Niitä näitä

Olemme mökillä. Tänne minä kuulun. Aina välillä. Nyt on se välillä. Nyt on hyvä.

Kahden kokouksen päivänä, jolloin pitäisi saada myös artikkeli viimeistellyksi (lue: lyhennetyksi!), ja nyt saada loppuviikonkin duuneja jo alta pois, joten ei ehdi muka edes bloggailemaan.

Adventtikalenterin ehdin aukaista, ja ilolla kuulla, että kuopus aikoo sittenkin tanssia helmikuussa vanhat tanssit!

Kaksi reipasta työpäivää ja sitten kohti pohjoista! Ah onnea! Jo odotus tuntuu pehmeltä. Nii-in. Pohjoisen kaamos on pehmeää. Sitä odotan. Sitäkin.

Tuulia nähty. Serkkuja ja tätejä ja lasten pikkuserkkuja. Sellainen on harvinaista. Siis suvun näkeminen. Kun molempien vanhempien sukujuuret ovat kaukana etelässä, Suomen laidalla (Oulusta katsoen Karjala/Kymi/Helsinki ja Perniö ovat Suomen laidalla…) niin tämmöinen suvun tapaaminen on harvinaista. ”Oot sie niin äitis näkönen”, sanoi noin kymmenen ihmistä. Oltaiskohan sukua? 🙂

Kummitädin 80-vuotias hymy sama kuin muistan jo lapsuudesta. Sitkeä nainen ollut aina. Juhlassa kuvakavalkadi menneestä: se oli hieno. ”Uusia” kuvia Karjalastakin. Josko minäkin ensi kesänä lähtisin käymään Tuulien mailla. Joskopa? Ennen juhlaan menoa ehdin aamupäivällä käydä Stockalla, ja Akateemisessa. Ja Sanomatalossa oli Fotofinlandia-kilpailun parhaimmiston kuvista tehty näyttely. Hurjan hienoja kuvia. Pysäyttäviä kerrassaan.

Entäs nyt lauantai-iltana Helsingissä? Katson Lauri Tähkää telkkarista, luen uutta Kiina-ilmiö -kirjaa ja kirjoitan blogia. Ikäkriisini syvenemiseen on aineksia tässä yllin kyllin!

Olema Helsingisä. Murmelin (kuten äitiäni sisarusteni ja lastenlasten kesken kutsumma) kans. Ja joka toiselle taksarille se on joku isoki onglelma. Palvella pohjose ihimistä. Lentokentältä otimme pirssin Honkanummen hautuumaalle, eikä meillä totta puhuen ollu ihan vakaata tietoa mihin olema menosa … No Murmelihan kuitenkin muisti (mikään dementikko ole, vaikka itse niin väittää), missä Eliisan ja Aleksanterin hauta on. Juuri niiden Tuulien, joiden takia blogini on Tuulestatemmattua. Tarvoimme pitkin valaisemattoman (hei, meillä Oulussa hautuumaalla on valot!!) hautuumaan loskaisia, auraamattomia käytäviä. Kynttilät papalle ja mummulleni, ja sitten ystävällinen (katoava luonnonvara?) taksari vei meidät läpi perjantairuuhkan keskustan hotelliin.

Hetken tauko (ehdin piipahtaa Kiasman kaupassa; en ostanut mitään! Kauppa viehättää minua enemmän kuin taidemuseo, materialisti? ehkä :)) ja eiku taksi. Nyt ei sitten ollutkaan mikään palvelualttiuden perikuva: huh! Pääsimme ravintola Havikseen. Siltä osin pelkkää positiivista sanottavaa: palvelu ja ruoka huippuja. Merikrotin posket? Olivat isoja ja hullun hyviä. Trimbachin Gewurtztraminer maistui meille molemmille.

Nyt unta jotta huomenna jaksaa arkistoon?, eiku synttäreille. …

Torstai on hyvä päivä. Useammin hyvä kuin muut arkipäivät. Torstaina on sekä Kalevassa että Hesarissa ruokasivut. Torstaisin minulla on usein tavallista paremmat eväät töissä. Ja rauha syödä ne Hesarin reseptejä ja ravintola-arvosteluja lukien. Torstaisin meidän käytävällä on tavallisesti aika hiljaista: opiskelijat pysyvät kotona lukemassa perjantain tentteihin. Torstaina on kotona yleensä siistiä. Torstaina on valokuvatorstai, jolloin voi ihailla muiden otoksia ja saada kommentteja omista kuvistaan. Ne harvat telkkariohjelmat, joita katson, tulevat usein juuri torstaina. Tänään alkaa Sukulan uusi Italiassa kuvattu ohjelma, joka on ehdottomasti katsottava. Italian takia, ja koskapa minä olen ruvennut pitämään tuosta ”Hullusta kokista”. Muutama sen lehtijuttu ja radiohaastattelu ovat luoneet käsityksen, että voipi livenä olla vaikka hyvä tyyppi. Ja torstaissa on sekin hyvä puoli, että sen jälkeen tulee perjantai. 🙂

Huomenna perjantaina olisi opiskelijoiden pikkujoulutkin, pitkästä aikaa ei-itsenäisyysviikonloppuna, joten minäkin pääsisin ja kernaasti menisinkin, mutta huomenissa on murmelin kanssa lähtö Helsinkiin. Siispä nyt pakkaamaan juhlavetimiä ja kameraa: (kummi)tädin kahdeksankymppiset ovat edessä.

