Isovanhemmuus – Sivu 12 – Tuulestatemmattua

Muksulauantai

Rantapellossa tapahtunutta.

Kello oli soimassa klo 7.15. Heräsin klo 7.13, ja saatoin ilokseni todeta, että ei kiirettä. Tunnin päästä olin hakemassa muksuja isältään, joka nykyisin kulkee pyörällä (tänäänkin! – aamulla – 20 C) töissä. Pikkuisen olivat pienet pahoillaan, kun aamubrunssi ei ollutkaan ihan takitelleen valmiina, kun tultiin keittiöömme. Malttoivat sentään odottaa kaakaon lämmittämisen, papan puuron valmistumisen, ja sitten. Kuinka tykkäävätkään istuksia aamupalan ääressä, nauttia kaikkea pientä, Lopultakin aika paljon, Ja höpötellä.

Ja sitten!? Aamupäivän pakkanen piti meidät pois pulkkamäestä, pois tarhan puistosta, mutta olihan Blippi, Ja pitkään puheena ollut Temppurata! Sehän porukalla koottiin. Eikä paljonkaan nahistelua! 😀 Seitsemänvuotiaan ja nelivuotiaan prioriteetit eivät ole ihan yhteneväiset, – sisarusskaba on ikiaikaista! Mutta sitten ”paikoillanne, valmiina, NYT!” Kerta toisensa jälkeen rasti rastilta uudelleen ja uudelleen.

Pieni tauko, lupa pelata puhelimella ja tabletilla ja sitten lounas. Lohi ja perunat uppoavat, vaikka ulkoilmaa ei olisikaan ollut nautittavana. Nälkä on ikiaikaista, varsinkin 7-vuotiailla pikkupojilla!

Vielä ehdittiin puuhailla kaikenmoista, mm. olkkari muuttui ravintolakaduksi, jossa mummin ja papan oli käytävä tilaamassa aamu- ja iltapaloja kilpailevista katukeittiöistä. Pieni eturistiriita syntyi käytettävästä valuutasta: onko marmorikuulat vai pienet joulukoristetilpehöörit relevantteja maksuvälineitä? 😀

Minusta hyvä merkki oli se, etteivät muksut (ei varsinkaan Eevis kuten tavallisesti) puolen tunnin välein kysellyt/kyselleet, ”milloin isi tulee…” – Eikä tänään tullutkaan, koska oli pyörällä duunissa, joten yhden jälkeen ryhdyttiin tekemään lähtöä: lapset isälleen ja mummi ladulle. Viimeistään tässä vaiheessa jo kovasti suunniteltiin seuraavan kerran tekemisiä, ruokia, humputteluja, juttuja…

Ja sitten. Oli jo lauhtunut, melkein 10 astetta, joten oli aika ensimmäiselle hiihtolenkille Oulussa. Olihan se melkoinen latuhuollon ja kelien romahdus edeltäviin mökkitienoon hiihtolenkkeihin, mutta kymppi kuitenkin. Hyvä niin.

Nyt jonkinlainen tasausvaihe. Asemoituminen tähän vuoteen, Arkeenkin.

Isovanhemmuus Joulu Vanhemmuus

Agenttitontun mummin hyvä päivä

Aamupäivällä valmistui viimeinenkin omatekoinen joululahja. Tänä vuonna olenkin tehnyt monta lahjaa enemmän kuin ostanut! Aika hyvä juttu. 🙂

Mutta käsillä tekeminen on vaatinut myös veronsa, – mutta siltäkin osin tänään hyvä päivä: pääsin tänään hierojalle. Nyt olo kivuton ja ”tilava”.

Pieni happihyppely pakkassäässä oli valoisa ja jokapuolella on niin kaunista kun on kunnolla lunta. Ja tänään taivas oli huikea. Oli haloilmiö, kiharapilviä, sinitaivasta, haituvia, …

Iltapäivällä yhden ison kuvatoimituksen viimeistely ja saatekirje asiakkaalle: sekin asia nyt pulkassa!

