Eipä ole tänään oikein simahtanut mikään heti kerralla. Mutta loppujen lopuksi aika moni homma tuli valmiiksi. Moni kesken ollut, moni vasta tänään aloittamani, moni aiemmin tekemäni.

Ensimmäinen iso tenkkapoo tuli kun meidän lähikauppa, -apteekki ja koko niiden lähitienoo oli sähköttä aamupäivällä, kun sinne touhukkaana tormasin. Kun sellainen itsestäänselvyys kuin että kauppa on tiistaina kymmeneltä auki, ei toteudukaan, on sitä oudostikin ihmeissään. Taas kerran tuli hoksattua, että näitä itsestäänselvyyksiä pitäisi muistaa kyseenalaistaa, ja yleensä myös olla tyytyväinen ja kiitollinen, että monet asiat kuitenkin on hyvin, itsestäänselvästi.

Itsestäänselvää ei ole näin kaunis talvi kuin nyt on. Pehmeistä, lempeistä hangista olen kyllä iloinnut. Minun lapsuusmuistoissani – toisin kuin useimpien tuntemieni – kesät EIVÄT aina olleet aurinkoisia, sateettomia, lämpimiä. Muistelen – mielelläni – sateisia kesäpäiviä kesäloman aikaan; silloin oli mahtava olla sisällä, lukea, lukea, lukea. Peppi Pitkätossuja, Tottisalmen perillistä, Tenavia, Asterixeja, Lotta on aina Lotta (en yhtään muista millainen se oli, mutta hyvä!), Nuorten kirjasarjan seikkailukirjat (niissä oli sellainen sininen kirjanselkä), Anna-sarja tietysti… Onneksi oli sadepäiviäkin.

Mutta lapsuudessani talvet olivat ”aina hyviä” – ainakin muistikuvissani. Lumisia, luisteltavia, hiihdettäviä, valkoisia, potkuteltavia. Tehtiin lumilinnoja, laskettiin mäkeä, kerättiin kansanhiihtomerkkiä varten kilometrejä, usein hiihdettiinkin kouluun. En muista, että minua olisi pentuna isommasti koskaan palellut. Sen verran liikkeessä oltiin ulkona, että ei tullut kylmä, ja välitunneilla ei tarvinnut mennä ulos jos oli yli 20-astetta (vai 25?) pakkasta.

Mutta joka tapauksessa minä pidän talvesta. Edelleen ja tänäänkin, vaikka enpä kovin kummoisia ole ulkoillut.

Yksi päivän projekti oli joulun tienoon kutimen valmistuminen: nyt on säärystimet seuraaville hiihtolenkeille, (kiitos T., mallista). Ja nyt lankakori joutuu vähäksi aikaa jäähylle, mikä minua kyllä syvästi surettaa. En ole ollenkaan varma, pysynkö erossa kutomisesta. Ehkä minä sitten alan kirjoittamaan; yksi pitkään kesken ollut projekti sillä saralla on kesken…

Jos metsään haluat mennä nyt… Kyllä, kyllä halusin. Pakkasta ei enää kuin kymmenkunta astetta, toki tuulta, mutta ei se metsässä tunnu. Olin lähdössä aamuladulle, siis valaistun ladun aikaan, olin lähdössä sinisen hetken aikaan, sain lähdetyksi vasta puolenpäivän tietämillä. Arki käynnistyi hitaasti: pankki- ja paperiasioita, päivityksiä, kirjeitä, taulukon tekoa (kirjahaastetta varten), varauksia, nettiostoksiakin, ja lehtien lukua.

Mutta sitten. Oli hiljaista, kaunista, lempeää, rauhallista. Latu ei priimakunnossa, mutta enhän minäkään. Ei kiirettä, kylläpä taas kerran metsä teki hyvää.

Iltapäivällä Juniorin jelppaamista tekstin teon kanssa ja kotitöitä, kutomista ja vaatehuoltoa. Taas tällaista pienessä kuplassa elelyä.

Vielä näitä pyhiä… Kylläpä nyt jo riittää, – tänään vielä sujui, mutta huomista arkea jo odottelen.

