Isovanhemmuus – Sivu 30 – Tuulestatemmattua

Pienen maailmassa mukana

Aamupuurolla istuttiin kolmisin ja Apsu katseli tulppaanikimppua, jonka Pehtoori jo viime viikolla oli tuonut: ”Kukka rikki”, ja jatkaa pian: ”Kolme puutttuu”. Yritän kysyä, miten niin kolme? Sen että liki kolmevuotias sanookin vähän uuvahtanuttta kimppua rikkinäiseksi, ymmärrän, mutta mikä logiikka on siinä, että kolme puuttuu?

Tämä on taas sitä lapsen kielen, ajatusten ja oppimisen ihmettelemistä, jota nykyään teen koko ajan kun pikkuinen on meillä käymässä tai olemassa vähän kauemminkin niin kuin nyt tänään.

Juniorilla on jo kolmas projektiharjoitteluviikko Rantekilla, mikä merkitsee säännöllistä kahdeksasta neljään duunia; jotain suunnittelevat, – insinöörihommia, joten älkää ihmeessä minulta kysykö, mitä mahtaa tehdä. Komeasti on projektipäällikön nimikkeellä, mutta palkkaa harjoittelujaksolta ei tule. Opintoraha luonnollisesti. Ja Miniä tekee satunnaisia keikkoja työpaikallaan, jollainen oli siis tänäänkin ja me saimme Apsun pitämään meidät liikkeessä. Pakkasta oli sen verran, ettei ”Rantapellon päiväkodissa” lähdetty ollenkaan pihalle, eikä puistoon, vaan puuhailtiin sisällä. Ei siinä tarvinnut yrittääkääkään mitään kuvia tehdä.

Bisneksiä niitä oli taas Apsullakin. Soitteli ja tilaili kaikkea, ja sitten oikeallakin puhelimella lähetti isälleen duuniin whatsapp-ääniviestin. Minä kun mokoma sanoin, että isänsä oli aamulla sanonut, että meidän pitäisi ruoan jälkeen mennä päikkäreille. Apsu ilmoitti, että ei ja otti minun kännykkäni ja etsi isänsä kuvan whatsapp-valikosta ja latasi ääniviestin: ”Ini on höpö, ini höpöttää”. Eikä sitten päikkäreitä nukuttu. 😀

Apsun kanssa yliopistolla

Tänään Apsu-päivä. Mummi ja Apsu olivat humputtelemassa tänään.

Poika puhuu suunnilleen koko ajan. Todellakaan en kaikkea osaa ”kääntää”, mutta aika hyvin jo voi kanssaan jutella. Ja silloin kun ollaan tavanomaisen ulkopuolella, pois kotoa tai ”mummipapan luota”, kuten hän miellä käyntejään nimittää, niin ympäristön, äänien, ihmisten, talojen, kaiken ison ja pienen kommentointi on vilkasta ja aika ihastunutta! Hämmästyttää, kummastuttaa niin moni asia.

Käytiin Linnanmaalla ja kyllä oli yliopistolla paljon ihmettelemistä. Kyllä Humanistisen tiedekunnan ala-aulassa oleva Keminmaan arkeologisten kaivausten pienoismalli, jossa on mm. Jeeppi ja ”mummi, katohan, kaivuni (~kaivuri)!” piti kauan kiinnostusta yllä. Sitten se sama punainen pikkuinen ”puuluola”, jonka läpi omien lasten piti pentuna saada kulkea, kiehtoi tietysti. Entäs ruokaloiden välillä kulkeva pieni ”juna”, jolla viedään ruokia keittiöstä toiseen (vrt. esim. sairaaloissa ja muissa isoissa laitoksissa on sellaisia). Kyllä oli ihmettelemistä, ja kun kuski vielä jututti Apsua ja esitteli vilkkua etc. Ja poika puhua pulputti, ihmetteli ”ei moottonia, kulkee nauhallisesti”. Kone kun ei pidä oikeastaan mitään ääntä (sähkömoottori?) ja sitä tämä insinööripapan ja insinööriopiskelijaisän lapsi mietti.