Ja illalla sitten juhla! Mummin elämää. Apsulla oli koulutaipaleensa ensimmäinen joulujuhla, jonne Juniori kysyi minua kaverikseen. Oi, että. Aatelkaapas, että selvisin kyynelehtimättä, ei niiskaustakaan. Jos oltaisiin päästy lähemmän näyttämöä en ehkä olisi … 🙂

Ekaluokkalaisten ohjelmanumero oli moniosainen ja se olikin melkoinen jännitysnäytelmä, jossa vorot ja porot olivat pahasti sekaisin, mutta Agenttitonttu oli tärkeässä roolissa pelastamassa koko joulun! Pitkät pätkät repliikkejä monisatapäisen yleisön edessä – roolisuoritus oli vakuuttava. En niinkään ihmetellyt sitä, että poika muisti ja osasi vuorosanansa niin hyvin, mutta se, että osasi niin luontevasti ja rohkeastikin osansa esittää oli iloinen ylläri. Tuosta vaan.

Toki oli muutenkin mukava olla alakoululaisten joulujuhlassa. Edellisestä kerrasta kun on jo hyvin yli 20 vuotta. Vähän oli epätodellinen olo istuksia katsomossa Juniorin vieressä katselemassa ja kuuntelemassa koulun bändiä siksikin, että alakoulussa se oli juuri meidän poika, joka lavalla soitti rumpuja. Se ura ei sitten kyllä jatkunut kyllä edes murkkuvuosiin asti, vaikka rumputunneilla jonkun aikaa kävikin. Niin kuin kävi kyllä monen muunkin harrastuksen parissa. Kitaransoitto taisi jäädä ainoaksi harrastukseksi, jotka jatkui vuosikausia.

Nyt Agenttitontun mummi lähtee pakkaamaan reppua huomista varten: aamusella on aika hakea Agenttitontun pikkusisko kirjasto- ja humputtelureissua varten.

Isovanhemmuus Joulu Niitä näitä

Pienten kanssa pikkujoulut

Joulutunnelmainen päivä.

Aamulla kiertelin kaupungilla katselemassa, kuvailemassakin, Oulun joulun maamerkkejä: Kauppahalli ja Toripolliisi, Torinrannan aitat, Seurahuoneen joulupukki poroineen, kaupungintalon joulukuusi, Tiernapojat, Intiön kappeli, Ainolan Joulupolku, Tuiran joulukuusi, Rotuaarin jouluvalot….

Tolkuttoman kauan en kaupungissa voinut kuleksia, koska olin kutsunut vieraita viettämään meille pikkujouluja. Ja kaikenmoista oli toivottu ja olin lupaillut. Menussa poronkäristystä ja puikulamuusia, joulupullaa ja glögiä. Ohjelmassa piparinkoristelukilpailu, joulukalenterin luukkujen yllätykset, joulumusiikkia, tonttukuvat ja olivathan ne tontut käyneet joulusukkiinkin tuomassa jotain pientä.

Apsu ei juuri kameran eteen ole viimeisen parin vuoden aikana ole suostunut, mutta olin kuitenkin pyytänyt heitä tulemaan tonttulakit mukanaan, ostanut Eevikselle uuden mekonkin, jotta josko jossain välissä, vaikka piparikoristelun ohessa, voisin tonttukuvia ottaa. Olinkin iloisesti yllättänyt, kun poika lenkillä ollessani laittoi viestiä, että ”miks ei oo studiota kun otetaan kuvat, sitä valkoista taustaa…” – No olihan se sitten! Pehtoori avitti ja saatiin studio pystytetyksi ennen kuin tulivat.

Ja mikä malli Eeviksestä onkaan kehkeytynyt! Poseerasi ihan omaehtoisesti niin hienosti, ja innolla ”Mummi, ota nyt kuva!”. Sai sitten esimerkillään Apsunkin innostumaan. Olipas kyllä mukavaa.

Piparikoristelussa oli hyvin tasaväkiset joukkueet: Juniori ja Apsu, Miniä ja Eevis. Lapset kyllä nauttivat, paljon hienoja tuotoksia.

Yhdet parhaista pikkujouluista ikinä!

Isovanhemmuus Niitä näitä Ruoka ja viini

Juhlaa monin tavoin

Tämä vuodenaika ja Instassa silmiin sattunut Minna Kuukan (taas kerran) huikea piparkakkutalotuotanto saivat minussa eilisellä kauppareissulla aikaan piparkakkutalon valmiiden seinäelementtien ostamisen. Eilen teimme pikaisesti perustukset, ja tänään aamubrunssin jälkeen viimeistely ja pihatyöt!

Näytin lapsille noita Kuukan talotuotannon aikaansaannoksia, ihailivat hekin kovasti. Mutta kyllä sitten jälkeenpäin Apsu totesi ettei mummi ole yhtä hyvä kuin MK! No ei ole ei. 🙂 Mutta loppujen lopuksi me kaikki neljä olimme oikein tyytyväisiä tuotokseemme.

