Niitä näitä

Tänään palauduttu arkeen, yhdenlaiseen uuteen normaaliin. Tai noh, matka ei ole enää ihan iholla.

Mutta vahvasti on kuitenkin tunne, että reissussa oli poikkeuksellisia epäonnen juttuja (taudin lisäksi, mm,. se, että Pehtoorilla hajosi puhelin.

Ja sitten kun miettii tarkemmin, niin kyllähän melkein jokaisella ulkomaanmatkalla sattuu jotain ”epäonnekasta”. Enemmän tai vähemmän joku menee pieleen.

Paljon kun matkustelee, niin paljon tapahtuukin. Ehkä eniten meille on tapahtunut kaikenmoista äksidenttiä niillä 70-luvun lopun ja 80-luvun alun auto-telttaretkillä, joita tehtiin kolmena loppukesänä pitkin poikin Eurooppaa. Varkauksia, huijatuksi tulemista, auton hajoamista, tullialueilla autossa nukkumista, Itäblogissa tulliviranomaisten kanssa kauhun hetkiä (ainoa kerta elämässäni, kun pahoinvoin pelkästä jännityksestä), tavaroiden hukkaamista (no, sehän ei minun osaltani poikkea mitenkään jokapäiväisestä arjestani).

Vähän rupesi kiinnostamaan, miten muilla on ulkomaan matkoilla hommat sujuneet? Onko pienet ja isommatkin haverit enemmän sääntö kuin poikkeus? Vastaisitkos tähän kyselyyn? Edelleenkään en näe kuka vastaa, joten anonyymiteettisi säilyy tässäkin. Jos/kun klikkailet omista kokemuksista, voitkos klikata YHDEN kolmesta ensimmäisestä. Siten saataisiin selville kuinka moni osallistui.

Ja kommentteihin voi jakaa kokemuksia sanallisestikin. Voidaan sitten porukalla empatiseerata ja oppia että sellaistahan se elämä on: onnea ja epäonnea.

Otsikkokuva kertonee iltapäivän säästä olennaisen: oli aurinkoista. Ei niin lämmintä kuin kuva Toppilansalmesta ja Normandian maihinnousuunkin osallistuneen* hinaaja M/S Alpon kuvasta saattaisi päätellä. 

Päivä humahti ulkoillessa, pyykin pesussa ja kortti- ja kalenterikaupan parissa. Kaksi jälkimmäistä hyvä saada hoidelluksi ”alta pois” ennen reissuun lähtöä. 

Ja sitten lupasin kirjoitella lihapulla-ohjeen. 

Hirvenlihapullat

n. ½ kg hirven jauhelihaa
puoli pakettia ( 50 g) suomalaista pekonia (Atria)
1 sipuli hienonnettuna
2 valkosipulinkynttä silputtuna
1 dl korppujauhoja
1 dl kermaa
1 dl vettä tai kasvisten keitinlientä
2 munaa
1 1/2 tl suolaa
1 tl timjamia
½ tl valkopippuria
½ tl paprikaa

Kuullota sipulit ja lisää pieneksi silputtu pekoni, ja ruskista se. Jäähdytä seos.

Sekoita jäähtynyt sipuli-pekoni jauhelihan, kermassa turvotettujen korppujauhojen ja mausteiden kanssa. LIsää lopuksin kananmunat.

Muotoile taikinasta lihapullia, laita leivinpaperin päälle ja paista uunissa (225 C) kypsiksi, noin 20 – 25 minuuttia.

