ja ensi viikolla sitten julkaisen kesäkuvakisan. Niiden välissä raporttia Rovaniemeltä: Paistinkääntäjien Suurkapituliin matkaamme perjantaina.

Liikkuminen Oulu Valokuvaus

Sata päivää sähköpyöräilyä – kokemuksia ja numeroita

Sata päivää sähköpyöräilyä takana – tai jos ihan tarkkoja ollaan niin taitaa olla vasta 90.

Huhtikuun puolivälissä sen ostin, ja viikko on oltu Roomassa, kaksi viikkoa mökillä ja kotona ollessakin pyörä on ollut puolenkymmentä päivää käyttämättömänä varastossa. Siis kuitenkin lähes sata päivää vajaassa neljässä kuukaudessa. Tämä kesä on ollut pyöräilykesä, ja pyöräkautta taitaa olla vielä pari kuukautta jäljellä. Talvipyöräilijää minusta ei tule.

Tänä kesänä olen tankannut autoni vain kerran. Kilometrejä harmaaseen pikku Beetleeni ei ole tullut kuin muutama sata. Mökkireissut on tehty Pehtoorin kiesillä. Omalla autolla en ole juuri ajellut.

Pyörässä (Helkama E7) on nyt 2700 kilometriä, joten keskimäärin 30 km päivässä on sähköpyörällä huristelua takana. Ja kyllä sitäkin on poljettava, – ei se liiku metriäkään edes sähköllä, jollei polje.

Olen tutustunut Ouluun, sen asutusalueisiin – uusiin ja vanhoihin – ihan uudella tavalla. Monta ihmetyksen aihetta on tullut vastaan. Lähikuntiinkin on moni pyöräretki suuntautunut: moni lähiseurakunnan kirkko ja kotiseutumuseo on tullut käytyä ja kuvattua. Turkansaari, Koiteli, Kiviniemi, Oulunsalo, Haukipudas ovat olleet mukavia, ainakin pari kertaa pyöräilypäivän kohteita ja Raahen retriittireissu jätti ihan mahdottoman mukavan muistojäljen tähän kesään.

Kuvatoimisto Vastavaloon olen voinut ladata pyöräretkiltä kuvia paikoista, rakennuksista, maisemista, miljöistä joita siellä ei ennen ole ollut. Ainakin parisataa kuvaa on pyöräretkien saaliista kelpuutettu sinne.

Olen löytänyt monta mukavaa tauko/välipalapaikkaa: Oulunsalon museokahvila, Koitelin Taukotupa, Haukiputaan tapulikahvila, Villa Eevilä … Pullakahvit ja limpparit eivät ole ennen kuuluneet liikuntasuoritusteni oheistoiminnoiksi, mutta näillä pyörälenkeillä ne ovat monta kertaa kuuluneet asiaan.

Vähitellen olen hankkinut pyörään lisävarusteita: pyöräkoriin sopiva kameralaukku ihan ensimmäisenä. Sitten penkin pehmuste ja myös tankoon kiinnitettävä pieni pussukka, jossa on kännykälle paikka. Äänikirjan, ja joskus kartan vuoksi, hyvä kun siinä on läpinäkyvä suojus. Vaikka yleensä kyllä pysähdyn, jos on jotain selailtava, säädeltävä tai katseltava. Uusin hankkimani lisävaruste on tankoon uudet kahvat. On nimittäin niin, että pyöräily ei rapautuneille ja rasittuneille olkanivelilleni ja yläselän lihaksille ole mikään vetreyttäjä tai hyväätekevä liikuntamuoto. Päinvastoin. Varsinkin jos on monen tunnin pyöräilyrupeama menossa, niin käsien kierteellä olo alkaa puuduttaa. Nyt uusien ”pystykahvojen” ansiosta käsille ja hartioille ei tule niin paljon rasitusta. Pyöräilykesä on jättänyt myös hassut jäljet käsiin: kämmenselät ovat hyvinkin ruskettuneet, mutta sormet ovat melkoisen valkoiset. Eiväthän ne käsien ollessa tangolle puristettuina juuri saa aurinkoa. 😀

Jos joskus – ehkä en enää tänä kesänä? – teen pyörällä vielä yöpymisreissun, jolloin on pakattava mukaan kameralaukkua enemmän tavaraa, niin hankin/lainaan sellaiset takalaukut kuin esim. meidän mankelimatkaajalla on pyörässään. Kun jatkuvasti mukanani kulkeva kameralaukku painaa 5 – 6 kg, niin se menee vielä aika hyvin tarakalla, mutta kun Raaheen pakkasin mukaan myös ison repun, jossa oli painavaa tavaraa (akkuja, tietokone etc.), niin korkea kuorma takana teki pyörän aika epävakaaksi, eikä paino jakautunut parhaalla mahdollisella tavalla. Sähköpyörähän on ainakin 10 kg painavampi kuin tavallinen vaihdepyörä ja varmaan 15 kg painavampi kuin maantiepyörä, joten se on raskaampi liikutella ja erityisesti vastamäkeen raskaampi poljettava.

