Näinä aikoina yön pimeys jatkuu vielä pitkälle aamuun. Tällaisina päivinä tuntuu, että ei ole niin väliä, mitä ehtii ja ehtiikö mitään. Jotenkin vain hiipuu hommasta toiseen, sisältä ulos, takaisin sisälle lämpimään. Sytyttelemään kynttilöitä, keittelemään teekupposia. Lukemaan ja kirjoittamaan. Piirtelemään aikajanoja. Miettimään enemmän menneitä kuin tulevia.
Lähimennyttänikin vielä muistan ja kroppakin muistaa. Toissapäiväinen Leo´s Leikkimaa iltapäivä tuntuu takareisissä ja jossain käsivarren lihaksissa. Meillä oli syyslomalaisten kanssa touhupäivä. Apsu pääsi viettämään kauan toivomaansa iltapäivää iskän kanssa SuperParkkiin, joten Eevikselle oli luvattu humputtelureissu mummin kans. Ja varmaan eka kertaa kun Eevis ei ensimmäiseksi halunnutkaan kirjastoon, vaan hänkin halusi sisäleikkipuistoon ”ku A:kin on sun kans ollut siellä pienenä kahestaan”. Kyllähän me taapero- ja leikki-ikäisen Apsun kanssa kävimme siellä montakin kertaa, Eeviksen kanssa en ole käynyt kertaakaan. Sinne ajeltiin, ja oltiin iloisia (ainakin mummi oli) kun se ei ollutkaan täynnä lomalaisia vaan mukavan väljästi saatiin olla.
Taas kerran tuli hoksattua, kuinka erilaisia nuo lapsenlapset tempperamenteiltaan ovat. Kumpikaan ei ole mikään riehuja, mutta Apsu on harkitsevampi, pitkäjänteisempi, – saattoi hyvinkin 10 minuuttia pomppia trampalla tai ajella pikkupyörillä, laskea kerta toisensa jälkeen samasta mäestä, mutta Eevis kulki puuhapisteestä toiseen, aika järjestelmällisesti kaikki läpi, aristelematta mitään ja sitten vasta kierros uudelleen. Yksi mäki, parit hypyt, yksi kierros. Tuo kuvassa oleva ”uima-allas” oli oikeastaan ainoa, jonne Eevis jaksoi pomppia pitkänkin tovin. Tosin välillä kävi selittelemässä kaikenlaista ja kyselemässä, milloin mennään taas mökille ja kylpylään siellä. Yleensäkin Eevis kyllä selittelee aika paljon. 😀
Molemmille, Apsulle aiemmin, Eevikselle toissapäivänä, oli kyllä tärkeää, että mummi kulki mukana. Ehkä ne matalat ”viidakkoreitit”, joissa mönkiminen ja kapuaminen oli tarpeen, ovat ilmeisesti syynä noihin hienoisiin lihastuntemuksiini, melko mutkilla niissä välillä joutuu olemaan. Mutta ilohan se taas oli.
Humputtelujen lopuksi meillä oli sitten koko poppoon treffit Nallikarin ravintolassa, jonne pappakin tuli. Hyvä ruoka oli – lastenkin mielestä. Ja Eevis kertoi, että sinne oli myös Anni ja tämän äiti aikoneet tulla, että näkisivät pitkästä aikaa toisensa ja että minäkin näkisin Annin. No enhän minä sitten kuitenkaan Annia tavannut. Anni kun on ihan vaan Eeviksen oma mielikuvitusystävä.
