Mökkielämää

Aamulla ennätyspakkanen tälle lomaviikolle: – 31 C näytti mökkiterassin mittari aamuyhdeksältä. Siispä ei kiirettä ulkoilemaan. Pelasimme, luimme, kudoimme, katsoimme telkkaria, kuuntelimme Yölintua (pappa opettanut Apsulle moisen), surffailimme ja chattailimme.

Aamupäivän lopulla pienen tovin puhaltelimme Apsun kanssa ulkona saippuakuplia ja kävimme purolla heittelemässä lumipaukkuja puroon, – miksihän sellainen on niin mukavaa? – Ehkä samasta syystä kuin kivien heittely mereen kesällä. Molskahdus!

Kukaan ei halunnut hiihtämään, minulla oli oikeastaan aika kova hinku mäkeen, mutta päädyin lopulta lähtemään ”vain kuvailemaan” Kakslauttaseen ja Kiilopään juurelle.

Ja niinhän siinä kävi, että Kiilopäällä lähdin ensin kulkemaan polkua, jossa luki ”Ei kunnossapitoa”.

Ajattelin, etten lähde vinkkelit jalassa tepastelemaan laduille enkä lumikenkäreitillle, menen tuosta.

Ajattelin, että tepastelen rinteen ensimmäiselle tasanteelle. Ja niinhän siinä sitten kävi, että kuljin – taas – ohi reittien, pitkin tallottuja tai hiihdettyjä reittejä, nousin aina vain ylemmäs, välillä aika työläästikin mutta lähellä huippua jo yhytin varsinaisen talvikävelyreitin (jota en tiennyt olevan olemassakaan). Ja huipulle nousin (564 mpy).

(Kerrankin kuva näin päin: Kiilopäältä Kaunispäälle. Maston, Huippu-ravintolan ja rinteiden vasemmalla puolella näkyy ”Kiinan muuri” (= uusi kiinalaisella pääomalla rakennettu hotelli) hyvin.)

Sokosti näkyi aivan erilaisena kuin kesällä. Korkeuseroja vaikeampi kuvata lumiseen aikaan….

Ja kyllä kannatti huiputtaminen. Kuinkahan monta kertaa olen lumettomalla kelillä kavunnut Kiilopään huipulle? Monta! Kymmeniä kertoja. Mutta enpä koskaan talvella, en suksilla, saatikka vinkkelit jalassa. Mutta kyllä kannatti! Sokosti ja Lokka on sieltä nähty ennenkin, mutta ei koskaan talvella. Eikä koskaan huikeassa kevätauringossa.

Toki lenkki kesti kauemmin (varsinkin kuin kiersin mutkan ohi reitin) kuin kesäkelillä, mutta ihan yhtä hiki tuli – 12 asteen pakkasella kuin + 12 tai 20 asteen lämmössä. Ja paitsi kuvaamisen kannalta oli muutoinkin mukava olla yksikseen.

Eihän se aurinko vielä kovin korkealla täällä tähän aikaan vuodesta ole. Mutta kyllä se lämmittää ja ruskettaakin. Piporaja on näkyvissä. 😉

Kohti kevättä! Todellakin.

Tässä jokunen vuosi sitten meillä oli mökkivuosi, jolloin jokainen viikko oli epäonninen säiltään: satoi lunta ja satoi vettä, oli pakkasta, oli kylmää, pimeää, loskaa tai sääskiä tai jotain. No silti nekin viikot tuntuivat hyville, mutta nyt (puuta koputtaen) on ollut monta kertaa hienot kelit.

Viime yönä kuutamo ei ollut kovinkaan kirkas, mikä ehkä juuri se antoikin mahdollisuuden nukkua yhdeksän tunnin painajaisemattomat, säryttömät yöunet. Sellaisen jälkeen päivästä ei voi tulla kuin hyvä. Semminkin jos aurinko paistoi jo kahdeksalta.

