Niitä näitä

Tein Runebergin torttuja. En ole tehnyt moneen vuoteen, mutta tänään Kalevassa oli ohje niin ajattelin tehdä. Tässä ohjeessa tortut kostutetaan punssilla. Pehtoorilla kun oli lauantaita varten meno Alkoon muutenkin, pistin aamulla lehden luvun ohessa muistilappuunsa että ”tuo punssia”. Pehtoori toi. Ennen olen maustanut runebergmuffinsit karvasmanteliöljyllä, joskus rommillakin, mutta että punssia. Maistoin sitä ihan ”raakana”. Huh! Mihin ihmeeseen sen loput kolme desiä (puoli desiä kului leipomuksiin) käytän? Ei sitä ainakaan juoda voi!

Joo, tiedetään: ruotsalaiset laittaa punssia hernesoppaan. No se ei ole ainoa merkillinen homma, mitä ruotsalaiset tekevät! Ja täytyy tunnustaa, että sitäkin on kerran yks lapseton laskiainen eksnaapureiden kanssa hiihtolenkiltä tultua kokeiltu. Hernekeittoa ja punssia. Ei tarvi toista kertaa sitäkään kokeilla. Niin kuin ei surströmmingiäkään. Se on VIELÄ pahempaa. Mutta jos jätetään ruotsalaisten omituisuudet omaan arvoonsa, niin mihin punssia voi käyttää? En todellakaan aio joka viikko ryhtyä Fredrikaksi, jotta saisin punssipullon huljuteltua leipomuksiin. Onko ehdotuksia?

Kovin paljon punssia ei voi torttuihinkaan laittaa… Muistuupa, miten kävi lukiokaverillemme Heikille. Heikki oli jotenkin meitä muita vanhemman oloinen, olikin vuoden, pari vanhempi ja liikkui meitä vanhempien  porukoissa, eikä koulunkäynti ollut ihan Heikin ykkösasia elämässä. No kahdeksannella (lukion kolmas nykyisin) kun oli kirjoituksia varten ruotsin tentti, Heikki jäi tulematta kouluun. Me sitten porukalla kummasteltiin parin päivän kuluttua, jotta mikset tentteihin tullut? Heikki ilmoitti, että

– … jäi sytöt päälle.
– Sytöt?
– Niin kun niissä ruunepereissä oli niin paljon rommia että jäi ryyppy päälle.

Oltiin käyty porukalla Valmerissa (lähin baari koululta) kahvilla ja tortuilla koulun jälkeen. Sieltä Heikki sitten siirtyi tikanheittoon ja pubiin … Kannattaa siis huomenna varoa ettei ”jää sytöt päälle!”

Jos pidät elokuvista, joissa juonenkäänteet ovat moninaiset,  jännitys kihelmöivää ja toimintaa tihkuu joka käänteessä

Jos elokuvat, joissa mäiskitään, tapetaan, silvotaan ja sikaillaan viihdyttävät

Jos elokuvissa pitää olla kauniita ja rohkeita, glamouria ja glitteriä

Jos reipas dialogi ja ylenpalttisen pätevä puhe ovat vaatimuksiasi elokuvien suhteen

Jos synkeä ja hiljainen, vähäeleinen ja viisas analyysi elokuvan kantavana voimana viehättää

Jos? Jos nuo allekirjoitat, ei kannata mennä katsomaan Havukka-ahon ajattelijaa. Mutta jos jylhät, korkealta ja komeasti kuvatut Kainuun maisemat kiehtovat, jos sotien välisen ajan suomalaisen maaseudun arki valkokankaalla tuntuu katsomisen arvoiselta, jos Konsta Pylkkäsen siniset ajatukset saavat sinutkin ajattelemaan ”viisaita”, jos tuliketut ja pyymetsot voisivat olla osa sinunkin maailmaasi, jos juonenkäänteitä ei tarvita, jos Kai Lehtisen ääni ja Tommi Korpelan kroppa tuottavat mielihyvää korvillesi ja silmillesi, jos haluat nähdä lapsen tekemän hienon roolisuorituksen ja kauniin luonnonlapsen, mene katsomaan Havukka-ahon ajattelija. Se on hyvä elokuva, – minusta ainakin.

Antiikkimessuilla olin aamupäivällä. Itsesuojeluvaiston turvin menin sinne ilman käteistä.  Ajattelin, jotta ei tule ostettua mitään, kun ei ole rahaa mukana. No olihan oikein kuningasajatus! Siellähän oli tietysti jokaisella myyjällä mahdollisuus maksaa kortilla. Yksi tavattoman kaunis kattolamppu 280 euroa, Olli Joen Pyöräilijät maalaus 2450 euroa, tusina ihastuttavia kristallilaseja satasella, Nuutajärven vihreä uniikkilasipullo – kuin tehty limoncelloa varten, eikä maksanut kuin 140 euroa, iso pino vanhoja keittokirjoja á 20 – 38 euroa ja Samuli Paulaharjun ”Lappia ja Peräpohjolaa” ensipainoksena 68 euroa! Ja kaikki nuo jätin ostamatta! Mitä tahdonvoimaa! 🙂

Yksi keittokirja (vuodelta 1938), Carl Tigerstedin pieni ”Halpahintainen ruoka” vuodelta 1925 (3. p.) ja kaksi pientä kattauskoristetta kuitenkin ”oli pakko” ostaa.

