Niitä näitä

Aistivoimainen tarina tai aistivoimainen omaääninen trilogia tai aistivoimainen esikoisromaani — olen kevään aikana törmännyt kirjojen esittelyssä useastikin ´aistivoimaisuuteen´. Wikisanakirja kertoo, että se on jotain niinkin yksinkertaista kuin ”aisteihin voimakkaasti vaikuttava”. Se ei ole aistikas (~ tyylikäs, mallikas, hieno, elegantti, hyvää makua osoittava), eikä myöskään aistillinen (~ruumiillisesti, sukupuolisesti vetoava) vaan kun tarina tai kerronta on aistivoimaista se vaikuttaa aisteihin voimaakkasti! Vai onko sittenkin niin, että aistivoimaisessa tarinassa kirjailija kertoo romaanihenkilöiden tunteista ja tekemisistä nimenomaan kertoen, miten ko. henkilö aistii kokemaansa, miten hän kuulee, mitä hän näkee. Tai entä jos fyysisesti kokee iloa tai surua – onko se aistivoimaista?

Aamulla ajattelin (melkein tuntien kivistystä otsassani), että yritänpä tarkastella (vahvasti kokien ja omia tuntemuksiani sanoittaen) päiväni kulkua aistivoimaisesti, jotta voin illalla kirjoittaa ´aisteihin voimakkaasti vaikuttavan´ postauksen. Kaikkea sitä!

Voimakkaasti aisteihin vaikutti Kellon Kiviniemen kalasatamaan pyöräiltyäni tummanpuhuva, yhtäkkiä näkökenttään melkein  huomaamatta hiipinyt sadepilvi, joka sai mielenkin mustumaan. Kun se alkoi paluumatkalla pudottaa isoja rakeita, kasvojen ihoon pisteli ja merkillisesti tuntui epäreilulta, kiukuttikin. Pian nipistelyyn turtui, ja tuli tunne puhdistumisesta. Ihan kuin pistelevä, piikikäs raekuuro napsisi kasvoista kuollutta solukkoa irti.

Puhelu kesken vimmatun polkemisen pysäytti. Pysäytti äkkiä liikkeen, reippaasta liikkumisesta nauttimisen – pakotti luopumaan liki ajatuksettomasta tilasta. Hartiat laskeutuivat, tuntui, että monta päivää vaivannut pieni epävireinen olo palasi rytinällä paitsi mieleen myös koko kehoon, tuli vain vähän vilunväreitä. Tuli mieleen että sekä hyvät että huonot tunteet voivat tuntua vilunväreinä ja iho nousee kananlihalle. Toisaalta molemmista voi tulla myös kuuma, tuskaisen kuuma tai pakahduttavan lämmin olo jostain hyvästä asiasta. Aistivoimaista?

Sitten.

Pateniemen Lidlissä nopea piipahdus. Vaikka taas totesin, että ei enää voi pyörälenkillä helposti, ohimennen käydä jotain pientä hakemassa, – koska maski! Etsit pyörälle telineestä paikan, lukitset pyörän, riisut hanskat, laitat Garminin tauolle (en ole kyllä kertaakaan laittanut), otat ”mittariston” irti (sähköpyöristä niitä voidaan helposti vohkia), otat pyöräkypärän pois, otat korvaläpät pois, otat hanskat pois, laitat nappikuulokkeet äänettömälle, pakkaat kaiken edellämainitun reppuun (ennen saatoit helposti sujahtaa koko varustuksen kanssa kauppaan), etsit repusta käsidesin, huuhtelet kädet sillä, laitat maskin kasvoille ja hupsista vaan sujahdat suit sait sukkelaan kaupan ovesta sisään.

Haet valkoista, saksalaista napakkaa tankoparsaa, jota ei paljon muualta saa kuin Lidlistä. Löydät sitä ja ilahdut, samalla mieleen tulvahtaa yhdeksän vuoden takainen muisto Nürnbergistä, jossa söimme parhaan (valkoisen) parsa-annoksen koskaan, tunnet maun suussasi, vältät nolon kuolaamisen ja jatkat etsimään pieniä snack-kurkkuja, joista pienet tykkäävät kovasti, ja sitten onkin jo ilo ja ikävä heitä, kun muistat, että pian tavataan. Pienen sisäisen tupinan kanssa, itseäsi komentaen kävelet reippaasti sekä leipäkaapin että pähkinähyllyjen ohi. Ja sitten kaupan kassan kautta ulos, ja edellä oleva uudestaan toisin päin…

Kotiin palauduttua tuntuu, että on lämmittävän saunan tarve. Miksihän juuri tänään sille tuntuu olevan huutava vai sittenkin hyytävä tarve? – Vaikka kotona on jatkuvalämmitteinen, siis aina valmis sauna, niin sinnehän minulla on hyvin harvoin tarvetta mennä. Tänään se tuntuu hyvälle idealle, myös toteutus oli hyvä: se vie raekuurot ja sietinohuen mielipahan, jonka takatalvi aiheuttaa, pois.

