Muistikuvia

Tänään on ollut niin paljon kaikkea. Huolta, iloa, surua, iloa, flunssaa, joka vaan jatkuuuuuuu, mutta tokenee välillä hetkeksi, iloa, ylioppilasjuhlat, joihin lupauduin kuvaajaksi (ehkä virhe!!), lupauksia, sanoinko jo että iloa ja huolta!

Yo-juhlat tai mitkä tahansa valmistujaisjuhlat, väitökset, publiikit, ammattitutkintojuhlat, kaikki ne, joissa pitkä rupeama ammattiin tai oppiarvoon valmistumisen eteen on tehty, ovat mahtavia. Se on yleensä koko perheen juhla; kaikkien sietää olla tyytyväisiä ja ylpeitä toisistaan. Tänään se näkyi kauniisti ja koskettavastikin.

Melkein aina koulujen päättäjäispäivä on aurinkoinen, ei ainakaan sateinen. Tänään ainakin Oulussa paistoi. Olin luvannut ystäville, että tulen poikansa ja hänen kaverinsa yhteisille juhlille kuvaajaksi ja samalla tietysti vieraaksi.

Lupasin, vaikka muistin hyvin, mitä opettajat Tornion ammattiopistossa sanoivat: ”Kahdella tuolilla ei voi istua yhtäaikaa”. Eli menet joko vieraana tai kuvaajana. Ja minä pöhkö olin luvannut mennä sekä kuvaajaana että vieraana, ja pahasti vielä toipilaana. Missään tapauksessa sitä ei vaadittu, mutta ku halusin. Laskin sen varaan, että olen koko ajan pihalla, en halaile, en kättele, kuvailen, mutta koko studioarsenaalia en pystytä pihalle, Pehtoori on assistentti, ja kaikki tiesivät, että priimaa ei tule.

Sehän se oli, että minä katselin nuoria, mielessäni palasin niin moniin lakkiaisiin, ja sitten siihen mitä niiden jälkeen on tapahtunut.

Tunnettu tosiasiahan on, että yo-keväänä useimmat ihmiset tietävät kaikista eniten kaikesta elämässään. Siitä alkaa alamäki. Tai unohdus. Varsinkin pitkälle kouluttautuvilla käy niin, että vuosi vuodelta tietää aina vain kapeammasta alueesta enemmän ja enemmän, mutta kaikki sen ulkopuolinen haalistuu hiljalleen. Toukokuussa 1978 tiesin parabeleista ja saksan kielen epäsäännöllisistä verbeistä edes jotain, nyt en mitään.

Muistikuvien viimeinen(?) laskutus tänään. Ja muutama karhukirjekin vielä.

Nämäpä ovat sellaisia hommia, jotka tässä mun ”ammatillisen” valokuvaustoiminnan parissa ovat olleet kaikkein ikävämpiä.

Mukavinta on ollut kiertää kuvaamassa Oulua ja Oulun seutua sekä Saariselkää ja Lappia ja tehdä niistä kuvista kortteja ja kalentereita. Kuvaukset ravintoloiden somemarkkinointia varten ovat myös olleet mieluisia.

Enimmäkseen mukavaa oli myös kuvata, editoida ja saada julkaistuksi kuvatoimisto Vastavalon myyntisivuille noin 2000 kuvaa – toki niistä on vain alle 10 % tullut myydyksi: joko suoraan Vastavalon kautta tai esim. Oulun Liikekeskukselle, yhdelle matkailuyritykselle, muutamiin lehtiin ja mainosjulkaisuihin (referenssejä) tms.

Mutta laskutus on vain koneella istumista, kirjaamista, luettelointia, tiliöintiä  – ja karhuamiset! Auts! Ei ole mukavia ne, – saatikka että olisivat millään muotoa luovaa puuhaa.

Kalenterimyynti (sentään joitakin satoja yhteensä monien vuosien aikana) on se ainoa, jonka vuoksi olen muutamia karhukirjeitä joutunet tekemään. Yleensä ne ovat tuottaneet tulosta, ja unohtunut lasku on heti maksettu ja vielä pahoiteltu unohtumista, mutta sitten on pari tapausta, joista parinkympin kalenterin hintaa en ole saanut. Minä kun olen luottanut tilaajiin, enkä ole lähettänyt ensin laskua ja sitten vasta kalenteria, vaan samassa paketissa olen ne toimittanut perille.

Muutamien turhien muistutusten jälkeen olen parin kalenterin hinnan sitten joutunut kirjaamaan tappioksi. Ja vähän hyväuskoisuutta ja luottamusta olen kyllä myös siinä samalla menettänyt.

Kaksi tällaista tapausta vuosien varrelta on jäänyt erityisesti mieleen: toinen kalenteritilaaja, joka ei koskaan maksanut kolmea tilaamaansa kalenteria, asuu/asui Oulussa, ja kun hän kolme, neljä vuotta sitten Oulu-kalenterit tilasi, hän kirjoitti minulle pitkähkön kirjeen, jossa kertoi niin ihailevansa ottamiani Oulu-kuvia, olevansa iloinen, että vihdoinkin sai ostaa kotikaupungin kalenterin, antavansa sellaiset joululahjoiksi vanhalle äidilleen ja Oulusta pois muuttaneelle pojalleen, ja selitti kaikkea muutakin. Ei hän sitten sen jälkeen kirjoitellutkaan enää mitään, ei maksusummaa pankkitililtään, ei vastauksia useisiin posteihini, ei tekstareihini. Kävin jo katsomassa talon, jossa hän asuu, mutta en kuitenkaan koskaan mennyt soittelemaan ovikelloa tai ryhtynyt muihinkaan perintähommiin.

Toinen kalenteria koskaan maksamaton tilaaja parin vuoden takaa oli Lounais-Suomesta. Hänellekin lähettelin maksumuistutuksia, saamatta koskaan mitään vastauksia. FB:stä kävin hänenkin profiilinsa katsomassa, ja sen vuoksi sitten vielä googlettelinkin ja hänestäpä löytyikin pari lehtijuttua. Ja syy kalenterilaskun maksamattomuuteen selvisi. Tämä naishenkilö kun kärsi silloin ja tod.näk. ed. pitkää vankeusrangaistustaan kavalluksesta.

JOS ikinä enää ryhdyn postimyynnissä tuntemattomille myymään kalentereita, kortteja tai mitään muutakaan kuvatuotteita, teen niin, että paketti lähtee vasta sitten kun maksu on tilillä.

Postauksen kuvat olen ottanut neljä vuotta sitten ( 27.1.2020 )Kaunispäältä.

Otsikkokuvan nimeksi (Vastavaloon pitää aina otsikoida kuvat)

olen laittanut ”Lupaus”.

Nyt en antaisi samaa nimeä.