Niitä näitä

Enpä olisi uskonut, että hiihdon jälkeisessä endorfiinin huumassa heittäydyn kerta kaikkisen innokkaaksi kauppa-asioille, mutta niin vain kävi.

Ei muuta kuin ”ykköset ylle”, maski naamalle ja kaupunkiin. Ensin halliin, sitten Torin Lihamestarille ja vielä markettiin. Uusia reseptejä ”takataskussa” ja suunnitelma kahden hengen ”kynttiläillallisesta”. Ajatus oli tehdä kuvakooste Burgundin padan valmistamisesta ja maa-artisokkaherkun houkuttelevuudesta, mutta —

Palaan reseptien kera asiaan tulevina päivinä, mutta jo nyt on todettava, kannustettava, että kyllä kotona kokkailu kannattaa. Rentouttaa se, ja maistuu.

Ilta takkatulen, kirjan, netin, Pehtoorin riddarin, kynttilänvalon äärellä… Ja koronaa kiroten ja miettien sitä, vähän sitä peläten, myös siitä ahdistuen, … Ja sitten päättää, että ei tässä hätää.

Onkohan se vain päätettävissä?

Ei hassumpaa, mietin tänään ladulla kohti Ruskotunturia.

Tunturia? – Ollaanko taas pohjoisessa? Ehei, vaan Ruskotunturi on kymmenkunta vuotta sitten rakennettu ”keinomäki” Ruskon kaatopaikan jätevuoren päälle. Sinne on kaupungin keskustasta seitsemisen kilometriä, meiltä saman verran. Eipä ole koskaan tullut käytyä siellä mäessä, paitsi kerran kesällä oltiin Pehtoorin kanssa kävelyllä. Ja pyöräretkillä on joskus ajellut sen juurelle. Tänään olisi rinteet olleet auki, mutta en mennyt lähellekään, vaan kaarsin takaisin Auranmajalle ihan vaan pertsaa sivikoiden. Kymppiviikko on pohjoisen hiihtolomaviikko, mikä näkyi kyllä laduilla: porukkaa oli iltapäivän auringossa hiihtelemässä paljon.

Muuta tähdellistäpä en sitten olekaan saanut aikaiseksi. Kuvien tekoa ja tekniikoita koko päivä.

Tänään olen puhunut enemmän kuin koko edeltävän viikon aikana yhteensä. Ei, ei mitään sellaista, että emme Pehtoorin kanssa olisi olleet puheväleissä möksällä, mutta eipä siellä kaksin ollessa, omilla tahoilla hiihdellessä, pihahommissa tai suoratoistoja katsellessa tule kovin paljoa jutskailtua. Mutta tänään. Tänään on ollut kohtaamisia ja tapaamisia, joten myös juttelua.

Aamusella oikein ”pukeuduin”, en vain vaihtanut pyjamaa lötkyihin farkkuihin ja löysään, ohueen neuleeseen tai suoraan ulkovermeisiin, jonkinlaisiin outdoor-kamppeisiin, vaan puhtaat farkut ja Gejrumin tunikan tälläsin ylleni ja pitkän talvitakin, ei mitään toppaa. Käsilaukunkin etsin repun tilalle, paksut rukkaset vaihdoin nahkasormikkaisiin.  Meikkasinkin! Yli viikkoon en ollut käyttänyt muuta kuin naamarasvaa ja huulipunaa (jopa ladulle sitä on laitettava, semminkin kun ei tarvinnut pukea maskia). Tänään siis ihan city-olo!!

Karanteeninomaisten viikkojen jälkeen juuri tänään oli hyvä käydä tervehdyskäynneillä äitiemme luona, minulla kampaajakin (metsäläisyys häipyi viimeistään siellä 🙂 ) ja lounaskahvitreffit systerin luona: astmaatikko on jo saanut ajan rokotukselle, joten ei loppumetreillä halunnut enää riskeereta mitään – Kauppahallin kahvila jätettiin välistä. Juttujen taso ei kyllä heikentynyt vaikka emme kahvilaan päässeetkään. Päinvastoin. 🙂

Iltapäivän lopulla kävin muka hiihtämässäkin: meren jäälle menin, ja kyllä oli maiseman, ladun kunnon, kelin, tuulen suojan osalta aika totaalinen romahdus parin edeltävän viikon kokemuksiin. Mutta liikuin, ulkoilin.