Pitkästä aikaa jääkaapissamme on Öljypuun chilimajoneesia. Se on hyvää. Ei liian chilistä, ei liian rasvaista, ja sopii oikein hyvin esimerkiksi hirvenlihapullien oheen. Laitoin ehdolle myös creme fraichia, jota oli perjantain tortilla-ruoan jälkeen avattuna. Kuten myös silputtua paprikaa, – ja niistä tein öljyssä paistamisen, suolaamisen ja pippuroinnoin sekä kermatilkkasen avulla jonkinlaisen muhennoksen. Hyvin sopi oheen sekin. Lisäksi vielä puikulamuusia. Helppoa ja hyvää.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

* Dunkirkin katkeran tappion jälkeen 1941 Sir Winston Churchill päätti, ettei katastrofi tule toistumaan, ja käynnisti seuraavassa yrityksessä, eli tulevassa Normandian maihinnousussa (Operaatio Ukko-Ylijumala/ Operation Overlord) käytettävien kahden keinotekoisen siirrettävän sataman suunnittelu- ja valmistelutyön (Operaatio Mulperipuu / Operation Mulberry).
Sataman siirtoa ja pystytystyötä varten tarvittiin yhteensä n. 150 hinaajaa siirtämään tarvittavat elementit Englannin kanaalin yli Ranskan rannikolle. Amerikkalaiset tekisivät puolet hinaajista ja englantilaiset toisen puolen. Näin sai alkunsa kunniakas Yhdysvaltain Armeijan pikkuhinaaja ST-335. Aluksen valmistus alkoi syksyllä 1942 ja maailman kautta aikojen kauneimmaksi laiva-alan lehdessä äänestetyn laivaprofiilin omaava – Walt Disneyn piirrettyjen pohjalta lempinimet “ Mikki Hiiri-” tai ”Aku Ankka -hinaaja” – saanut pikkuhinaaja valmistui United Boat Service Corporationin New Yorkin  Bronxin City Islandin telakalta keväällä 1943 tullakseen siirretyksi suuren Liberty-luokan rahtilaivan kannella toisen vastaavan hinaajan kanssa Eurooppaan, Englantiin.

Aurinkoa, pikkupakkasta, kuivaa keliä, vapaata… miksenpä lähtisi kameran kanssa jo aamupäivällä kiertelemään kaupungille.

Ja miten hienon hienoa ulkona ja ulkoillessa olikaan. Nyt olen taas löytänyt kävelemisen ilon. Jo kotipihalla katselin, että auringolla on kruunu tai jotain. Vähän laajemmassa maisemassa näkyi hieno hieno, ennen näkemätön haloilmiö. Auringonhalo, joka ei ollutkaan tavanomainen 22 kaari vaan jotain ihan muuta.

Halo näkyi vain tietystä kulmasta katsoen, oisko ollut niin, että vain pohjoisesta päin katsoen tuo erottui? Kiertelin ja kaartelin, koetin etsiä paikkaa, jossa olisin saanut myös sivuauringot näkyviin, mutta eihän niitä kaupunkirakentamisen keskellä kahta saanut samaan kuvaan. Ylläolevassa oikealla kuitenkin näkyy edes toinen. Varuilta ja selvittääkseni, mikä tämä erikoinen valoilmiö oikein oli, lähetin kuvani myös Ursan Taivaanvahti-palveluun, ja siltähän tulikin pian vastaus:

Hieno näky, onnittelut! Sivuaurinko on tuon lähimmän kerrostalon takana piilossa ja väriläikkä kauempana, talorivin oikealla puolella on jotakin 46 ”kamaa”. Varmaankin yhdistelmä 46 asteen ylläsivuavaa ja 46 asteen allasivuavaa. On tietysti mahdolisuus, että olisikin todella harvinainen 44 asteen sivuaurinko, mutta sitä ei ole syytä ruksia, kun ei ole varmuutta.

Että sellainen räpsy! 🙂 Toka kertaa minun ”Taivaanvahti-historiassani” sain IV/V-merkinnän. Pienestä jutusta onnistumisen ilo!

Marraskuun valopilkkuja

Kävin aamupäivällä heippaamassa myös iskää, isänpäivä heipat. Siis hautausmaalla taas kerran. On jo 19 vuotta siitä, kun isäni kuoli, aika yllättäen lähti silloin. Ja pian on kaksi vuotta siitä, kun äiti kuoli. Eikä todellakaan yllättäen. Kuten ei sisarensakaan vuosi sitten.

