Aamulla ennätyspakkanen tälle lomaviikolle: – 31 C näytti mökkiterassin mittari aamuyhdeksältä. Siispä ei kiirettä ulkoilemaan. Pelasimme, luimme, kudoimme, katsoimme telkkaria, kuuntelimme Yölintua (pappa opettanut Apsulle moisen), surffailimme ja chattailimme.
Aamupäivän lopulla pienen tovin puhaltelimme Apsun kanssa ulkona saippuakuplia ja kävimme purolla heittelemässä lumipaukkuja puroon, – miksihän sellainen on niin mukavaa? – Ehkä samasta syystä kuin kivien heittely mereen kesällä. Molskahdus!
Kukaan ei halunnut hiihtämään, minulla oli oikeastaan aika kova hinku mäkeen, mutta päädyin lopulta lähtemään ”vain kuvailemaan” Kakslauttaseen ja Kiilopään juurelle.
Ja niinhän siinä kävi, että Kiilopäällä lähdin ensin kulkemaan polkua, jossa luki ”Ei kunnossapitoa”.
Ajattelin, etten lähde vinkkelit jalassa tepastelemaan laduille enkä lumikenkäreitillle, menen tuosta.
Ajattelin, että tepastelen rinteen ensimmäiselle tasanteelle. Ja niinhän siinä sitten kävi, että kuljin – taas – ohi reittien, pitkin tallottuja tai hiihdettyjä reittejä, nousin aina vain ylemmäs, välillä aika työläästikin mutta lähellä huippua jo yhytin varsinaisen talvikävelyreitin (jota en tiennyt olevan olemassakaan). Ja huipulle nousin (564 mpy).
(Kerrankin kuva näin päin: Kiilopäältä Kaunispäälle. Maston, Huippu-ravintolan ja rinteiden vasemmalla puolella näkyy ”Kiinan muuri” (= uusi kiinalaisella pääomalla rakennettu hotelli) hyvin.)
Sokosti näkyi aivan erilaisena kuin kesällä. Korkeuseroja vaikeampi kuvata lumiseen aikaan….
Ja kyllä kannatti huiputtaminen. Kuinkahan monta kertaa olen lumettomalla kelillä kavunnut Kiilopään huipulle? Monta! Kymmeniä kertoja. Mutta enpä koskaan talvella, en suksilla, saatikka vinkkelit jalassa. Mutta kyllä kannatti! Sokosti ja Lokka on sieltä nähty ennenkin, mutta ei koskaan talvella. Eikä koskaan huikeassa kevätauringossa.
Toki lenkki kesti kauemmin (varsinkin kuin kiersin mutkan ohi reitin) kuin kesäkelillä, mutta ihan yhtä hiki tuli – 12 asteen pakkasella kuin + 12 tai 20 asteen lämmössä. Ja paitsi kuvaamisen kannalta oli muutoinkin mukava olla yksikseen.
Eihän se aurinko vielä kovin korkealla täällä tähän aikaan vuodesta ole. Mutta kyllä se lämmittää ja ruskettaakin. Piporaja on näkyvissä. 😉
Kohti kevättä! Todellakin.
Huikeat maisemat, valokuvaajakin on onnistunut upeasti valonhallinnassa. Ensimmäisen kuvan täydentävät tietenkin nuo ”huopikkaat”! Kerran eräs valokuvauksen mestari sanoi minulle, että hyvässä kuvassa täytyy olla aina hiukkasen punaista!
Niinhän se on: hiukkasen punaista pitäisi olla. Minun vinkkelini ovat kyllä vähän enemmänkin! 😀
Ajatteles kun olisi ollut tuolla silloin kun oli revontulia!!
Just niin, kuun valossa olisi varmaan ollut mahdollista löytää perille ja takaisin. 🙂
Olisi varmasti. ;D