Eikä tässä vielä kaikki: ehdittiin puuhata paljon muutakin. Kirjastossa tietysti. Ja joulumakaroneja etsimässä (- ei löydetty). Jouluvaloja katseltiin. Ja sitten mummilassa vielä kaikenlaisia ”tieteellisiä kokeiluja”! Ravintolaleikkejä. Kaikenlaista ehdittiin aamupäivän aikana. Niin mukava!

Ja illalla sitten Pehtoorin kanssa vielä oikeasti ravintolaan: viinikerhon 31-vuotissynttärit tänäkin vuonna ravintolassa. Alamme selvästi ikääntyä, kun mielellämme menemme välillä valmiille, vaikkei todellakaan ole edullista. Ja olihan tänäänkin koko rahan edestä hienoja makuja. Ja hyvää oli sekin, että toisin kuin viime vuonna Uleåborgissa, niin tänä vuonna meillä oli Istanbulissa kabinetti. Pikkujouluaikaan se oli oikein hyvä, – saimme keskenämme olla, jutella, suunnitella tulevaa, muistella menneitä.

Arvostin myös sitä, että saimme ravintolapäällikön henk.koht. hyvän huolenpidon, viinisuositukset ja tarjoilun sujuvan aikataulutuksen. Oli hyvä.

Ollaanko ennenkään petytty Istanbuliin? – Ei, eikä tänäänkään. Viinikerho sai arvoisensa miljöön, ruoan, viinit ja tarjoilun. Hyvillä mielin ollaan. Ja minulle pidettiin karjalankielinen puhe! Arvostan. 🙂 Hieman hämmästyttävää oli se, kuinka paljon tänään puhuimme politiikkaa, tai siis jaoimme huolta – kaikesta.

Huomenissa liitän kuvia. Nyt (kello on jo yli kymmenen!!!) on aika hankkiutua levolle: huomenna on paljon tekemistä . ..

Isovanhemmuus Joulu

Joulua kohti

Sain tänään niin koskettavan palautteen yhdeltä asiakkaalta (kalenterin ostajalta), että hänen kohtuullisten hankintojensa tuotot käytin Black Friday -haasteeseen… Joku ukrainalaislapsi saanee talvikamppeet. Mutta se ei ole nyt ihan se pointti… vaan …

Kaikkinensa ”maailman politiikan arkipäivää” (sellaista radio-ohjelmaa ei taida enää olla?) on aika karua näinä päivinä. Varjelen itseäni välillä, enkä lue, en seuraa, ja taas välillä ahdistaa aika paljonkin. Ei niinkään omasta puolesta, vaan kun on elämässä pari noita muksuja. Siis muksunmuksua. Heille me tämän maailman jätämme – millaisen maailman? Kun mennään 60-luvun alkuun, jolloin olin Apsun ja Eeviksen iässä… Millaiset olivat tulevaisuuden näkymät silloin ja millaiset nyt? – Kipeää tekee kun mietin …

Muksut olivat täällä tänäänkin tovin: reilun tunnin aikana ehdittiin piparkakkutalo (valmispaketista seinät) saada jonkinlaiseen kuosiin. Eikä koristekarkeista paljoakaan uponnut pieniin suihin. 🙂 Apsu tosin jo Haukiputaalta tullessa vakaalla 7-vuotiaan antaumuksella ilmoitti, ettei moinen touhuaminen kiinnosta, mutta kunhan piparirakentelu ja -koristelu oli alkuun saatu, poika uppoutui hommaan ihan kympillä.

Ja talosta tuli hieno!! Ja päätettiin pitää taas piparin koristelukilpailu, päätettiin HETI ripustaa joulupussukkakalenteri (”vaikka mummi AINA hukkaa kaiken” – onneksi on Eevis, joka vaatehuoneen kätköistä kalenteripussukat löysi. Ihan sieltä missä niiden piti ollakin!!! 🙂 ). Joulua on siis hiljalleen viritelty, Pehtoorihan on kujan muiden miesten tavoin jo aloittanut kilpavarustelun valojen kanssa, onneksi on joku roti touhuissaan. 🙂

Ja piparipuuhiin liittyen: onhan se eri mukavaa, kun on pari pientä mukana sitä, joulua, touhuamassa. Melkein yhtä hurahtaneita kuin mummi.

On aika elää pieniä satuja, nautitaan siitä!