Kävimme myös Humu-kuppilassa, joka oli tavan mukaan ihan täynnä ja jossa ennen tunsin suunnilleen puolet, mutta tänään en ketään! Poislähtiessä sentään muutama nyt jo varmaan maisterivaiheen tuttua tuli vastaan.

Mutta olimme sopineet tapaavamme työkaverini, meidän toimistosihteerin, jonka kanssa oltiin töissä hyviä kavereita ja ollaan vähän yhteyksissä vieläkin. Moni opiskelija opintojensa alkuvaiheessa usein sotki meidät, – nimemme menivät sekaisin, kun kuulemma olemme jotenkin niin samanoloisia ja -näköisiä. ja kyllä meillä oli paljon hyvin samantyylisiä kamppeita, blondeja oltiin ennen molemmat, P. minua kyllä vähän pienempi, sirompi. Useammin kuin kerran meillä oli hyvin samanlaiset rillit, ja entäs tänään? Ensinnäkin P:llä oli lähes sellaiset lasit, huom. punaiset, kuin minulla on nyt tilauksessa. Noh, tämähän ei ollut mitään uutta, mutta kun P. oli pienen tovin ollut seurassamme, Apsu katsoo häntä ja kääntyy sitten minuun ja osoittaa P:iä ja ilmoittaa: ”mummin näkönen”.

Kirjaston edessä olevaa vaivaisukkoa Apsu katsoi pitkään, koski kenkiä ja totesi: ”Jummi. Jummi jammi. Jääny jummiin.”

Lapsen puheen oppiminen etenee hurjaa vauhtia, osaa laskea viiteen, jopa kymmeneen, luetella kirjaimia osumatta oikeaan, on mielenkiintoista, miten abstraktiot alkavat lapselle hahmottua: suunnilleen kaikki tuleva on tiistaina tai perjantaina.

Minulla on ollut juuri tänään ihana päivä.

Isovanhemmuus Joulu Oulu Valokuvaus Vanhemmuus

Joulun aamulenkit ja muutakin

On kylmä, pakkasta.

Mutta sisällä, siis itsellä on lämmin olo, mieli. Huolimatta siitä, että vein tyttären iltakoneelle.

Meillä oli niin mukava, rauhallinen, verkkainen, naurava joulu.

Jouluun kuului aamuiset lenkit tyttären kanssa, kokkailua, ja sitten leppoisaa yhdessä olemista joulupöydässä. Ja pitkiä, levollisia yöunia. Voiko muuta toivoa?

Aattona etu- ja pääruoan välissä annoimme toisillemme lahjoja, ehkä enemmän kuin moneen vuoteen, mutta enimmäkseen kaikkea tarpeellista, paljon kaunista ja kirjoja, arjen iloksi monia pieniä juttuja. Esimerkiksi muhkea uusi kylpytakki, se ei kyllä ole edes mikään pieni juttu. Ah, onnea. Tällaiselle, kaltaiselleni, joka voi viipyillä aamuissa ja illoissa nauttia takkatulesta, olla paksussa, lämpimässä valkoisessa kylpytakissa, sellainen lahja on ihan huippu. Sellaisesta minä pidän. Ja sitten pikkuperheeltä ja tyttäreltä yllätys, jollaista en olisi osannut kuvitellakaan, ette ehkä tekään… pidän teidät jännityksessä, ja kerron vasta myöhemmin.

Minun antamissani paketeissa pussilakanoita, kattiloita, huopia, vaatteita ja kirjoja. Sellaista sitä annetaan omille lapsille, systerille ja miehelle, eikö?

Ja parasta oli – tietysti – Apsu. Lapsen riemu ja ilo! Siitäkin, ja varsinkin siitä, että ”Naana” (kummitätinsä, meidän tyär siis) oli leikkimässä kanssaan, konttaamassa pöydän alla 😉 ja oli vieressä, läsnä, täällä. Ja että isotäti oli mukana myös. Kun sisareni ei tänään enää ollut mukana ruokapöydässä, oli Apsu ensin vähän ihmeissään ja kyseli, missä ”Naina”?