Kiire. Olen tänään ollut sekä opiskelijana että opettajana. Siihen väliin kun tuli kiire en aina erottanut kummassa roolissa olin: kummassa roolissa opetin ja kummassa opin. Molemmissa molempia? Niin. En edes ehtinyt syödä. Nyt lähden syömään. Kiireesti.

Halavatun kylymä. Aamulla mittari näytti -6 C. Mutta tuntui hyytävältä. Lenkillä, hautuumaalla (uusia nimiä bongasin, kerron joskus oudosta nimienbongausharrastuksestani … 😉 ) ja Käsin tehty -messuilla varhain aamupäivällä. Messuilta ei koskaan pääse löytämättä jotain pientä mökille.

Muutoin päivä töpötellessä. Kaikkea pientä mukavaa tein. Uusin keittiösivustoani ja kokkailin. Luin ja kuuntelin radiota. Siellä haastateltiin Pekka Sauria,  joka sanoi lääkkeensä kaamosta ja ahdistusta vastaan olevan, että hän pyrkii tekemään vain kaikkea sellaista, mistä pitää. Minäkin taidan ryhtyä taisteluun kaamosta ja ahdistusta vastaan tekemällä vastaisuudessa vain sellaista mistä pidän. Nyt taidan pitää kotiinpalanneen perheen kanssa jutskaamisesta.

Olen yksin. Pehtoori on mökillä. Kaverin kanssa. Tytär on ystävänsä luona viikonloppureissulla, ja poika tyttöystävänsä kanssa kaupungilla, elokuvissa ja syömässä. Olen yksin. Harvinaista herkkua. Mistä on yksinäiset luksuslauantait tehty?

– heräämisestä myöhään (lue: kahdeksalta)

– pitkästä lenkistä (vieläkin harmittaa kun en sittenkään ottanut kameraa mukaan vaikka aioin. Tyyni meri oli aamulla sinisenharmaana hieno,  – auringon noustessa.)

– pitkästä aamiaisesta lehden, maitokahvin ja isojen juustoleipien kanssa.

– kampaajalla olosta. Vihdoin olen taas umpiblondi 🙂

– shoppailusta. Joskin ruuhkainen lauantai-iltapäivä liikenteessä ja kaupoissa EI ole mun juttu. Sain kuitenkin ostettua kynttilöitä, paljon kynttilöitä, hallin uudesta juustopuodista palan juustoa illaksi, italialaisen (kuka kääntäisi?) ruokalehden, rekvisiittaa joulusivujen kuvaukseen, vitamiinit, maton La Festaan ja Il Divon uuden CD:n.

– Special-annoksesta sushia (take away) Tomosta. Kuohuviinistä. Syödessä romaanin lukemista. (Ja minä olen se joka yleensä vaadin, ettei perhe ruokapöydässä lue!)

– Surffailusta. Kuvauksesta keittiö -ja joulusivulle. Ilman että kaikki kolme perheenjäsentä vuorotellen käyvät datistiksi nimittelemässä…

– Ehkä Al Pacinosta 🙂 (Kummisetä II:n parhaat tuokiot voisin katsoa uudestaan kun kerran tulee tänään telkkarista.)

– Omasta ajasta, omasta rytmistä.

– Tiedosta, että huomenna kaikki ovat taas kotona.

Töissä lounaaksi vain ja ainoastaan yksi pieni juustoleipä ja hyvin PIENI pala eilistä järjettömän hyvää valkosuklaakakkua. Kolmen jälkeen alkaa kelloonvilkuilu, lähtisinkö jo? Lähden. Kotiin, jossa suihku. Äkkiä tonnikalalasagne uuniin. Saavat teinit syödäkseen. Mustat vai uudet ruutuhousut? Kiinasta ostetut helmet vai trendikäs, veljen porukoilta keväällä saatu koru? Tyttärelle tekstari: ehditkö luennon jälkeen viedä? Aurinkopuuteria ylimääräinen kerros. Parfyymi, – tietysti, olen riippuvainen. Arkenakin. Kengät? Aina on ongelma kengistä. Jos saisin paluukyydin joltakin… ? Siis juhlakengät.  Ja eiku menoksi.

Näissä merkeissä.

(Klikkaa kuvaa…

ja sivun auettua käynnistä video vihreästä nappulasta. Ja äänet päälle koneeseen.)

Parasta on, että neljässä vuosikymmenessä on tapahtunut jotain kehitystä sukupuolittuneen ohjelman suhteen.

Unohda aika,

uhraa kellosi,

arkesi sykkivä sydän,

vaikka se tikittää vielä.

Ruoka on kohta valmis.

Se on lahja

kuin ystävyys

käsintehty

vain sinulle.