Tämän päivän yksi hyvä juttu on löytö: ”Miten tämä ei ennen ole tullut eteen”. Havahduin siihen kun äidin kanssa katselimme (taas kerran) vanhoja valokuvia, selasimme kahvittelun jälkeen yhtä albumia (vanhojen kuvien katselu on ollut oikein hyvä juttu viime aikoina) ja siinähän ne olivat: mamma ja pappa ja mun äiti.

(EDIT 6/2022): kuvassa on äidin nuorin sisko, eikä äiti, joka tässä vaiheessa oli vielä Tanskassa

Papastani (synt. 30.8.1888 Koiviston saaren Partialan kylässä) ei ole monta kuvaa olemassa, ja tämänkin kuvan olen nähnyt aiemmin, mutta nyt vasta tajusin! Äidinäiti ja äidinisä ovat ilmeisesti ainoan kerran samassa kuvassa. Ainakaan säilyneessä kuvassa.

Näiden ”takia/vuoksi” luette blogia, jonka nimi on Tuulestatemmattua (ks. selitys tarkemmin linkin takaa).  Pappani oli Tuuli, kuten vaimonsa, ainoa poikansa ja kaikki tyttärensäkin.

Kuva on otettu 1943 kevättalvella, jolloin pappa oli päässyt linnoitustöistä Attuun, jossa muu perhe sillon evakkona asui. Paraisilla Atun kartanon mailla oli asuinkartano (kuvassa taustalla) muonamiehille ja rengeille, ja sieltä äidin perhe oli saanut asuinsijan evakkomatkallaan: ”yksi huone viidelle hengelle”. Perheen huone oli kartanon toisen kerroksen viimeinen huone – ihan niin kuin nyt äidillä on palvelutalossa. Tästä paikasta äidin evakkomatka jatkui Tanskaan.

Äiti lähti Tanskaan sotalapseksi syksyllä 1941. Muutama vuosi myöhemmin pappa hukkui Suomenlahdella marraskuussa 1943, kun perhe oli palannut Karjalaan, Koiviston saareen.

Kuvat ovat tärkeitä. Tämäkin.

Pari päivää ennen vuoden vaihtumista, juuri tänään on tapahtunut asioita, jotka saattavat isostikin vaikuttaa ensi vuoden elämänmenooni, arjen iloihin ja suruihin, mahdollisuuksiin harrastaa, olla ja elellä. Juuri nyt näyttää siltä, että kolme asiaa antavat lupauksia hyviin kokemuksiin.

Varoitus: nyt tulee taas sairauskertomusta – koko syksyn edestä. Voit skipata. Ja lupaan, ettei taas ihan heti tämän jälkeen….

Tähän mennessä tapahtunutta: 
Olen vapun jälkeen käynyt 21 kertaa lääkärissä ja erilaisissa tutkimuksissa/kokeissa, lisäksi muutamat hammaslääkärireissut. Siis yhteensä 25 kertaa!

Monta diagnoosia on tehty, hoitoja ja lääkkeitä on määrätty, ja moni kipu ja oire on saatu taltutettua tai poistettua. Moni, muttei kaikkia. Pahimmat pelot ovat – toivottavasti – ohi.

Sisätautilääkärin, nenä-, kurkku- ja korvalääkärin, hammaslääkärin, kahden kardiologin, radiologin, gynekologin, gastroenterologian erikoislääkärin luona on tullut käydyksi, useimpien luona useastikin.

Tutkimuksia on tehty: sinuksen kartiokeilakuvaus, hampaiston röntgenit, 2 x EKG, rasitus-EKG, Holter (EKG), kuusi eri ultraäänitutkimusta (sylkirauhaset, kilpirauhaset, sisäelimet, sydän, kohtu/munasarjat ja rinnat), gastroskopia (vatsalaukun tähystys), Thorax-natiivikuvaus (keuhkot), mammografia, kymmeniä verikokeita, lisäksi viikkoja kestänyt verenpaineen, sykkeen ja painon seuranta.