Niinpä onkin erinomaisen hyvä, että on sähköavitus. Siitä huolimatta kyllä minulla on kunto kasvanut tosi paljon. Olkoonkin, että pyrin (lähes aika) ajelemaan niin hitaasti, ettei tule hiki, kulkemaan sellaisella hyvällä matkavauhdilla. Ja kun syke on sopiva ja liikkuminen pitkäkestoista, niin sitten palaa rasvaakin. Lähes huomaamatta paino on vuodenvaihteen lähes ennätyspainosta pudonnut seitsemisen kiloa. Ja sehän tuntuu erinomaisen mieluisalle; jotenkin omempi olo on tässä painossa. Ja kuinka monta vaatehuoneen ”saattohoito-osastolla” ollutta vaatetta onkaan päässyt takaisin osaksi arkeani.

Ilman äänikirjoja (myös täällä kirjasuosituksia) pyöräilykilometrejä olisi varmasti vähemmän. Paljon vähemmän. Monta kertaa olen paluumatkalla ajanutkin ohi kotikujan risteyksen ja käynyt vielä muutaman kilomertin mutkan, että kirjan luku päättyisi, juonenkäänne olisi ohi… Kymmenien kirjojen (”luku”)kokemuksista voisinkin tässä joku päivä postailla ja ehkä vinkkejäkin antaa.

Ja luulenpa, että saan tällä viikolla aikaiseksi myös kesäkuvakisan! Ja siihenhän kuvat ovat sitten näiltä pyörälenkeiltä.

Muita juttujani ja kokemuksia sähköpyöräilystä

on ainakin näissä neljässä postauksessa:

Uusi menopeli

Pyöräilykesän päätös

Liikkumisen siedettävä keveys

Kolmas sähköpyöräilykesä on nyt! (15.4.2021)

Niitä näitä Oulu Ruoka ja viini

Ruusuja ja ruokaa

Päivän teema on ollut aasialainen ruoka. Jo eilen tein vähän valmisteluja, ja katoin pöydän. Silti tänään kului helposti neljä tuntia keittiössä.

Aamupäivällä ehdin käväistä parituntisen ulkona, mm. Ainolan puistossa, jossa ruusut ovat nyt kukassa. Ja niitä on paljon!

Parikymmentä penkkiä, kaikissa parikymmentä ruusua, ja jokaisessa niistä monia, monia kukkia. Siellä on kaunista!

Ja sitten iltapäivä aasialaisten raaka-aineiden parissa. Menu muodostui tällaiseksi.

Aasia, mikä? – Aamusella kirjoittelin menua (jotta muistaisin, mitä kaikkia olin ajatellut tekeväni ja tarjoavani), ja kun Tyär istui vieresssä kirjoituspöydän ääressä koodaamassa (opiskelee täällä, koska ”elämä on kurinalaisempaa näin”… Hmmm) ja kysyin, mikä se aasialainen moniruokalajinen päivällinen olisi…. ”Aasia buffa”, Aasia-menu, ja ties mitä. Ja kun jätin tiedoston auki koneelle, oli esikoinen käynyt ihan itse täydentämässä ”menu-kortin”. Siis Hing shoo pang!

No mutta, noita oli tarjoilla. Mitään ei ollut mahdottoman paljon, päinvastoin, aika hyvin kaikki kului. Harmittaa kun noista dumplingeista (japanilainen guoza ja kiinalainan dim sum) jäivät kuvat ottamatta. Ne molemmat olivat eilen Aasia Marketista ostamiani raakapakasteita. Molemmat oli aika helppo kypsentää, ja kastikkeethan ovat ratkaisevia. Dim sumit eivät olleet kummoisiakaan, mutta kana-dumplingsit (Gyoza) maistuivat meille kaiklle. Noh, Apsu ei suostunut edes maistamaan… 😉

Katkasalaatin kehittelin ihan itse. Tomaattia, katkarapuja, sweet chili saucea, majoneesia, purjohakkelusta,… ja avokadoa. Naan-leivän päällä ihan oivallista.