Ja sen jälkeen en enää pyykätessä, pihan Huvilaa järjestellessä ja luututessa, ruokaa laittaessa ja Master Chef´n äärellä jaksa kovastikaan aistivoimailla! Loppuu tämä testi jo pian puolenpäivän jälkeen.

Ei ole minusta aktiivisesti aistituntemuksia rekisteröiväksi saatikka niistä kirjoittajaksi. Ei ole Tuulestatemmatut teksti aistivoimaisia! Huomenna uusi tyylilaji kokeiltavaksi?

Pyörälenkillä oli ensimmäiseksi ajeltava Möljälle.

Jäät on lähteneet. Meri hohkaa vielä kylmää, mutta tuntuipa hyvälle, kun se oli kuitenkin ´vapaa´. Näytti siltä kuin olisi monta rantaviivaa, ihan kuin vesi olisi meressä vähissä. Lämsänjärvi oli vielä jäässä, mutta Kuivasjärvellä rannat jo niin sulat, että joutsenpariskunta on siellä jo useamman päivän uiskennellut. Kävin niitä sekä eilen että tänään tervehtimässä. Oulujoessa vesi on korkealla, ja niin oli ollut Kiiminjoellakin: Pehtoori kävi Koitelissa katsomassa tulvahuippua. Kevättä, vaikka kylmää.

Nyt on basilikaa, oreganoa, ruohosipulia, minttua, auringonkukkia, persiljaa, sitruunamelissaa, rosmariinia, … Enhän minä niin kovin varhaisessa näiden esikylvöjen kanssa ole, mutta enpä itse kuitenkaan ikinä ennen ole ollut näin aikaisessa.

Osasyyllinen moiseen hätäilyyn on varmaan ollut tämä Oulun korkeudella tähän aikaan vuodesta oleva lämpöaalto sekä se, että Pehtoori laitteli tänään pihakalusteita piazzallemme: hän kun on tehnyt kolmeen pienehköön pihapöytäämme uudet hienot tammikannetkin.

Minäkin siis keväthommiin ryhdyin, vaikka yrttipenkkien yllä kuten myös etupihalla on vielä parikymmentä senttiä lunta, ja paikoin vielä korkeita kinoksiakin. Tänä keväänä aion laitella yrttiviljelykseni (taas) ihan uuteen kuosiin. Ainakin myllään täysin ympäri: vanhat raparperit, lipstikat, persiljat ja rucolat (niidenhän ei kuulu olla monivuotisia? No kyllä sitä on kaikissa kolmessa renkaassa.

Vaikka ruokaravintolat on Oulussa vapautettu sulusta lähes kokonaan, on meille ”jäänyt päälle” kevään kuluessa ollut tukitoimemme ravintoloille ”noutoruokaa kerran viikossa”. Tänään hain kyllä Ruskon Cittarista: Sushi Take Away tuli testattua. Hyväksi havaittiin. Ja samalla reissulla sorruin kevään ekaan jätskiin. Kolme Kaveria Mandariini & Jogurttisuklaa. Jo vain! Raikasta ja makeaa, siinä on hyvä mandariinin maku!

Postikorttimyynti kesäkahviloihin ja muillekin on tarkoitus hoidella ensi viikolla: sitä varten päivittelin nettisivuja ja tein  ”tukkupaketteja” valmiiksi.

Touhuilujen ja pyöräilyjen ohessa on taas kulunut äänikirjoja. Nyt puuttuisi lukuhaasteesta kirja, jonka nimessä on kysymys- tai huutomerkki. Olisiko kellään vinkata sellaista? Löysin hyllystäni kirjat  ´Kuvaa asenteella!´ ja ´Bon appétit! – Pieni mietelmäkirja´, jotka olkoot hätävarana, mutta josko joku osaisi vinkata jonkun kelpo romaanin?

Tänään on synttäripäivä.