Isovanhemmuus

Pieni lomahumputtelu

Näinä aikoina yön pimeys jatkuu vielä pitkälle aamuun. Tällaisina päivinä tuntuu, että ei ole niin väliä, mitä ehtii ja ehtiikö mitään. Jotenkin vain hiipuu hommasta toiseen, sisältä ulos, takaisin sisälle lämpimään. Sytyttelemään kynttilöitä, keittelemään teekupposia. Lukemaan ja kirjoittamaan. Piirtelemään aikajanoja. Miettimään enemmän menneitä kuin tulevia.

Lähimennyttänikin vielä muistan ja kroppakin muistaa. Toissapäiväinen Leo´s Leikkimaa iltapäivä tuntuu takareisissä ja jossain käsivarren lihaksissa. Meillä oli syyslomalaisten kanssa touhupäivä. Apsu pääsi viettämään kauan toivomaansa iltapäivää iskän kanssa SuperParkkiin, joten Eevikselle oli luvattu humputtelureissu mummin kans. Ja varmaan eka kertaa kun Eevis ei ensimmäiseksi halunnutkaan kirjastoon, vaan hänkin halusi sisäleikkipuistoon ”ku A:kin on sun kans ollut siellä pienenä kahestaan”. Kyllähän me taapero- ja leikki-ikäisen Apsun kanssa kävimme siellä montakin kertaa, Eeviksen kanssa en ole käynyt kertaakaan. Sinne ajeltiin, ja oltiin iloisia (ainakin mummi oli) kun se ei ollutkaan täynnä lomalaisia vaan mukavan väljästi saatiin olla.

Taas kerran tuli hoksattua, kuinka erilaisia nuo lapsenlapset tempperamenteiltaan ovat. Kumpikaan ei ole mikään riehuja, mutta Apsu on harkitsevampi, pitkäjänteisempi, – saattoi hyvinkin 10 minuuttia pomppia trampalla tai ajella pikkupyörillä, laskea kerta toisensa jälkeen samasta mäestä, mutta Eevis kulki puuhapisteestä toiseen, aika järjestelmällisesti kaikki läpi, aristelematta mitään ja sitten vasta kierros uudelleen. Yksi mäki, parit hypyt, yksi kierros. Tuo kuvassa oleva ”uima-allas” oli oikeastaan ainoa, jonne Eevis jaksoi pomppia pitkänkin tovin. Tosin välillä kävi selittelemässä kaikenlaista ja kyselemässä, milloin mennään taas mökille ja kylpylään siellä. Yleensäkin Eevis kyllä selittelee aika paljon. 😀

Molemmille, Apsulle aiemmin, Eevikselle toissapäivänä, oli kyllä tärkeää, että mummi kulki mukana. Ehkä ne matalat ”viidakkoreitit”, joissa mönkiminen ja kapuaminen oli tarpeen, ovat ilmeisesti syynä noihin hienoisiin lihastuntemuksiini, melko mutkilla niissä välillä joutuu olemaan. Mutta ilohan se taas oli.

Humputtelujen lopuksi meillä oli sitten koko poppoon treffit Nallikarin ravintolassa, jonne pappakin tuli. Hyvä ruoka oli – lastenkin mielestä. Ja Eevis kertoi, että sinne oli myös Anni ja tämän äiti aikoneet tulla, että näkisivät pitkästä aikaa toisensa ja että minäkin näkisin Annin. No enhän minä sitten kuitenkaan Annia tavannut. Anni kun on ihan vaan Eeviksen oma mielikuvitusystävä.

Isovanhemmuus

Viikonloppu eessä taas

Vaikken aamusella, liian varhaisesta heräämisestä huolimatta, ehtinytkään pyörälenkille ennen kuin lähdin hakemaan muksuja Haukiputaalta – toista päiväkerhosta ja toista koulusta – näyttää askelmittari toistakymmentätuhatta askelta. Siis ei jämähtämistä, mikä sopi minulle nyt oikein hyvin.

Samaan aikaan kun ekaluokkalainen saatiin kyytiin ja kyselin häneltä, tuliko viikonlopuksi läksyjä ja toivottelin hyvää viikonlopun alkua, alkoi melkein nelivuotias päiväkerhosta tullut sisko laulaa ”On viikonloppu eessä taas…” 😀

Sitten keskusteltiin pitkään, mennäänkö kirjastoon, kasvitieteelliseen, museoon vai jonnekin kaupungin puistoon, ja kun ei millään löytynyt vaihtoehtoa, joka olisi sopinut molemmille, päätettiin äänin 3 – 0 mennä ”mummipapalle”.