Ja päivälleen 80 vuotta siitä kun äidin isä hukkui Koiviston saaren edustalle. Marraskuu. Marras*. Juuri se.

* _{Marras. Sen alkuosa marras on hyvin vanha indoeurooppalainen lainasana, joka tarkoittaa kuollutta tai kuolemaisillaan olevaa. Marraskuu voisi siis viitata siihen, että tuohon aikaan luonto kuolee tai oikeastaan asettuu talvilepoon. (Wikipedia)}

Isänpäivästä puheenollen, lasteni isä sai tänään, etten sanoisi tänäänKIN, hyvää ruokaa. Tein nyt taas niitä hirvenlihapullia, ja huomenna lupaan sen kirjailla tänne.

Vakaa aie oli tänään tehdä postaus ja arvostelu Oulun ravintolamaailman uudesta tulokkaasta. Olimme menossa neljän jälkeen ravintola Alfrediin nauttimaan päivän lämmin ruoka, odoteltiin lounasajan loppumista, koska halusimme maistaa ja syödä jotain mielenkiintoisen oloiselta  a la carte -listalta.

– Ja millähän nimellä teillä olikaan varaus?

– No eihän meillä ole mitään varausta.

Että se sitten siitä. Alfred jäi kokematta, eikä ole postattavaa.

Kävelimme Pekurin Plan B:hen. No lähtihän se nälkä. Mutta eipä siitä ole juuri erityistä mainittavaa. Tai noh, annokset olivat isoja. Turhankin.

Alfrediin mennään sitten kolmen viikon päästä: systeri teki jo pöytävarauksenkin.

Huomenna sitten jotain enemmän. Postattavaa siis.

Sellainen seitinohut ketutus käväisi mielessä tänään iltapäivällä, eikä vain mielessä vaan myös sanavarastossa. Pikkuista vaille että hypin tasajalkaa, – sen verran vihainen olin.

Minähän olen aika järjestelmällinen, periaatteessa ainakin – ja huolellinenkin, omalla tavallani. 🙂 Teen aloittamani hommat loppuun asti, kai aika määrätietoisestikin tai ehkä sittenkin ihan vaan sinnillä: periksi ei anneta! Kun kerran olen päättänyt tai luvannut, vaikka vaan ainoastaan itselleni, niin sitten homma hoidetaan. Tai ainakin parhaan kykyni mukaan hoidan. Se on juurikin näin. (Oletteko muuten huomanneet, että tuo on yksi eniten toimittajien ja juontajien käyttämä hokema nykyisin: ”Se on juurikin näin!”. On se.) Kaukana olen mistään perfektionismista, tehokkuudesta tai pilkun viilaamisesta, mutta tässäkin se sama ajatus kuin monessa muussakin: ”paras työ, tehty työ”. Siis että tehdään, eikä meinata.

Ja tästä kaikesta johtuen tänään kun olin saattamassa kauan sitten aloittamaani hommaa loppuun, hoitamassa asioita oikeassa järjestyksessä, suhteellisen huolellisestikin 🙂 , niin eihän mennytkään kuten olin ajatellut asioiden hoituvan. Ja heikoin lenkki monimutkaisessa prosessissa oli Suomen Posti, ja toiseksi huonoin lenkki oli minun ainainen, loputon asioiden, tavaroiden, lappujen hukkaamiseni. ARGH!!!

Mutta omanlaiseni järjestelmällisyys, huolellisuus, määrätietoisuus tai kaikki änkyryys, joksi vanhempani ja joskus esihenkilönikin näitä persoonallisuuspiirteitäni nimittivät, aiheutti lopulta enemmän mielensäpahoittamista ja itseruoskintaa kuin edes olisi ollut tarpeen. Taloudelliset vahingot eivät olleetkaan 200 euroa vaan 20 euroa, ja tapahtuneen töpeksinnän seuraukset nyt eivät kauheasti taida häiritä ketään muita kuin minua itseäni. Posti on sen verran epäorgaaninen juttu, että palaute sen aiheuttamasta häslingistä ei koskaan tavoittane ketään tai mitään.