Ja mitä on löytynyt (mm:):
G50.1:: Epätyypillinen kasvokipu. Maligneja soluja ei nähdä.  Sylkirauhaskiviä. Struuma.
K08.1: Onnettomuuden, hampaiden poiston tai hampaan kiinnityskudoksen paikallisen sairauden aiheuttama hampaiden menetys (kahden vanhan kruunun purku ja uusien teko).
IBS (= ärtyvän suolen oireyhtymä), dyspepsia, vatsakalvon tulehdus  ja ”jonkin verran sappirefluksia”,
”Potilaan tavallisesta (110/60) kohonnut verenpaine (140/75) Kiputila taustalla?”. (Ja väittäisin että myös pelko syynä: määräykset mammografiaan, ultraäänitutkimuksiin, koepalat ja ohutneulanäytteet saavat pelkäämään!).
”Tuumorimuutoksia ei tule esille.” ”Huimausta äkillisesti ylösnoustessa, ei kollapsia, ei dyspneaa”
”Kalium-arvo viitearvojen alareunassa, samoin ferritiini.”
”Pientä aortan kalkkeutumista, yksi LBBB tyyppinen lisälyönti, esiintyy runsaasti kammiolisälyöntejä (7830 kpl/vuorokaudessa!!). Diagnoosi: Ennenaikainen kammiodepolarisaatio (I49.3) (= rytmihäiriö) ja Määrittämätön rintakipu (R07.4)”

Todettu, että monille taudeille altistavia tekijöitä (diabetes, tupakointi, ylipaino, perimä, liikkumattomuus) ei ole, minkä jälkeen epigriiseissä toistuvasti lukee ”kivun syy epäselvä.”

Lääkkeitä on määrätty aika vähän: happosalpaajia, beetasalpaaja, kalium, hampaistoon särkylääkkeitä ja ohjeistettu kokeilemaan FODMAP-ruokavaliota, hierojaa ja liikkumista mahdollisuuksien mukaan sekä kehotettu välttämään stressiä ja huolia. Ja ennen kaikkea luottamaan, että syy(t) kipuihin ja huonoon oloon vielä löytyvät ja sitä kautta hoito ja terveempi olo.

Hoito- ja tutkimuslinjaa vaihdeltu:  kahdenviikon ”horkkatauti” pahoinvointeineen vei koronatesteihinkin (negat.), gastriitti alkaa olla voitettu (mm. FODMAP), rytmihäiriöön lääke määrätty ja tarkkailuaikataulu laadittu, mutta ”määrittämätön rintakipu”, joka ”liikkuu”, on eriasteista, puristavaa, painavaa, särkevää, myös selkäpuolella, on osa lähes jokaista päivääni, öitäkin joskus.

Tähän mennessä on mennyt jo monta tonnia rahaa, mutta onneksi vakuutus sentään korvaa ison osan. Ja onneksi Suomessa on hyvä sairaanhoito, onneksi olen päässyt lääkäreihin, ja apuja jo saanutkin. Onneksi ei ole löytynyt syöpää eikä ”isompaa” sydänvikaa. Onneksi vielä voidaan etsiä ratkaisuja elämänlaadun parantamiseksi.

Seuraavaksi on vuorossa fysiatrian ja reumatologian erikoislääkärit ja ehkä magneettikuvaus. Kuulemma kartoiteaan, olisiko kyse (vain) TULES-oireista (ja niitähän minun romahtanut, ahdas, jäätynyt, räjähtänyt olkapääni on osoittanut jo vuosia) ja/tai fibromyalgiasta tai … En enää tiedä. Epätietoisuus ei ole hyväksi.

Ja mitä hyvää tänään on tapahtunut? Saimme kolmannen rokotteen, tänään julkaistiin uusi Helmet-lukuhaaste ja kävin osteopaatilla. Kaikki nuo ovat hyviä asioita. Vaikuttavat pitkälle ensi vuoteenkin.

Ikinä ennen en ole käynyt osteopaatilla; tänään kävin. Ja nyt, juuri nyt minua ei särje mistään. Se lupaa hyvää.  Valoa näkyvissä.

Parasta tässä päivässä oli aamun pitkä ulkoilu, ja hyvä kirja kuuntelussa. Minä vain kävelin, sellaista ”täytyy kävellä näin” -teputtelua 10 000 askelta huomaamatta. Oli kaunis, valkoisenharmaa pakkassää.

Kun ei ollut kameraakaan mukana, ei tullut kummoisia pysähdeltyä. Ajatukset ovat kyllä tänään olleet aika pysähtyneet. Tekemiset vähissä.