Aamupäivä meni ”hommissa” – ainakin Apsulla. Piti olla papalle kaverina klapiprojektissa liiterissä, komennella Piinaa (perheen shafer), käydä ”rannalla” (puroon heittelemässä lumipaukkuja), etsiä tunneleista tontun tai pupun jättämiä ylläreitä (tänään ei löytynyt, mutta jo etsiminen on mukavaa), paistaa notskilla makkaraa ja kaikenmoista muuta tähdellistä touhua.

Aamupäivän mökkipihaulkoilun jälkeen hajaannuimme kukin tahoillemme. Mie lähdin tunturiin.

Pakkanen laski aamun -16 asteesta iltapäivän miinus kuuteen. Ja oli tyven. Aurinko lämmitti. Oli hiljaista, kaunista, puhdasta.

Päivän menukin (paistia ja mangojälkkäriä) on kuvattuna ja siitä olisi paljonkin kerrottavaa, mutta nyt on niin, että jätän toiseen kertaan …

”Kuin kotiinsa ois tullu.” – Johan tästä mökistä on toinen koti tullut.

Ja kovin helppo tuleminen oli nyt. Vähän roudattavaa rompetta, ajoissa päästiin lähtemään, liikennettä ei pahasti. Ja juuri kun Rovaniemellä käänsin auton keulan kahvitauolle ja kuskin vaihtoon, kuului radiosta, kun joku soitti ja ilmoitti olevansa 20 km Rovaniemeltä, ja: ”Näkyvyys  on ihan olematon, pöllyävää lunta ja liukasta on, raskasta liikennettä paljon ja moottorimarssikin vielä ja kaikin puolin v-mainen keli”. Olin kaksi minuuttia aiemmin todennut Pehtoorille, että olipa kiva ajella, kun oli niin mukava keli ja vähän liikennettä. Noh, kaikki on suhteellista. Ja kyllä mekin ne kolme armeijan autoa näimme.

Onko sinun lähi(K-)kaupassasi kassojen vieressä jääkaappi, jossa on matoja, 5.90 € rasia. Ei, en tarkoita nyt mitään uutta ötökkäevästä tai sirkkapatukoita, vaan matoja, liukkuja kuten oululaiset sanovat. Sodankylän Pohjantähtikaupassa peliautomaattien vieressä on! Sieltä saat ottaa ja maksaa käteisellä oheiseen kassalokeroon. En ole ennen hoksannut, enkä tänäänkään tarvinnut, mutta sellainen siellä siellä on.

Talvi täälläkin on, mutta pakkasta vähemmän kuin suunnilleen missään muualla Suomessa. Miinus kaksi näytti pihan mittari, kun illansuussa teimme lumitöitä. Lunta täällä riittää. Ja rauhaa, ja toivon mukaan levollisia yöunia. Kovin paljon odotuksia en aio ladata, uskon että hetkessä olossa, miettimättä tulevaa ja mennyttä tuleva mökkiviikko kulkee mitä mukavimmin.

Tästä autiosta mökistä olette nähneet monia, monia kuvia täällä. Sen verran lupaan, että jotain uuttakin kuvattavaa yritän viikonloppuna etsiä.

• Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.
• Kuvan on kerrottava tarina ilman sanoja.
• Hyvä kuva ei selittelyjä kaipaa.
• Pelkkä kohteen hyväkään toisto – repro – ei riitä tekemään kuvasta hyvää.
• Kuvan tunnelma, valo, rytmi ja kerronta ovat tärkeitä.

Tällaisia oppeja olen vuosien varrella oppinut valokuvauskursseilla, lukenut kirjoista, oppinut katselemalla ja arvioimalla muiden kuvia. Näitä samoja asioita minulle toistettiin Torniossa koulussa ja näytöissä parin vuoden ajan. Ja kuinka vaikeaa minun olikaan olla selittelemättä kuvia, kertomatta kuvasta, sen kuvaamisesta, tunnelmasta tai siitä hetkestä tai vaikeudesta, kun kuvan otin.

