Niitä näitä

Helmikuun heleät. Tai kristallit. Helmikuuhan on saanut suomenkielisen nimensä jäähelmistä, joita puissa usein on, kun suojasään jälkeen pakastuu uudelleen. Tänä vuonna ei ole jäähelmiä näkynyt. Ei sen puoleen, ei suojaakaan. Pakkasta kylläkin. Ja se tekee puihin, ikkunoihin, kaiteisiin kristallihippuja, jotka kimmeltävät kauniisti. Parempi pysyäkin nyt pakkasella, kun kerran on niille alkanut. Vanhan kansan mukaan helmikuun suojat on maksettava maaliskuussa, joten eiköhän hoidella nämä pakkaskelit nyt kunnialla alta pois, niin päästään sitten maaliskuussa nauttimaan suojaisimmista keleistä.

Vanhan kansan helmikuuhun kuului myös puiden haku metsistä, hyvien rekikelien aikana, sekä niiden pilkkominen; pakkasella klapin teko on joutuisampaa kuin syksyn kosteiden, sitkeiden puiden kanssa touhutessa. Pehtoori on tänään kaverinsa vanhan työvuoden kalenterin mukaisesti ollut puusouvissa. Polttopuita Juniorin varastoon, – saa poika lämmitellä uudessa kodissaan varaavaa takkaansa.

Mun ”työvuodessa” on tänään ollut kuva-asioita sekä Eläkeliitolle (kuvatoimitusta) että Vallila Interiorille (kuvia ehdolle). Ensimmäinen projekti tältä erää valmis ja ohi, toinen hyvin varovaista tunnustelua, josko…

Myös uusien kuvien hankkimista kuvakansioihini: kun kertakaikkiaan en tarennut mihinkään hiihtohommiin lähteä (- 23 C tänään meidän mittarissa), niin oli rohjettava edes kävelemään. Muuten meni hyvin (mm. uusi bannerikuva Vaakunakylän venesataman kohdalta), mutta varpaat ihan jäässä. Uudet Sorel-kengät onkin jo tilauksessa! 🙂 Olen niistä varsinkin mökkielossa jo pari vuotta haaveillut, mutta nyt sitten vihdoin raskin tilata. Tuttujen mainesanat niistä sekä urheilukaupan mainostekstit ovat vakuuttaneet minut, että juuri tällaiset haluan.

Naisten legendaariset korkeavartiset tyylikkäät talvikengät, jotka kestävät vaihtelevaa säätä ja lämmittävät kylmällä. Helposti kuivatettavat irrotettavat sisäkengät.

Parhaalla tahdollakaan en noista kyllä käyttäisi adjektiivia ”tyylikkäät”, mutta toivon, että muutoin ovat sanojen veroiset.

Oulun linnassa. Pieni pala linnan muuria on vielä jäljellä, nyt lumen peittämänä.

Tänään oltiin hankkimassa Juniorille verhoja, jotka joululahjaksi lupasin. Yllättävänkin helposti kävi, vain Apsun huoneeseen ei sopivia löydetty.

Samalla kaupunkireissulla kuljin kameran kanssa. Valon ja varjon raja on vahva. Sinivalkoinen maisema hallitseva. Onhan tämä poikkeuksellisen kaunista ollut jo pitkään.

Runebergin päivä.

Eikä meillä mitään leivonnaisia. Jotain päivään liittyvää symboliikkaa, runebergiläisen ajan häivähdyksen olin kuitenkin näkeväni päivän ulkoiluhetkelläni. Joka itse asiassa venyi parituntiseksi. Montakin kohtaamista Oulun puistoissa ja jokirannassa, hautausmaalla ja keskustassa.

Pikisaarentie EI ole Porvoossa, mutta vanhaa puutaloidylliä siellä kuitenkin on… ja Suomen lippu. Runebergiläistä enemmän kuin Fredrikan ”kaapintyhjennyskakkuset”. (sanoo kettu happamista …) Mutta en vaan viitsinyt leipoa, ja yhdet kaupan ruunegreenit on jo ostettukin).