On tunnustettava, ettei ole – taaskaan – tullut pyhitetyksi pyhäpäivää. Aamuvarhaisesta lähtien olen touhunnut ja kulkenut, tehnyt ja nauttinut tekemisestä. Kaukana mikään joulustressi.

Tänään kunhan sain laatikot uuniin, lähdin lenkille, keskipäivän aikaan pieniä läikähdyksiä taivaalla, mutta lopultakin kovin harmaata, onneksi sentään lumista.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Enkeleitä elämäänne. 

* * * 19 * * * 

On kuutamo, ja päivällä paistoi aurinko! Pikkupakkanen eikä tuulta.

Osaisinpa luisteluhiihtoa, tai olisipa perinteisen ladut jo avattu, – ei ole. Oli siis käveltävä tänään. Ja tehtävä joogaharjoitus: harvoin niitä teen – joskus tekee hyvää, useimmiten olen ihan liian malttamaton keskittymään, tuntuu etten osaa hengittää. Tänään muutenkin epävire, eikä kroppa rauhoittunut, ei rentoutunut. Niinpä jo nyt päätin, että huomenna kävelen kunnolla, – ainakin puolitoista tuntia. Se tekee hyvää.

Hyvää tekevää oli kun vein Vuoksiin (hoivakoti jossa äiti on) pari valokuvataulua, jotka ovat yliopistolta lähtöni jälkeen olleet vaatehuoneessa piilossa. Ne olivat ihan hyvät Linnanmaalla työhuoneessani, mutta eivät kodin seinille oikein sovi. Kun VUoksissa on muutenkin valokuvatauluja Oulusta, kyselin, josko haluaisivat sinne yhteisiin tiloihin, ja johtaja ilahtui ja sanoi mieluusti ne ottavansa. Pääsivät uuteen kotiin.

Yliopistosta puheenollen: tänään on yliopiston hallitus tehnyt käsittämättömän päätöksen, että hanke, jolla yliopistokampus hajotetaan ja jonka toteutuessa osa tiedekunnista on tarkoitus siirtää kaupungin keskustaan (Raksilaan), saa edetä. Hankkeelle näytettiin vihreää valoa. En ymmärrä, kuten ei moni muukaan. Eihän asia minua enää juuri koske: minähän olen sieltä jo roudannut tauluni hoivakotiin. 🙂 Silti!

Tänään olen leiponut: pistaasikakun (Etiketti-lehden resepti) Epävireisyys tai ehkä sittenkin vain huolimattomuus ylsi siihenkin asti. Unohdinpa taikinasta leivinjauheen, minkä hoksasin vasta kun kakku oli ollut uunissa jo viitisen minuuttia. RIskeerasin, kiskoin vuoan ulos uunista, uudesta vispattavaksi ja takaisin vuokaan ja uuniin. No ainakin se kohosi. Ja läsähti. Ei todellakaan ole sen näköinen kuin tuossa reseptin yhteydessä. Saapa nähdä, mille sen kanssa huomenna ryhdyn: ainakaan toista en tee. Katsotaan miten soveltelen, jotta kehtaisin tarjota.

Muutoinkin huomista valmistellut. Pöydän kattaminen oli mukavaa, mieluisaa ja jälki sen mukaista. Huomenna on ”Viinejä maailman laidoilta” – josko niistä löytyisi joku jouluviini suositeltavaksi. Palaan asiaan …

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

* * * 16 * * * 

Eilen oli webhotelli jumissa, ei auennut blogi, ei Muistikuvia, ei mikään oman domainin sivu. Tänään ovat kuvankäsittelyn ja -arkiston ohjelmat (Light Room Classic ja Photari) hyvin takkuilevia, nyt kokonaan sutturassa ja sykerössä: ”ei vastaa” lukee ohjelman yläotsakkeessa.

Netti pätkii, uusien kuvien lataus ei onnistu.

Eikä voi väittää, ettenkö olisi yrittänyt.

Siispä lataan mökki-ikävissäni vanhan kuvan Kaunispäältä kalenterikuvaksi, toivottelen hyvää yötä sekä kärsivällisyyttä lukijoille ja itselleni, suljen koneen ja odottelen huomisesta parempaa päivää.