Nyt vain kuvia aamulenkeiltä… Nekin ovat osa joulua, tyttären kanssa tepastellessa… Minulle kovin tärkeitä.

Isovanhemmuus Muistikuvia

Hommia

Jätin alkuviikosta avoimen tarjouksen logon suunnittelusta. Tarjouksia on tullut toistakymmentä, muutamat ovat lähettäneet jo aihioita, ja hintataso vaihtelee 130 – 300 euron välillä. Idea on siis se, että logo olisi vesileimana kuvissa, ainakin silloin kuin ei mene asiakkaalle, mutta nettiin (esim. tänne blogiin) ja että logo olisi Muistikuvien-nettisivulla, laskuissa, tarjouksissa, etc. Olenpa yllättynyt, että näin pian, näin monta tarjousta. ja nyt on sitten vaikea valita. Muutamien kanssa olen jo ollut sähköpostiyhteyksissä.

Päällimmäinen homma on kuitenkin ollut muutamien vanhojen kuvien digitointi- ja retusointitilausten teko. Ja Paistinkääntäjien kapitulin yms. tiedottaminen. Siihen liittyen sain ihan rahaa tuovan (valokuvaus)toimeksiannonkin. Tai oikeastaan kaksikin. Tammikuuksi on sitten tekemistä.

Iltapäivän lopulla Apsu tuli kun vanhempansa kävivät katsomassa Tuntemattoman. On ihan mahtavaa, kuinka Apsu tykkää, kun hänelle lukee. Parinkymmenen minuutin mittaisia kirjoja jo kuuntelee, ja katselee tietysti siinä samalla: ”Katoppa!”

Sitten meillä oli Apsunkin kanssa ”hommia”. Apsulle hommia ovat mummin kirjotuspöydän laatikoiden koluaminen: nitoja, rei´ittäjä, eriväriset tussit, liimaputkilot, vanhat rillit, kameran puhdistusvehkeet, nipsut ja kynät, lemmarit ja kuminauhat ovat aarteita, joita on mukava purkaa laatikoista, kokeilla, ”katoppa”, laittaa takaisin, … Siinäpä ne kiireimmät tänään.

Isovanhemmuus Joulu

Kahhilla ja jouluvaloja katselemassa

”Mummi kahhille, A. pimmimehulle”, näin ilmoitti Apsu äidilleen, kun hain pojan päikkäreiden jälkeen ajelulle ja kaupungille. Oli meidän ”perinteinen” = toinen, yhteinen jouluvalojen katsastuspäivä. Eikä Oulussa ole enää satuikkunaa! Ei ole enää Stockaa, ei vanhaa Sokosta, ja Valkeassahan ei ole perinteisiä näyteikkunoita. Jotain olennaista puuttuu. Mutta Apsuhan sitä ei tiennyt.

Sanotaan, että kun saa lapsia ja sitten itsekin kasvaa ja vanhenee niiden myötä, sitä elää omaa lapsuuttaan uudelleen, – no paljolti niin kävi minullekin. Ja nyt olen hoksannut, tänään taas ihan erityisesti, että lapsenlapsen kanssa elää uudelleen sitä vaihetta kun omat lapset olivat samanikäisiä. Kyllä minä muistan kun me olimme mutikaisten kanssa katselemassa jouluvaloja ja sitä Sokoksen jouluikkunaa ja menimme Halliin pillimehulle.

Erilaista se oli tänään Apsun kanssa. Ensinnäkin me kävelimme Rotuaaria pitkin poikin, kävimme katsomassa kaupungintalon joulukuusen ja tiernapojat. Ja poika tepasteli reippaasti, ja ihasteli valoja: ”Katoppa, mummi. Mummi, katoppa!”

Kaikenlaisia valoja! Valon lapsi!

Ja sitten ”kahhille”. Valkean Torrefazione on meidän ”kantakahvila”. Nyt jo viides (?) kerta siellä.

Herkkujen jälkeen jaksettiin kierrellä. Valkean monet, monet liukuportaat riittivät iloksi, – no hyvä on, aulan vanha Sitikka ja tonttuovi-pop-up-kauppa kiinnostivat kyllä melkein yhtä paljon. Ja lasi-ikkuna, jonka päältä saattoi nähdä suoraan Herkkuun!