Lähdin liikkeelle ajatuksena koota kuvasarja nimellä ”Muumilaakson talvi”, mutta … Ei ainakaan sarjaa syntynyt. Muumilaakson viisaita ajatuksia kyllä risteili mielessä:

• Talvi! – – Siitähän voi pitää!
  (Muumipeikko, Taikatalvi)

• Sinulla on aivan liian paljon tavaraa ympärilläsi. Ja asioita, joita muistat ja joista uneksit.
  (Tuu-tikki, Taikatalvi)

• Sen luulee olevan kylmää, mutta jos siitä tekee lumitalon, on talo lämmin. Sen luulee olevan valkoista, mutta toisinaan se on punertavaa ja toisinaan sinistä. Se voi olla hyvin pehmeätä ja se voi olla kovaa kuin kivi. Mikään ei ole varmaa.
  (Tuu-tikki pohdiskelee lunta, Taikatalvi)

• Usko minua; mikään ei ole niin vaarallista kuin sisässä istuminen. – – Silloin saa helposti kaikenlaisia aatteita, selitti hemuli.
  (Hemuli, Taikatalvi)

Päivä kului kuvatoimituksia tehdessä. Olen niin iloinen, että eräs eteläsuomalainen järjestö on ottanut minut kuvatoimittajakseen. Hyvä diili. 😉

Polvileikkauksesta toipuva Juniori kävi illansuussa pienten kanssa. Kaikkea suunniteltiin, kummasteltiin ja kutituksen ja huomiontarpeisia pienet olivat. Kun lähtivät kotiin tein meille kahdelle pitkästä aikaa oikein kunnon dinnerin. Pihviä tykötarpeineen. Hyvää punaviiniä, jälkkäriksi vain suklaata. Vähän suunnittelimme josko huomenna oikein ulos syömään…

Aamulla pakkasmittarin lukema (- 24,6 C) salli hyvllä mielin jättää hiihtäminen sikseen ja ryhtymisen kuvaprojektien pariin … Puoleltapäivin auringonpaiste ja kimmeltävät hanget houkuttivat,  joten ei muuta kuin toppaa ja kaikkea muuta ylle niin paljon kuin mahdollista ja ulos.

Siirryin miljööstä toiseen autolla, käveleskelin siellä sun täällä. Ja mietin, kuinka nyt olisikaan hienoa kun olisi potkuri! Kaikki jalkakäytävät sellaisia kuin muistaa niiden olleen lapsuudessa ”aina”. Mikä ei tietenkään pidä paikkaansa, mutta muisto on tosi ja kaunis. Ja kaunista oli tänäänkin. Parituntinen humahti nopeasti.

Silloilla ja Kuusisaaressa tuntui kylmemmältä kuin muualla. Joki on vielä avoin, joten pakkashöyry on paitsi kuvauksellista myös kylmää. Ja tekee puista satukirjamaisia. Kuusisaaressa näytti oleva konelatukin, ja puolenkymmentä hiihtäjääkin. Saisi kyllä aika monta kierrosta suksia, että saisi kympin täyteen. Toisaalta olisihan se mukava hiihtää keskellä kaupunkia.

Muutoin päivä kulunut tässä näytön ääressä, niin että nyt on silmät sirrillään.

Sieltä se pilkistää, tosin vielä aika matalalta puolenpäivän aikaan. Mutta kirkkaasti, aurinkolasit eivät olisi olleet tarpeettomat.

Helmikuun vaakasuorassa paistava aurinko oli tänään – kuitenkin – aika lempeä. Toiveille valoa näyttävä.

Puistoissa (kuva Ainolasta) ja jalkakäytävillä puhdasta, pehmeää, valkoista lunta. Olisipa ollut potkuri. Se olisi vielä lisännyt muistoja lapsuuteen liittyen – tänään niitä on kummasti pulpahdellut mieleen.

Lauantain kuvauskeikalta Kauppahallista sain otokset tehdyksi ja eteenpäin toimitetuksi – paljon muutapa en sitten olekaan saanut aikaiseksi. Mutta ei aina tarvi.

”Ihmisellä ei koskaan ole tarpeeksi aikaa olla kotona”

– tämä anoppini kuolematon lausahdus ei minulta unohdu. Ei varsinkaan näinä korona-aikoina, jolloin totta totisesti tekisin mieluusti muutakin kuin olisin vain kotona. Olen kuullut lausahduksen ensimmäistä kertaa vuosikymmeniä sitten, – jo silloin kun M-mummu oli Oulun Sokoksen keittiö- ja kodintarvikeosastolla töissä, jo silloin kun minä olin vasta miniäkokelas tai ehkä sittenkin vain keskimmäisen lapsen tyttöystävä, ”Veera”, joksi Pehtoori minut äidilleen esitteli. Silloin anoppi oli paljon nuorempi (45 v.!!) kuin minä nyt. Kuitenkin, puolessa hänen elämästään olen ollut läsnä. Eikä meillä ole ollut mitään ongelmia anoppi-miniä -suhteessa. Olemme antaneet tilaa, olemme ainakin minun käsitykseni mukaan, arvostaneet toisiamme, koettaneet olla läsnä, olla tyrkyttäytymättä.