Ja iltapäivän muutama yhteinen tunti sujui hopusti. Ehdittiin pelata jalkapalloa, pihatennistä, kerätä omenoita, syödä ulkona lämpimiä leipiä, miettiä huomista menua, lukea, katsella youtubea, juosta ja nauraa.

Väilipalan jälkkäriksi kaneliomppuja.

Isovanhemmuus Niitä näitä

Kesän lopun lauantai

Työhuoneen ovi on auki, on lämmin, ”Kuuska soi” -festari kantautuu tänne asti. On kesän tuntu. Loppukesän kylläinen tuntu.

Lapsenlapset, Juniori ja Miniä oli kutsuttu meille syömään. Vai meniköhän se sittenkin niin päin, että ihan itse kutsuivat itsensä. 😀 Ihan sama, – joka tapauksessa olisi varmaan yhdessä tänään syöty, kun se kerran taas pitkästä aikaa oli mahdollista.

Pehtoori haki jo eilen Torin lihamestarilta flank steakia ja minullahan oli ”ruokavieraiden” itse poimimia tatteja pakkasessa, joten menu oli sitä myöten selvä: tattirisottoa, grillattua flank steakia, tomaattisalaattia, hunajamelonisalaattia, ja pieniä tykötarpeita oheen, lapsille Haaparannan tuliaisina hot-dog-leipäsiä ja nakkeja, lasten salaattia ja kaikille mansikoita ja hilloja sekä kermistä jälkkäriksi. Helppoa ja hyvää. Sellainen ”kesää on vielä jäljellä” -päivällinen.

Muutenkin päivä on mennyt kesäisissä tunnelmissa. Koetin aamupäivällä saada tämän kesän 2000 pyöräkilometriä täyteen, – ei ihan onnistunut. Mutta mie jo kestän moisen tappion. 🙂 Aina ei voi voittaa, itseäänkään. Johan olen oppinut luopumaan yhdestä sun toisesta jutusta.

Jo toista kesää jutun nimi on ollut: TUUPOHEIKKI! Turbo-Leikki on juoksukilpailu, joka kulkee meidän pihan poikki, avojaloin, mummin melkein kuuluu hävitä, tosin joskus sentään ”vain melkein”. Mutta pääasia on, että yhdessä juostaan.

Ja sitten! Kun Juniori poppoonsa kanssa oli jo lähdössä täältä, Eevis istui jo auton takapenkillä ja tuijotti meidän portinpielen koivuja: ”Hei, tuolla kasvaa perunoita!!”

Aikamme koko porukalla katseltiin, ihmeteltiin ja todettiin, että koivun kyljessä, aika korkealla, on monta kääpää [jollaisia mökkireissulla kyllä etsimällä etsittiin], ja ihan selvästihän: perunoita!! [herneiden kasvuahan minä olen jo lapsille ”livenä” opettanut, mutta ehkä ensi kesänä laitamme muutaman perunankin yrttipenkkiin. 😀 ] Koetimme Eevikselle selittää, etteivät ole perunoita. Tyttö ei ollut moksiskaan. Elämä jatkuu. Ja Eevis on mummillekin hyvä ope.

Opettajista puheenollen, olipa ilo, kuinka paljon Apsu kertoi koulutaipaleensa aloittamsesta. Ekaluokkalainen. 🙂

Isovanhemmuus Mökkielämää

”Avvaa mitä”?

– Avvaa, mummi, mitä? – No?
– Haluan vielä muttikoita.

Ja Apsu: ”Otappa, mummi, sinäkin heinä suuhun!” Näinhän me on joka päivä purolle mennessä Apsun kanssa tehty. Meillä ”padonrakentajilla” se kuuluu tunnelmaan; heinä hampaiden väliin. Tänään kävimme vielä illan päätteeksi muokkaamassa patoa matalaksi (= melkein purkamassa koko rakennelmamme), mutta ”sen pitää solista … ”.

Aamulla oltiin pitkään sisällä, kun taivas oli pilvessä ja maisema sumuinen. Seurailtiin ikkunoista ja terassilta oravien ja Hönö-pupun touhuja pihapiirissä. Ja Apsun kanssa sitten tehtiin Lightroomilla kuvia, – poika osaa jo oikeasti muokata otoksia.