Parituntisen kaupunkireissun jälkeen autolle mennessä poika ilmoitti ”ei kottiin”, joten ajeltiin Rantapeltoon, että pappaakin nähtiin. Äsken palautettuani lapsen kotiinsa, mietin, että ehkä me tänä vuonna käymme toisenkin kerran kaksistaan ”kahhilla” ja jouluvaloja katsomassa…

Isovanhemmuus Vanhemmuus

Mummi antaa karkkia!

”Mummu ostaa karkkia, äiti ei osta karkkkia, mummu ostaa karkkia, äiti ei osta karkkia… ”

Muistan meidän mutikaiset Citymarketissa joskus 90-luvun alkupuolella, jolloin kävin heidän kanssaan kaupassa kaksosten rattailla; sellaiset hankin Juniorin ollessa suunnilleen vuoden ikäinen, siskonsa silloin 2½ vee. Oli kätevää kun molemmat olivat ”kiinni” rattaissa, edes jotenkin kontrolloitavissa. Ja rattaiden alla oli kori, johon saattoi kauppaostokset keräillä. Siihen maailmanaikaan kun ei ollut mitään pienoisajoneuvoja kaupoissa; siis ei ollut sellaisia kahden istuttavia leikkiautoja, joiden päällä on ostoskori kuten nykyisin on vähänkään isommissa kaupoissa (Ne ovat muuten ”ajo-ominaisuuksiltaan” ihan hurjan huonoja 😉 )

Ehei, meidän muksujen taaperoiässä kävimme lähikaupassa Simssissä tai Säästöhinnat-kaupassa tuossa Koskelantiellä joko auto-kävellen tai juuri noiden kaksosten rattaiden kanssa … Ja joskus harvoin huurruuteltiin Raksilaan asti, ja juuri sieltä muistan tuon rallatuksen … ”mummu ostaa karkkia, äiti ei osta karkkia …” Molemmat pomppii rattaissa ja rallattaa…

Niinhän se on: mummeilla on etuoikeus tehdä jotain, mitä äidit ei tee.

Pikkuperhe oli jo tänään viikonloppusafkalla (johon innostuin taas laittamaan ihan liian monta ruokalajia! Huoh!) Mangorahka-lakritsi-pensasmustikat jälkkäri ei ollut ollenkaan huonoa.

ja olin ostanut Apsulle peltirasiallisen Minions-karkkeja. Toki ensin kysyin, saako rasian pojalle antaa, ja kun lupa tuli, oli pikkuinen juuri niin täpinöissään kuin kaksivuotias voi vaan olla saatuaan yllärikarkit.

Mökkiviikolla keskusteltiin näistä ”mitä isovanhemmat saa lapsenlapselleen antaa, mihin viedä, miten lelliä” -jutuista. Ja paljon somessa keskustelua aiheuttanut ”vain yksi nakki viikossa” -juttu ei onneksi noussut meillä kynnyskysymykseksi. Eikä muutenkaan ollut vaikeuksia olla samaa mieltä rajoista joita isovanhemmille ja lapsille laitetaan. 😉

Niin kuin ei kyllä ollut meilläkään aikoinaan Jäälin mummulan tai minun vanhempieni kanssa; ihan rauhassa saivat mutikaisia lelliä ja herkkuja tarjoilla, – siitäkin huolimatta, että sain kaupassa kuulla rallatusta ”Mummu ostaa karkkia, äiti ei osta karkkia”. Sitä paitsi ostin karkkia minäkin; lauantaikarkkisysteemi oli meilläkin voimassa.

Mitäkö muuta tänään? – Liukkaita katuja kaupungissa, erinomaisen hyvin hiekotetut käytävät hautausmaalla, surkean näköisiä maisemia ulkona, vähän kuvaprojekteja ja sitten sitä kokkaamista ja parituntinen ruokapöydässä ja Apsun seurassa ja kuunnellen Juniorin osallistuvaa havainnointia töistään ja siitä, miten ´noviisina´ suositella viinejä Alkossa.