Ja keskustelupäivän huipennus oli sitten iltasella, kun meillä oli Apsun kanssa hyvinkin pitkä ääniviestikeskustelu.

Internetsin ihmeellisessä maailmassa alkoi myös uusi verkkokoulutus, johon olin ilmoittautunut mukaan ja joka kestää seuraavat kuusi viikkoa. Kerron lisää kunhan se etenee, – äsken ollut aloitus ei lamaannuttanut; ei hyvässä eikä pahassa. Luulen, että seuraan koko koulutuksen.

VIikonloppuna postailen tänne Helmet-lukuhaasteen helmikuun kirjani, joita on (yllätyksekseni) jopa 13. Edelleen on hakusessa uutta, hyvää luettavaa/kuunneltavaa. Olisiko kenelläkään vinkkiä ”kirjasta jossa tarkkaillaan luontoa”, tai ”kirjasta jossa kuunnellaan musiikkia” tai ”kirjasta jossa matkustetaan junalla”.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Päivän kuva ei liity mihinkään. Eikä ole ehkä ihan helppo hahmottaa edes sitä, mitä se esittää, mutta kun kerran ikioman iglukylän mökkipihaan tein ja kun sen kerran kuvasin, niin tässä sitten…

Jäähyväisrevontulet eilen illalla Hangasojan varrella…

Oli melkein puoliyö, joten kuva sopii Maailman luontopäivän (3.3.) kuvaksikin.

Jo illalla katoin pöydän aamiaista varten valmiiksi. Niin meillä on usein tapana tehdä, kotonakin. Samalla kun illalla tyhjentää tiskikoneen päivän tiskeistä, voi laittaa aamupalalle astiat valmiiksi.

Koskapa illalla jo pakattiinkin vähäiset romppeemme, ja Pehtoori ”alasajoi” pihapiirin ja saunan, olimme aamulla tien päällä heti kahdeksan jälkeen. Liki sula, vähäliikenteinen keli, vain yksi pysähdys (kahvitauko ja kuskin vaihto Napapiirillä), uusi sujuva Kemintie, joten taisimme tehdä ennätyksen talvirajoitusten aikana = vähän alle 5½ tuntia.

Kahden viikon poissaolon jälkeen (milloin viimeksi oltu näin pitkään pois? – Umbria-keväänä 10 vuotta sitten?) koti tuntuu isolta, valoisalta. Kotipihalla (ja Oulussa) enemmän lunta (jota Juniori on kiitettävästi käynyt puskemassa penkoiksi) kuin mökillä.

Hyvälle tuntui palata: alkoi jo tuntuakin, että voisi tehdä muutakin kuin ulkoilla, nukkua, syödä, saunoa, sometella (blogin lisäksi olen FB:iin ja Instaan tunkenut kuvia jo maaliskuunkin kiintiöni), kutoa, lukea ja katsoa suoratoistoja. Jotain kontaktejakin jo soisi olevan…

Tänne tänään tupsahdimme.

Poikkeuksellisen nopeasti sujui taival Rantapelto – Hangasoja. Aika varhain aamusella hyvästelimme tyttären, jota on koronan vuoksi nähty tavallista paljon enemmän (jotain erinomaisen hyvääkin tässä kirotussa pandemiassa on). Tyär lähti puolenpäivän junalla kohti omaa kotiaan, kohti Helsinkiä reilun kahden kuukauden poissaolon jälkeen. Molemmin puolin kyseltiin, että milloinkahan seuraavan kerran nähdään?