Ja silti. Tänäänkin ottamiini kuviin haluaisin liittää sanoja, kertoa tunnelmasta, mainita siitä hiljaisuudesta, joka tunturissa oli, siitä levollisesta olosta, joka valkoisten hankien keskellä kuvatessa oli. Siitä pakahduttavasta riemun tunteesta, kun näet auringonsäteiden laskeutuvan pilvien raosta tunturin rinteille! Kuinka et millään malttaisi muutaman tunnin ulkona olon jälkeen lähteä sisälle, ja sitten siitä kiitollisuudesta kun sinun ei sittenkään edes tarvitse lähteä yhtään aikaisemmin kuin itse haluat. Liikkumisen ilosta, valon määrästä, ystävien* viesteistä heidän palattuaan kotiin, rantasaunasta, punaviinilasillisesta tiistain (jämä)sapuskalla.

Kuvien julkaisemisen helppous ja nettiyhteyden pelittäminen ovat nekin näihin kuviin liittyviä asioita, mutta eivät ole mitään itsestäänselvyyksiä.

Mutta selittelemättä tämän enempää…. 😉 tässä muutama otos tämän päiväisestä kuvasaldosta.

* Tässä sitten pieni hassu sivuseikka, anekdootti, kaikille vuosikausia blogiani seuranneille. Ystävät, jotka viikonlopun täällä – taas kerran, pitkästä aikaa – kanssamme olivat ja joiden kanssa on oltu mm. Kitzbühelissä patikoimassa, vuonna 1982 Kreikassa historian laitoksen ekskursiolla, vuokrattu yhdessä talo Rosesista vuonna 2009, vietetty eräskin vuodenvaihde täällä mökillä jne. Ja monien vaiheiden jälkeen olen käyttänyt heistä täällä ”peitenimeä” yhdistelmää ”Majakka ja Perävaunu” ja sitten VMP (= varamiespalvelu 😉 ), mutta tuo lyhenne tässä yhteydessä on tullut tiensä päähän, koska tässä joku viikko sitten kuulin radiosta, mitä se tarkoittaa ”nuorisoslangissa” 😀 . Niinpä käytimme kuluneina viikonlopun päivinä eräänkin tovin uuden nimimerkin keksimiseen aj mietimme uutta. Ja tänä aamuna sitten äänin neljä nolla päädyimme siihen, että ystävämme ovat täällä Tuulestatemmatussa nimellä ”Team PP”. En nyt lähde availemaan enemmän, mitä tämä pitää sisällään, mutta ent. VMP on nyt ”Team PP”.  😀

Nyt jo ikävä ja hiljaista kun eivät ole täällä.

Myötätuulen aamukahvipöydässä hyväksyttiin yksimielisesti ehdotus lähteä käymään ensin Kakslauttasen West Villagen taidegalleriassa ja sitten siirtyä Saariselän keskustan tuntumaan tepastalemaan (Aurora-polku etc.).

Kunhan perusteellinen aamupuuro- ja kahvi monine lisukkeineen ja juttuineen oli nautittu ja tahoillamme tovi nettiliikennettä et al. hoideltu, lähdimme kohti Kakslauttasen resorttia. Kaikkihan (jotka näillä seuduin ovat liikkuneet) tietävät Kakslauttasen ja sen iglut, minäkin olen niistä täällä kirjoitellut (kliks ja kliks).

Mutta kun ei ole vain tuo Jäämerentien ja Kiilopään risteyksessä oleva Kakslauttasen East Village, vaan on myös vähemmän tunnettu West Village.

Luimme paikallisesta aviisista, että sinne on lokakuussa avattu uusi taidegalleria ja komea torni. Käydäänpä siis katsomassa. Tiesimmehän me, että siellä on myös turistiryhmille ravintola ja muuta, joten voitaisiin vähän käveleskellä sielläkin.

Siellä olikin valtava resort! Kymmeniä kelorakennuksia, pieniä, isoja ja vielä isompia.