Pyhäinpäivän levollisuutta…

Isovanhemmuus Lappi

Mökin arkea

Vähän sellainen arkinen mökkipäivä tänään, tai noh.

Päivän ulkoilu ja parituntinen lenkkeily päätettiin tehdä Kiilopään suunnalla. Autolla mentiin Kiilopääntielle asti, ja siitä sitten lähdettiin kävellen (ja Emmaljungalla) kohti Muotkan majaa ja Tievakappelia. Ja taas oli Apsulla uutta ihmeteltävää: poroparttio metsätien varrella, poron pipanoita, kivien heittoa Kakslauttaseen ja Tievakappelin pihalla sai itse kokeilla kellonsoittoa ja sitten vielä Saariselän Pirtti-ravintolassa pizzareissulla hotellin aulassa pallomeri!

Muotkan majan lähellä olen käynyt edellisen kerran kun se oli vielä partiolaisten/seurakuntien hallinnassa, nyt siitä oli tullut Erähotelli. Pihalla oli mm. iglumajoja ja päärakennusta uusittu etc. Ja Tievakappeli oli auki.

Tievakappeli on rakennettu 1978 ja se on Lapin ensimmäinen turistikirkko. Se on tehty Lapin sodassa lähes kokonaan poltetun Ivalon, mutta satunnaisesti säilyneen rukoushuoneen hirsistä. Kappeli on osa Tievatuvan alueesta, joka on PTK:n (seurakuntien lapsi- ja nuorisotyön palvelujärjestö) hallinnassa. Kello on vanhan Truman höyryveturin kello, ja pystytolpat on olleet tukkikämpän kurkihirtenä. Ja kun ketään ei ollut lähitienoillakaan, niin Apsu sai isänsä avustuksessa soittaa kelloa…

Saunan, päikkäreiden, pakasterasioiden :D, mökin pienoisen ”alasajon” jälkeen lähdettiin kylille pizzalle. Eihän siellä montaa paikkaa ole auki, eikä missään paljoa ihmisiä, muttei me niitä kaivattukaan.

Mökkiviikko alkaa olla lopuillaan…

Isovanhemmuus Lappi Valokuvaus

Mökkielämän juhlaa

Päivän aiottu ohjelma meni aika lailla uusiksi kun aamulla oli ainakin yksi lopen uupunut ja sää odotettua tuulisempi ja muutoinkin nuivempi.

Minun yöuneni jäivät kovin lyhyiksi viime yönä: oltiin Juniorin kanssa reposia kuvailemassa yli puolenyön ja sitten aamuyöllä olkapää ja pakasterasiat pitivät minua pari tuntia hereillä.

Siispä vähän säätöä… Pehtoori lähtikin yksin tunturiin, nuoripari kauppaan ja minä ja Apsu saunan lämmitykseen ja purolle heittelemään jääpalikoita ja risuja virtaavaan puroon. Se oli pojasta melkein yhtä mukavaa kuin tähtisädetikkujen polttaminen. Lakaistiin yhdessä vielä terassit ja sitten ajeltiin rullalaudalla, eiku rattikelkalla, eiku rullalaudalla, eiku kelkalla,… vähän on pojassa inttämisen geeniä. 😀

Apsun päikkäreiden ja meidän saunan jälkeen saimme ”komennuksen” lähteä Apsun kanssa ”pois”, sillä nuoripari oli luvannut tehdä päivällisen. Mikä mukava komennus! Lähdettiinpä sitten pariksi tunniksi kylille ja Angry Birds Puistoon. Se oli pojalle ensimmäinen ”huvipuisto”kokemus. Oli mukava kun siellä ei ollut kuin muutama perhe, rauhallista ja kaikkiin touhupaikkoihin mahtui hyvin.

Ja mikä riemu olikaan katsella lapsen iloa ja touhua! Hieman arka on Apsu uusissa paikoissa, tilanteissa ja äänissä, mutta vain hetken.