Tänään (tai tarkkaan ottaen huomenna) Pehtoorin äidin täyttäessä 90 vuotta kävimme häntä tapaamassa, ison kukkapuskan viemässä ja hulppean tarjoilun äärellä. Anoppi oli herännyt (tapansa mukaan) neljältä, silittänyt pöytäliinan, kattanut pöydän, käynyt suihkussa (90-vuotias yksikseen!!) – kun tiesi meitä odottaa. Lapsensa (Pehtoorin pikkuveli ja isosisko) olivat jakaneet tervehdyskäynnit, ja tänään oli meidän vuoro. Eikä sankari ”vanhana normaalinakaan” olisi sallinut mitään isoja kalaaseja järjestettäväksi… Ei todellakaan. 🙂

Eikä näinä aikoinamuutenkaan yhtä aikaa synttärijuhliin riennetä, eikä sankaria halailla. Toisaalta tämä varmasti sankarille sopii paremmin kuin entisen maailmanmenon aikana olisi tapahtunut… . Hän kun ei juhlista paljon perusta: ”tänne ei tarvi tulla”, ”ei mitään juhlimista tämmöisessä”, ”minä en mitään juhlia halua”.

Ja kuitenkin oli kuopuksensa (Pehtoorin veli) sallinut kampaajalle permanenttiin viedä, huushollin (taas kerran) itse siivonnut, pöydän meille kolmelle valmiiksi kattanut ja hiljaa mielessään toivonut, että meidän Juniori pienten kanssa olisi ollut tulossa. Muttaku.

Että minua harmitti kun en sittenkään ottanut mukaani oikeaa kameraa. Kännyotoskin kertonee liki hellyttävästä valmistautumisesta vierailuumme. Toki apujoukkoja tarjoilun järjestämisessä oli taustalla …

Mutta joka tapauksessa: 90 vuotta! Mitä kaikkea Ylivieskan Tuomiperällä kasvaneelle, vuonna 1931 syntyneelle on ehtinyt tapahtua, sattua, mitä kaikkea kaikkea hän on ehtinyt kohdata ja kokea, mitä kaikkea kestää, mistä kaikesta iloita ja miten elää kaikki nämä vuodet?

Samalla kun Pehtoori lähti aamusella viemään Juniorin sairaalaan polvileikkaukseen (jo kolmas kerta!), hän vei minut Auranmajalle. Hiihtelin pienessä lumisateessa kohti kotia. Ei ihan kymppiä tullut täyteen, mutta tulipahan oltua ulkona.

Tällä kertaa kahvitreffit systerin kanssa hänen luonaan. On ostanut uuden hienon kahvikoneen, joten olihan se käytävä testaamassa. Pehtoori, joka on erilaisiin kahveihin hurahtanut ja erikoistunut, on jo erikoiskeittimen nähnyt, kun kävi viime viikolla IKEA-kaapin kokoamassa ja kyllä luulen, että vakavasti pohtii samanlaisen hankkimista. Mikäpä siinä.

Jospa pojasta polvi paranisi ja minulla hiihtokunto hiljalleen nousisi. Muutoin kotoilua, kotoilua, kotoilua…

Tänään oli agendalla omaa henkistä ja fyysistä hyvinvointia edistäviä toimenpiteitä ja mikä parasta tuli tehtyä hyvääkin. Tällä kertaa hyvinvoinnin ensisijainen edistäjä ei ollut ulkoilma, vaan erinäisten asioiden hoitaminen. Reseptilääkkeet (allergia) oli noudettava. Kirjavirran takaaminen  myös paperiversioina Bookbeatin lisäksi vaati kirjastokortin päivittämistä. Nykyisin kortti pitää käydä uusimassa viiden vuoden välein. Kävinpä sitten tänään (viimeinen mahdollinen päivä. 🙂 ).

Ja paras juttu, josta tuli hyvä mieli, oli kun kävin Veripalvelussa. Sain siellä pienen ”mitalinkin”, tuollaisen pienen pinssin, koska tänään oli 50. kerta. Yrityksiä on ollut enemmänkin, mutta pakenevat suonet, yllättävät rajoitukset reissujen jälkeen (Länsi-Niilin virus), jotkut hammasrempat, hormonihoidot, alhainen verenpaine ja ties mitä kaikkea mutta olen minä yrittänyt. Luovutusikäraja on nostettu 70 vuoteen joten ehtiihän tässä vielä …

Veripalvelussa on nyt käytössä ajanvaraussysteemi ja lanketit pitää täyttää etukäteen netissä, mikä on kyllä hyvä juttu. Homma sujuu entistä jouhevammin. Maskien ja käsidesien käytön täsmäohjaus ja jatkuva desinfiointi  pitävät huolen, ettei korona pääse ainakaan tuota kautta leviämään.

Muutoin ollut kuvakirjapäivä, lihapullapäivä.