Ja mitenkö otsikkokuva liittyy päivän tapahtumiin? – No ei mitenkään, mutta kun olen, ainakin periaatteessa, järjestelmällinen, niin siihen kuuluu myös se, että joka päivä blogissa on otsikkokuva. Paitsi tietysti silloin kun se ei  minusta riippumattomista syistä onnistu. Kuten esim. esim. viime kuun palvelinongelmat, jotka nekin saivat aika lailla harmistusta ja voimasanoja aikaiseksi.

No mutta muuten ihan mukava päivä. 🙂 Niin, ja ensimmäiset puolensataa Saariselkä-kalenteria ovat kuin ovatkin postissa matkalla tilaajilleen.

On ollut hyvä päivä käyttää aikaa kalenterointiin.

Eihän elämässäni enää juuri ole tapahtumia, jotka olisi takitilleen, tiettynä kellonlyömänä, juuri oikeassa kuun vaiheessa tai viikonpäivänä tehtävä, mutta edelleen minulla on kaiken maailman listoja, luetteloita, aikeita, ajatuksia,  projekteja, trackereitä ja kaikkea sellaista, jota on mukava ja minun ihan omasta mielestäni tarpeenkin kirjata muistikirjaan. Niin olen aina tehnyt. ”Aina”, mutta joo, kyllä niinkin voisin väittää: milloin teinikalentereihin, milloin päiväkirjoihin, milloin Moleskineihin, liikuntapäiväkirjaan, The Muistikirjaan,  milloin mihinkin. Ja pian pari vuotta olen ylläpitänyt muistikirjaa, jolla ei oikeastaan ole edes nimeä.

Bujoiluksikin sitä voisi nimittää, mutta minulle se on oikeastaan sittenkin ”vain” Muistikirja tai Kalenteri. Ja nimenomaan erisnimenä. 😀

Täällä on juttu siitä, kun aloitin tämän homman: ”Versioni bujoilusta”. Nyt tämä toinen, tällä kertaa 200-sivuinen, sininen Nuuna-merkkinen pistekirjani, on jo melko täynnä. Vielä en kuitenkaan alkanut täyttämään ensi vuodeksi hankkimaani uutta samanlaista pistesivullista kirjaa.

Loppuvuoden viikkojen pohjat (ks.otsikkokuva) jo kuitenkin tein tänään. Tein myös sivut joululahjojen mietiskelyä varten, ja talven hiihtoja varten on taulukkopohja jo tehtynä. Vähän teippejä, jotain piirusteluakin.

Pyöräilyt ja luetut kirjat, neulotut villapaidat värikoodeineen, muistiinmerkitsemisen arvoiset viinit ja rytmihäiriön ja eteisvärinän oireilut, – kaikki sellainen, joka on tarpeen tai muuten vain mukava muistaa ja listata, on sinisessä kirjassani.

Uusia sivuja tai kalenteripohjia tehdessä olen hakenut ideoita ja vinkkejä Pinterestistä, ja kuukausi sitten törmäsin jossain tietoon, että FB:ssä on (luonnollisesti, tietysti) kalentereita, plannereita ja muistikirjoja tuunailevien ryhmä nimeltä ”Kalenterimania”. Minähän tietysti sinne liityin, ja huh, huh! Todellakin olen aloittelija ja lopultakin aika vähän hurahtanut tähän touhuun.

Vaikka olen kyllä jo ollut vähän huolestunut omasta ”välineurheiluun” sortumisestani tämän harrastuksen parissa, sillä washiteippejä, kyniä ja tusseja on tullut hankituksi aika monenlaisia. Helsingin reissuilla joko Putinki tai Sinelli on ollut viime aikoina kohteena, ihan niin kuin Akateeminen ja Chez Marius aiemmin, ja niin kuin ne ovat edelleenkin.