Tässä esimerkiksi iso komea kelomökki, jonka toinen makuuhuone on iglu. Näitäkin oli ainakin kymmenkunta. Ja monia muita. Valtava ravintola, matkamuistomyymälä, tsasouna, savusauna, kokonainen kelokolossi saunoja ja spa, poroaitauksia, nilivaloin reunustettuja kävelyreittejä….

Tällaisia pieniä ”mökkikyliä” oli resortin alueella moniakin.

Taidegallleria ja sen viereen vielä tekeillä oleva design-matkamuistomyymälä olivat jotain täysin ennennäkemätöntä. Torni oli vaikuttava. Siitä on kuvia, mutta taidanpa käydä vielä joku ilta siellä kuvailemassa ja julkaisen vasta sitten…

Kakslauttanen Art Gallery

Kaiken kaikkiaan olimme ihmeissämme.

Iltapäivän aluksi sitten Saariselälle, jossa ulkoilu jatkui. Pilvistä, täysin tyven, valkoista ja harmaata, – 8 C. Pehmeää, raikasta, hyvää ulkoilmaa.

Tänään sitten minulla ei ollutkaan kokkailtavaa: lähdimme kylille syömään. Ystävät tarjosivat Pirkon Pirtisssä kalapäivällisen. Sain kuningasrapua!

Ilta on sitten istuttu Myötätuulen pöydän ääressä; eikä yhtäkään peliä, kunhan on vaan juteltu, höpötelty, oltu, muisteltu. Tässä iässä.

Purppurainen auringonnousu näkyi auton peruutuspeilistä kun motarilla oltiin ennen aamuyhdeksää. Vain Kemi – Tervola väli oli paha, – tai siis palteinen ja liukas. Mutta minähän en alle nopeusrajoitusten aja!

Yleensä en, mutta tänään ajoin. Ihan kiltisti pysyttelin rekan perässä turvavälin takana. Kyllä kahdeksaakymppiäkin päästiin  eteenpäin. Ja jo Peurassa Pehtoori siirtyi kuskin paikalle ja minä viereen tekemään kirjallisia hommia. Ja luontokuvaamaan kuten tavallista: auton ikkunasta ja vauhdista. Paitsi Kitisen kohdalla Peurasuvannossa sain pienen kuvaushetken … 🙂

Kirjailujen ja kuvailujen ohella etsiskelin netistä reseptejä viikonlopun kokkailuihin, sillä saadaan huomenna ystäviä tänne mökille seuraksi. Haimmekin Sodankylän K-kaupasta ja Alkosta sen verran sapuskaa ja juomaa, ettei haittaa vaikka Kuukkelin tarjonta ei näin talvenselässä ole runsaimmillaan; onhan se niin, ettei se näin off-season ole kovin rapoista. Mutta nyt mökin Smeg ja kellari ovat turvavarastona pitkälle ensi viikkoon.

Ja matkallaolosta on nautittu. Oli niin kaunis pakkaspäivä ja -maisema ajellessa. Sinivalkoista, valkoista, aurinkoa, pastillinvärejä, lunta, paljon lunta.

Ja mökillä. Miten se tänään onkaan tuntunut ihan extrahyvälle tulla tänne, olla täällä. Lunta on. Sitä on paljon. Mutta täällä se on mahdollisuus, ei rasite.

Semminkin kun se oli puuterista, semminkin kun meillä on täällä linko ja kaksi kolaa ja kaksi kolaajaa. Siinä parituntinen viivähti. Pakkasta toki on (- 12 C), mutta sekin on täällä eri kuin kaupungissa. Kaupungissa se vihmoo, täällä tekee olon reippaaksi ja antaa punaiset posket.

Ja kuu. Täällä se on valo. Sen kehrä on kaunis. Se ei ole vain koriste taivaalla ja kuvissa, eikä vain valvottaja, kuuhulluuteen herättävä, vaan se on valo, ja tuo turvallisen olon.

Lappi on eri juttu. Ja juuri nyt se on hyvä. Erinomaisen hyvä.