Ja iltapäivän lopulla sitten valmiiseen pöytään, jossa helmenä oli Juniorin kokoelmastaan tarjolle tuoma vain meunier-rypäleestä tehty samppanja. Olipas mielenkiintoinen, ja hieman lämmettyään erinomaisen hyvä. Ja ruoka oli sellaista, että mietin, mikseivät nämä tee meille useammin sapuskaa?

Pääruokana oli lohipastaa…

Isovanhemmuus Vanhemmuus

”Ei hankka tohiaa”

Ei tosiaankaan hanskoja!

Näin ilmoitti Apsu jo paljon ennen kuin oli aika lähteä kotiin. Lapsi ymmärtää ja tietää, mikä tässä vuodenajassa on tylsää: loputon pukeutuminen. ”Ei hankka tohiaan” – se olisi vaan niin mukava olla ilman hanskoja ja softchelliä ja goretexiä etc. ja lähteä ulkoilemaan, mutta eihän se enää onnistu. ´Hankka´ on laitettava käsiin.. .. Silti erinomaisen hyvä lenkki aamupäivällä; tyyni, tuuleton, mahdottoman värikäs, oikein hyvä lenkki …

Iltapäiväksi kotiin; olin luvannut laittaa ruokaa, ja ohi agendan; Juniori ja Apsu tulivat käymään, millään agendalla enää mtään merkitystä kun nämä tupsahtivat pihaan, ja kuvattavaksikin. Junioirin CV-kuvia varten ja omiakin ´studio set uppeja´ varten tänäään valokuvauspäivä.

Katsokaa noita käsiä tuossa alla. Ne ovat keskittyneet, Erinomaiset, hyvin keskittyneet. Katsomaan Simoa.

Ja sitten mv-otos. Hän vaan on niin kuvattava …

Tässäpä päivän highlightit.

Elämän parhaita juttuja.

Ja jostain tuntuma, muistutus, kuinka onkaan mukava, ettei tarvi bunkata Torniossa…

Isovanhemmuus Valokuvaus

”Kahhia” ja kuvia

Apsu ilmoitti aamulla heti tullessaan, että tänään olisi hyvä lähteä kahville: ”mummipappa kahhi lähtää”. Niinpä me sitten aamupuurot syötyä ja -piirretyt katseltua lähdimme kolmisin kaupungille kahville. Puistoon ei oikein sateen ripsiessä huvittanut lähteäkään. Pistettiin ”kumppakenkät” jalkaan ja lähdettiin mummin autolla kaupunkiin. Kun kerran oli kaupassa kuitenkin käytävä, niin mentiin sitten Valkeaan ”kahhille”; cappuccinoa ja pillimehua ja croissanteja. Olipas meillä juhlaa heti maanantaiaamuna.

Kahvilasta kauppaan: Herra Hakkarais-xylitoli-purkkaa on olemassa (aina oppii jotain uutta), ja minusta on merkillistä, että Apsu osaa purkkaa syödä. Ei meidän muksut vaan 2-vuotiaana purkkaa nielemättä syöneet. Apsu syö. Aina ruoan ja välipalan päälle.

Iltapäivä sitten vietettiinkin sisällä sadetta pidellen.

Lähdin illan voutineuvostonkokoukseen hyvissä ajoin, jotta ehtisin vähän kävellä ja kuvailla… Ostin jo keväällä teleobjektiiviini harmaasuotimen, jotta voisin kesällä kuvailla puroja ja jokia, virtaavaa vettä pitkillä valotusajoilla. Kerran tai kahdesti olen mökillä kokeillut, mutta siinä kaikki. Nyt oli viikkohaasteena maiseman tai ainakin osan sumentaminen, joten ei muuta kuin Hupisaarille etsimään virtaavaa vettä.

Pienen koskenkin löysin melkein Oulun keskustasta. Lasaretinväylässä, vitikon keskellä on näin kaunis paikka.

Ja lohiportaat tai virallisesti Merikosken lohiportaat, joita pitkin on tänäkin vuonna on noussut parisataa lohta ja muuta kalaa Oulujokeen, saivat pitkällä valotusajalla kuin jääpinnan päälleen.

Valokuvista puheenollen, sain tänään Muistikuvia-yritykseni isoimman kuvatilauksen sovituksi. Olen niin innoissani.