Mutta tuolla Kalenterimaniassa ollaan ihan eri levelillä kuin minä. Aiemmin en ollut nähnyt sellaisia hienoa ”plannereita” tai piirustushaasteisiin osallistuneiden upeita töitä… Se on ihan oma haaransa tässä kalenterointi/bujoilu/plannerointi -touhussa. Luulen, että ryhmän seuraaminen hiipuu kunhan uuden kalenterin pohjat saan tehdyksi.

Minä jatkan omalla tavallani, ensi vuodesta tulee aiempia ”siistinpi”, ajatellumpi, tyylikkäämpi. Vähän jo osaan. Tämä on ollut aika mukavaa ja sivuja värkätessä tulee ajatelluksi kaikenlaista, yleensä hyviä asioita, ja käsin kirjoittaminen on mukavaa.

Fenkolien aikaan

Päivän agendalla ainoa `tärkeä´asia oli sapuskan teko. Koska ei kiirettä, päätin tehdä de luxe -sopan, pipertää koko setin ja tehdä vielä uusinnan halloween-focacciastakin. No, sainhan pitkästi toista tuntia kulumaan yhden keiton ja helpon leivän tekoon. Hohhoijaa!

No mutta: keittona oli jo legendaarinen ´Fenkolikeitto de luxe´. Tänään siitä tuli kyllä melkein muhennos, – mutta eipä se haitannut, koska keitto oli pääruoka, ei alkukeittona tarjoiltu gourmeterikoisuus. Tein jopa kaikki lisukkeet alkupeäisohjeen mukaisesti. Tiskikoneellinen likaisia astioita syntyi jo tehdessä ruokaa. No mutta kyllä se on sen väärti. Ja kylläiseksi  tulimme.

Focacciaan tein kurpitsat oranssista paprikasta ja mustat ´hämähäkit´tai tähdet tai mitä lieneekään nuo mustat syheröt taas salmiakkilakritsista, ja edelleen olemme sitä mieltä että toimivat oikeinkin hyvin. Eivätkä ehkä koristeina, mutta maultaan.

Tuoksuista ja muistoista

Minulla on parhaillaan kuuntelussa kirja, jossa usein mainitaan jotain tuoksuista ja hajuista. Jäin miettimään niiden kuvailua… Kun kerrotaan, että ”ilmassa tuoksui auringolta”, niin miltä silloin tuoksuu? – En tunnista ”auringon tuoksua”. Äkkiä, ensimmäisenä tuli mieleen joku kookosaurinkorasva helteisellä biitsillä tai sitten Piz Buinin huulirasva kertoimella 30 tai jotain 50, joka tapauksessa sellainen jota tuli käytettyä lasketellessa keväisillä Saariselän rinteillä joskus vuosikymmeniä sitten. Se tuoksui mintun ja steariinin tai jonkun sellaisen yhdistelmältä. Nykyisin huulirasvat eivät tuoksu miltään. Vai enkö enää aisti sellaisia?

Samaisessa kirjassa päähenkilö toteaaa seuraansa istahtaneesta henkilöstä tämän ”haisevan sekä uudelle että vanhalle viinalle”. Voiko haista yhtä aikaa molemmille?

Ja kuin tilauksesta kävellessäni Toppilan vanhan puutaloalueen läpi tulee huikean hyvä saunan lämmityksen tuoksu. Sunnuntaiaamupäivän sauna. Saunan lämmityksen tuoksu tuo paljon hyviä muistoja, ensimmäisenä tietysti mökin rantasauna … JOS ei olisi reissuun lähtöä reilun viikon päästä (huom. TAAS kerran meidän syystalven lomareissua odotellessa on lakkouhkia enemmän kuin yksi!!) nyt lähdettäisiin varmaankin pohjoiseen. Nyt ei kuitenkaan ole valittu sitä vaihtoehtoa. Taapertelu loskaisilla Oulun teillä ja kaduilla siis jatkukoon.