Pauli-pupun poika Hönö ja Tupsu-orava (huom. nimien antajia eivät ole lapsenlapset vaan Tyär, Vävy ja Juniori) olivat kiinnostuksen kohteena. Hönö on vähän kesyyntynytkin, kun Vävy on sitä täällä melkein kuukauden ruokkinut… (kuva ”yhteistyössä” Juniorin kanssa…. ;))

Ja Tupsulla on merkillinen häntä.

Kun yhdentoista jälkeen lämpö nousi jo lähelle + 20 astetta ja alkoi näkyä sinitaivasta, oli aika lähteä ulos, metsään tietysti. Mie kävin poimimassa (aikuisille) sienimuhennoksen tarpeet, muu porukka mustikkaan, lähinnä välipalamustikat suoraan mättäiltä. Juniori on jo pari päivää keräillyt ”josko piirakkaa vaikka…. ”. Tein juuri äsken, ja se on uunissa parhaillaan: läksiäisaamiaiselle ylläri.

Ja iltapäivällä sitten kylpylään. Muksujen kanssa ei tänä kesänä olla Nallikariin, Valkeiselle saatikka Lombardian altaalle päästy uimaan niin nyt sitten edes ”mökin kylpylään” (Eeviksen sanoin). Tällä kertaa siellä hyvin vähän muita, oli tilaa uida ja polskia. Yksi mökkireissun kohokohdista.

Jos me Pehtoorin kanssa täällä kaksistaankin liikutaan aika paljon, tuntuu, että näinä päivinä on liikuttu koko ajan! Sen iltapäivän hetken kun muksut saavat lukea/pelata/katsoa pikkukakkosta, mie olen köksäillyt tai touhunnut jotain muuta, liike jatkuu. Ja sehän ei haittaa.

Isovanhemmuus Mökkielämää Niitä näitä

Muistoja ja mustikoita keräämässä

– Mummi, voidaanko tulla huomennakin vaan kahdestaan tänne purolle?
– Totta kai voidaan, tullaan vaan.

Tänään aamuyhdeksältä lähdettiin kohti pohjoista, ajateltiin, että eihän sitä sunnuntaina liikennettä, eihän sitä ole ollut muinakaan sunnuntaina viimeisten parin vuoden aikana, kun ollaan mökkitaipaleella oltu. Tänään oli. Oulu – Kemi välillä ja Sodankylä – Saariselkä välillä paljon asuntoautoja, ulkomaalaisiakin, lomalaisia, ja yksi kattotuoleja kuskaava rekka, joka oli kolme kertaa matkan aikana ohitettavana. Ja poroja. Aika paljon poroja. Matkan tekoa hidasti myös se, että samaa matkaa kanssamme tekivät myös Juniori, Apsu ja Eevis.

Pysähdyimme Peuran ”Essolla” aamupäivävälipalalla; pienille vähän suolaista ja Sodankylässä sitten jo lounaan aika. Mutta eipä meillä kiire. Nautin matkalla olostakin, ja siitä, että päästiin lähtemään, kiitollinen siitä, että muksut ja isänsä halusivat tulla mökille. Mie vähän herkillä tänään ja muutaman kerran kummasti jotain kosteaa silmäkulmissa ja karheutta äänessä.

Kun kolmen jälkeen kahdella autolla mökkipihaan ajeltiin, tuntui, ettei kunnolla oltu pysähdytty, kun olin jo monta kertaa kuullut kutsun lähteä rantaan, katsomaan muurahaispesiä, poimimaan mustikoita, tekemään kaarnalaivaa ja katsomaan sieniä (”yäk, mutta poimitaanko, mummi, huomenna lisää?”)

Kaikkea tuota on ehditty tehdä, lisäksi heittää tikkaa, kävellä metsässä (”mitä me täällä tehdään”, ”tullaanko uudestaan”. Eevis, 3 v.), käydä purolla ainakin 10 kertaa, tehdä patoja, kahlata liian isot saappaat jalassa, kärrätä puita saunalle, katsella kiikareilla kauas, kummastella mummin tekemää Beaivia (”pitäiskö meidän korjata tätä”, Eevis), syödä ainakin pari desiä mustikoita suoraan mökkipihan mättäiltä, ja opettaa ja opetella erottamaan kaarnikat ja mustikat toisistaan.

Ja kuluihan sitä ruokapöydässäkin taas aikaa, muksutkin malttoivat istua aika kauan, ihan kuin Lapin leppoisuus olisi tarttunut jo heihinkin. Huomenna kohti uusia seikkailuja.

Kunpa nämä muistot voisi säilöä nautittavaksi aina tarpeen tullen. Voi kunpa.