Ja sitten kalapuikkoja!! TOdettiinpa eilen, ettei ole tässä huushollissa ennen kalapuikkoja nähty. Mutta tänään niitä valmistin, ja käärin riisipaperiin kurkun, porkkanan, salaatin, limen, korianterin kanssa. Ja kehotin maistelemaan niitä Teriyaki-kastikkeen kanssa. Ja Ni hao tai jotain muuta myönteistä kiinalaisittain. Ne olivat kuin olivatkin hyviä. Vain Apsu, Eevi ja heidän serkkunsa M., joka oli myös ruokapöydässä, jättivät väliin. Muille maistui.

Vaikka itse sanoinkin, ja vaikka olen tehnyt kymmeniä, kymmeniä kanawokkeja ennenkin, niin tänään oli kyllä ihan ekstrahyvää. Johtuneeko raaka-aineista? Ehkäpä. Ja sen kanssa tämä vanha kurkkulisuke sopi oikein hyvin. Setsuanin kurkut!

Söimme pitkän tovin, kaikille vähän jokaista ruokalajia riitti täyttämään vatsat… Ja sitten lopuksi mangopohjaista jälkkäriä. Tätä teen toistekin… Kaupan valmis mangopuree on oikein hyvä tuote. Mangolassia ja vaikka mitä siitä voi tehdä. Varmasti palaan reseptien kera asiaan…

Liikkuminen Oulu

Koitelissa kotitöitä paossa ;)

Merkillisen kauan kului aamusta aikaa ennen kuin sain rästiin kerääntyneet tiedottajan hommat hoidetuksi. No oli siinä hyvä puolensakin: ehtipä ilma edes vähän lämmetä. Tuulinen keli oli kyllä Pehtoorin päivän urakointia ajatellen hyvä, sillä hän oli päättänyt, että tänään on se päivä, jolloin pesee ikkunat. Meillähän on muutaman vuoden ollut diili, että hän pesee ikkunat ja minä maksan illallisen ravintola Uleåborgissa. Minusta tämä jos joku on erinomaisen hyvä sopimus. 🙂

Omalla ”aielistallani” oli tälle päivälle Koitelin retki, enkä sitten antanut sään estää sitä. Kerrospukeutumista ja hanskat käteen, ja eikun vastatuuleen kohti Kiiminkiä ja Koitelinkoskea. Pakkasin mukaan useamman objektiivin (BTW: se Haukiputaalla hajonnut laajakulma on palautunut korjaamosta eikä remontti vienyt valokuvaustoimintaani konkurssiin. 😉 ) ajatuksena ottaa ”taidekuvia” koskesta ja maisemasta, mutta enhän sitten edes minijalustaa muistanut, joten vähän häneksi meni kuvaussuunnitelma. Toisaalta onneksi aurinko alkoi juuri perille päästyäni paistaa.

Koskenrannalla ja saarissa oli aika paljon vierailijoita, ulkoilijoita ja turisteja (asuntoautoilijoita). Ja alajuoksulla kolme tai neljä maahanmuuttajaperhettä. Miehet sytyttelivät nuotiopaikalla tulia, lapset kiertelivät kallioilla ja pelasivat nurmella, naiset kävelivät metsäpoluilla. Kun sitten vajaan tunnin päästä olin lähdössä takaisin, ja pakkasin heidän ”leirinsä” lähellä olevan pyörätelineen luona kamppeitani pyöräkoriin, säätelin puhelimen trackeriä ja käynnistin Bookbeatin saavutti huumaavaan herkullinen tuoksu hajuaistini. Notskipaikalla miehillä oli isot lihavartaat kypsymässä. Naiset ja lapset levittelivät huopia nurmelle, ja etsivät astioita retkikasseistaan, miehet olivat jo kattaneet itselleen nuotiopaikan pöydälle… Ei ihan tavallinen ”paistetaan makkarat” -retki. 😉 Onneksi olin sentään käynyt Sahansaaressa olevassa Tunnelmatuvassa pullakahvilla, että en ihan tolkuttomassa nälissäni kuolannut.

Ilta kulunut sometellessa, Vastavalossa, tehdessä keskiviikon viininmaistiaisiin prujua ja etsiessä teemaan sopivien ruokien reseptejä. Tulee kyllä mielenkiintoinen maistelu. Olisipa vain aurinkoinen ilta.