Kännykän kameralla vai Canonilla?

Perjantaiseen kyselyyni siitä kumpi kuvista miellytti enemmän, tuli tällainen jako.

Kakkosesta tykkää enemmän selvästi enemmistö (28/45). Molemmissa on puolensa. Ja molemmat yritin säädellä tasapuolisesti, – mahdollisimman ”luonnollisiksi”. Tämä ehkä kertoo sen, että uuden puhelimeni kameralla saa ihan kelpo kuvia. Hyvä niin.

Minulla on uusi puhelin. Ei, ei ollut ”ihan pakko” hankkia, mutta löysin aika helposti ja vieläpä aika monia perusteita sen hankkimiselle juuri nyt, eikä Black Fridayna, eikä joululahjaksi itselle eikä vasta ensi keväänä, joten olihan se vaihdettava: viisi vuotta vanha, hyvin palvellut Huawei oli korvattava uudella Samsung Galaxylla.

Eikä kiinalaisvakoilu, joka Huawei-puhelimiin on liitetty, todellakaan ollut se syy. Kyllä rikkoutunut näyttö, joka heikensi jo aika pahasti kosketusnäytön toimintaa, oli suurin peruste. Vanhaan puhelimeen näyttöä ei olisi kannattanut uusia. Nyt Telia-Samsung tarjosi kytkynä samaan hintaan myös tabletin, joten arjous oli varsin hyvä.

Kännykän kameran päivittäminen oli toinen peruste, jonka varjolla raskin uuden puhelimen vaihtaa.

Sekä Miniä että yksi hyvä ystävä ovat vaihtaneet juuri tällaiset luurit tänä syksynä ja heidän käyttökokemuksensa ja puhelimella ottamiensa kuvien laatu vakuuttivat minut tästä merkistä. Sekä Vävy että Juniori, jotka ovat iPhone-miehiä koettivat liittää minutkin Omppu-jengiin, mutta tovin mietittyäni en sittenkään.

Ja eilen ehdin jo riemuita, että osasinpa itse aika sujuvasti siirtää kaikki sovellukset, kuvat ja yhteystiedot sekä saada salasalanat ja erilaiset (microsoft-, Adobe- yms.) tilit toimimaan, mutta onhan noissa ollut vielä tänäänkin säätelemistä, uudelleen rekisteröitymistä, salasanajoen metsästämistä. Mutta luulenpa, että nyt kaikki pelittää.

Vielä kun opin käyttämään kameraa ja sen ominaisuuksia. Yksi tärkeä – ei ihan ratkaiseva sentään – ominaisuus on se, että kamerassa on myös mahdollisuus raakakuvien (RAW) ottamiseen. Tarkoittaa sitä, että niitä on voi kuvankäsittelyllä säädellä paljon enemmän kuin perus-jpg -kuvia.

Erityisesti lasten kanssa kulkiessa, ravintoloisssa ja reissussa se, että kännykässä on hyvä kamera, korostuu.  Minä kun en näkyisin enää järkkäriä ihan joka paikkaan aina raahaa mukanani. Ja puhelimessa on videokamera, jossa on vakain! Sekin on hyvä juttu, ja hyvä juuri nyt, kun seuraavaan reissuun on enää kaksi viikkoa aikaa.

Kännykän säätelyn ohella olen saanut monta muutakin asiaa järjesteltyä, siivottua ja hoidettua, mutta tehnyt myös niin ison töppäyksen, etten pysty vielä edes kertomaan, saatikka laittamaan kuvaa asiasta. Ei ole maailmoja kaatava asia, mutta en halua edes ajatella koko asiaa. Jos aattelisin saattaisi todellakin raivostuttaa. On vain aateltava, ettei sille enää voi mitään. Kerron, kunhan olen toipunut.

PS. Ja uuden bannerikuvan olen tehnyt eilen ”mainostamallani” Adobe Expressillä.