Isäni syntymästä on 90 vuotta. Kävin aamun pyöräreissulla viemässä haudalle kynttilän, yhden vain. Sekin tuntui aurinkoisessa, lämpimässä aamussa jotenkin hassulle. Ehkä kukka olisi ollut sopivampi.

Isäni oli perheen kuopus, todellinen iltatähti, jonka mummu sai 46-vuotiaana. Isällä oli yksi veli (kuvassa vasemmalla), neljä sisarta (+ 1 siskopuoli, mummun lehtolapsi, jonka kanssa isäni ei koskaan asunut). Kuvassa siskoista toiseksi nuorin. Vain yksi on koko sisaruskatraasta enää elossa.

Koska sota-aikana koulu keskeytyi monta kertaa ja koska maatiloilla tarvittiin työvoimaa miesten ollessa rintamalla, teki isäkin naapuritalo(i)ssa rengin hommia ja osallistui talkoisiiin. Mm. toukokuusta 1944 lähtien talkookirjaan merkityt työtunnit täyttivät päivät. Isä olikin yksi niistä nuorista, jotka sodan vuoksi vapautettiin oppivelvollisuuden suorittamisesta, joten hänellä ei ollut edes kansakoulun päättötodistusta. Liikenneneuvoksen arvo on kuitenkin hautakiveenkin kaiverrettu.

Synttäreitä ei tänään vietetty, mutta tässä kuva vuodelta 1962, jolloin iskä oli melkein saman ikäinen kuin meidän Juniori nyt: että ovat isäni ja poikani samannäköisiä kolmekymppisinä! Ja samaan muottiin sopii kyllä veljenikin, jonka yksivuotisynttäreitä kuvassa vietetään.

Miksihän sininen tyyni vedenpinta luo liki euforisen tunteen? Tyynnyttää, rauhoittaa, selkiyttää, auttaa. Kun samaan aikaan on endorfiinia liikkumisesta, sekä valoa ja kevättä ilmassa niin johan on hyvä, hetken huoleton  olo. Ei muista jotain mille ei voi mitään.

Kuvahommia tänään, omaksi ja asiakkaan iloksi. Kovin vähän aikaansaannoksia, mutta jotain kuitenkin.

Sekä ulkona että koneen ääressä tänään ja pitkin kevättalvea olen – taas – kovasti pohtinut, millehän alkaisin? – Niin kovasti haluasin puuhata jotain – jotain, jossa olisi joku päämäärä. Jotain tavoiteltavaa, jotain joka panisi oppimaan ja/tai tekemään. Jotain josta jäisi joku ”jälki”. Ei välttämättä mitään aineellista, mutta josta voisi sitten sanoa, että onnistuinpas, teinpäs, opinpas, valmista tuli. Jotain!!

Lähdön aika, kotiinpaluun aika. Ja kuten niin monta kertaa ennenkin niin myös tänään: juuri lähtöaamu on ehkä mökkiviikon kaikkein kaunein. Yön aikana oli satanut 10 – 15 senttiä. Hangasojan mutka lumen alla…

Mutta oli jätettävä puronranta, ladut, tunturit, mökkielon verkkainen elo. ”Buorre matki” toivotetaan Vuotson (Suomen eteläisimmän) saamelaiskylän rajalla.

Hyvin, helposti ja joutuisasti (kiitos vähäisen liikenteen ja kesärajoitusten) kotimatka sujuikin. Jo pian kahden jälkeen olimme kotosalla.

Pehtoori ryhtyi kesärenkaiden vaihtoon, minä otin pyörän esiin ja tämän vuoden pyöräilykausi on avattu. Olihan kyllä melkoisen kylmä tuuli, onneksi oli paljon enemmän vaatetta kuin pohjoisen hangilla hiihtäessä. Eikä pyöräteitä ollut vielä putsattu sorasta kuin muutamista kohdin, – eivät sentään olleet enää lumessa tai jäässä. Muutamalla aliskalla vähän jotain riitettä, mutta siinä kaikki. Siis melkein ”lennossa” suksilta pyörän selkään.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Suomalainen Antti Karppinen on valittu Euroopan parhaaksi valokuvaajaksi.

Palkittujen joukossa on monta muutakin suomalaista. Huikeita kuvia!!

https://www.europeanphotographers.eu/competition-gallery/fep-awards-2021-results/?fbclid=IwAR1Se916ukAprom89Q9vb-TOJPjeRp9jXbENbcasFT0ARyUHOsHGem7jOPg