Me lähdimme häntä ennen taipaleelle. Tuntui poikkeuksellisen helpolta matkan teko. Vähän liikennettä, Oulu – Kemi -väli, jonka kulkemisesta minulla totta totisesti on vuosikymmenien kokemus, oli liki unenomaisen helppo. Tsädää, pikaisesti oltiin jo Rollossa. Napapiirin Pajakylän Loft Cafeesta on tullut meille melkein vakiopaikka, joko tullessa tai mennessä. Siellä on hyvä lohileipä ja tänään testasimme uutta Stick Teetä.  Ei huono. Menee jatkoon.

Taival läpi tykkylumisen maiseman, vähäliikenteisen nelostien, tai Jäämerentien, ihan miten vaan, kului minulla kutoen radiota kuunnellen ja taas miettien: on tiistai! Ja minä vaan matkailen kohti mökkiä. Ja että minulla on edessä, ehkä, mahdollisesti, jos-ja-jos, kahden viikon poissaolo kotosalta. Tuntui häivähdys lomalta. Vähän uudenlaiseltakin lomalta, ainakin näin alkumetreillä…

Helmikuu puolessa.

Lyhyeksi jäänyt, pätkittäinen yöuni on jättänyt jälkensä päivän touhuihin, vähän kuin hidastettuna koko päivä.

Amupäivä tyttären kanssa rinnakkain duunailtiin, tai hän duunaili, minä hoitelin nettiasioita, olinpa siinä yhdessä etäpalaverissakin ohessa läsnä. Eipä ollut mitään salaisia juttuja, ja vaikka olisivat olleetkin, enpä koodareiden puheista paljon mitään ymmärtänyt. Vaikka toisaalta tietojärjestelmä, jonka kehittävät, koskee opintorekistereitä etc., jotka olivat minunkin työssäni tärkeitä, ja paljon niiden kanssa olin tekemisessä.

Kiinnostuneena olen kuunnellutkin, mitä uutta nyt tekeillä: varmaan parantaa monta käytännettä.

Lenkillä oli mukava, kun oli niin ”lämmin” (- 6 C). Eipä juuri tuullutkaan, joten sään puolesta oli leppoisaa tepastella.

Iltapäivällä vuorossa kauppa- ja keittiöhommia. Tälle päivälle ja loppuviikolle etukäteen…

Mitä ihmeen vikaa helmikuussa muka on?

Minä ikiaikainen helmikuun kammoksuja, sitä pelkäävä ja sen turhanpäiväisyyttä kiroillut, olen tänään ollut ilahtunut, ilahtunut helmikuun lauantain aamusta, päivästä ja illasta. Tänään on ollut monta hyvää asiaa…

Auringonnousun aikaan meren jäällä. Siellä on hyvät ladut (todellakin monikossa), ensimmäistä kertaa noin 35 vuoteen olin merenjäällä hiihtämässä. Kannatti.

Puoleltapäivin meetinki Kauppahallissa. Systerin kanssa kahvituokio,  – kahvi on toissijainen asia näissä meidän meetingeissä. No sekin hyväksi. Sekin. 🙂

Samalla reissulla tykötarpeita illan ruoalle. Ja vielä Nallikarin kautta kotiin. Ajatus Nallikarin huikeasta maisemasta ja auringosta vei sinne, mutta myös se, että olin tilannut take awayna blinejä.

Illansuussa vävykokelas oli tulossa syömään, ja koska olin jo aiemmin päättänyt, että minä en enää blinejä meillä paista, mutta kun niitä itsekin halusin, tukeuduin ammattilaisten tekemiin valmiisiin. Tilasin eilen, hain tänään, laitoin 100-asteiseen uuniin ja tarjosin omatekemien ja esillepanemien ”törsteiden” kanssa. Kaikki me tykkäsimme.

Pääruoaksi oli nyhtöviljapossua (viime yön uunissa), fenkoli-appelsiini-salaattia ja palsternakkaa. ja jälkkäriksi laskiaaispullia. Kukaan ei valittanut.

Helmikuussakin voi olla hyvä. Tänään on ollut.