Seuraava kiusausten paikka oli Gigantti, jonne menin uutta näppäimistöä ostamaan (ergonomia-asiat edelleen keskeisiä). Näppis löytyi, ja oli edullinen, mutta kuinka paljon oli taas itsensä kanssa tupistava, että jätin ostamatta kameraan Canonin  laajakulman. Valovoimainen pikkuzoom olisi niiiin hyvä ja avaisi aivan uudet mahdollisuudet kuvaukseen. En ainakaan vielä sitä ostanut.

Kaupunkiasioiden jälkeen lumityöt ja lenkille. Ja kuin kokeeksi poikkesin Terva-Toppilan koulun kautta ”jos-on-jonoja-en-jää” -mentaliteetilla. Eikä mitään jonoja: nyt on possuflunssapiikki otettu. Ja nyt on vasenkin käsivarsi kipeänä! Burana rulettaa!

Perjantai. Perjantai tarkoittaa vähän höllennettyä duuniin rientämistä. Tänäänkin olin kustannuspaikalla vasta puol yhdeksän kieppeissä. Perjantai tarkoittaa vähän pidemmäksi venyvää aamukahvia, vaikkei meitä monta Humus-kuppilan pöydässä ollutkaan. Perjantai tarkoittaa usein kokouksia, mutta tänään niitä ei ollut yhtään. Perjantai tarkoittaa arkistoa, ei aina, mutta tänään olin kuitenkin – ehkä siksikin kun ei ollut niitä kokouksia ja palavereja. Hienoja löytöjä luennolle tein; kerron joskus. Tänään perjantai merkitsi myös Stockalle karkaamista jo varhain. Oli siihen syykin: vävykokelas tulossa eka kertaa meille syömään.

Johan on mukava kun oli nuoriso ajan kanssa syömässä.  Saksanhirvikyljykset ja bataattisose, siitakesienilisuke ja salaatti, kreikkalainen maalaisleipä, ja Juno. Aina vaan sitä Junoa, mutta sehän on hyvää ja edullista. Edelleenkin. Jälkkäriksi lettuja. Letut on takuuvarma juttu. Oli mukava. Ruokasessio. Ja vävykokelas 🙂

Nyt levollinen olo, ja ajatus ´onhan-mukava-olla-kotona´. Perjantaina on illalla niin mukava olla  kotona. Onneksi on perjantai.

Tänään on ollut kummallisen teollista, teknistä, moottoroitua elämä. Teollistumisen sosiaalihistoria -luento on juuri ”teollisimmassa” vaiheessaan, Museoyhdistyksen vierailulta Merikosken voimalaitokseen ja sen perinneaineistoon palasin juuri ja ensi kerran luentoa varten olen katsellut Ylen Elävästä arkistosta kaikenlaisia ”moottoripätkiä”.

Kun vielä uutisissa isojen sinisten roska-autojen firman, Lassila-Tikanojan, irtisanomisuutiset vilisevät, niin ei liene ihme, että mieleen tuli viesti, jonka kollegalta (entiseltä oppilaalta) sain joulun alla.

Kollegalla on poika, joka on ehdoton jäteautofani ja joka on varma, että Lassila-Tikanojan kuskeista on mukava syödä mustikkajugurttia, koska se on samanväristä kuin roska-autot ja jolla itsellään – omasta mielestään – on ”lassilatikanojanväriset” (= siniset) silmät. Poika on nuoresta iästään huolimatta verbaalisesti kohtuullisen lahjakas lapsi, ja pitää vaikeista sanoista.

Tänään siis tuli mieleeni viesti  jonka sain joulutervehdyksenä.  Viestissä oli erinomaisen hieno ja hellyttävä runo: Lassila-Tikanoja-fanittaja oli sen ihan itse iltalaulukseen sanoittanut.

Muovi, sekajäte, metalli, keräyspahvi
mutta kuule pieni roska-autonen,
sinun pitäisi jo mennä nukkumaan
tähden loiste valaisee sun roskias
kuu paistaa yöllä jätesäiliöön.

Veikko, 3 v.

Aamulla huonosti nukutun yön jäljiltä herätyskellon soidessa klo 5.20 ja työmatkalla Hangasojalta Linnanmaalle (aboutti 480 km) mietin että muutan Lappiin pysyvästi. Yhteys kun työpaikan ja mökin välillä on vähän turhan pitkä viikonloppureissailuun.

Toisaalta tietoliikenne- ja kännykkäyhteydet Hangasojan ja muun maailman välillä ovat niin heikot, että syntyi liki tragikoomisia sotkuja ja oikeasti huolta, että ehkä en sitten sittenkään muuta Lappiin. En ennen kuin sinne saadaan laajakaista ja reaaliajassa toimivat känny-yhteydet. Toisaalta poikaan ei känny-yhteyskään auta kun on tänään hukannut kännykkänsä. Huoh!

Ja toisaalta se laajakaista mökille voisi aiheuttaa sen, että mökilläkin olisin yhtä paljon netissä kuin kotona, joten sekään ei olisi hyvä. Semminkin kun käsikin on vähän parempi viikonlopun datailukiiintiön jäätyä suhteellisen vähäiseksi. Ehkä minä sittenkin vältyn leikkaukselta…  Sitä paitsi töissä oli ihan mukavaa, trafiikkia, seminaaria, loppuviikon kalenterin täyttöä oikein reippaanlaisesti.

Eilinen paistinkääntäjien vierailu on ohi. Itsearviointi on ollut tiukkaa ja tarpeellista: ruoka oli hyvää – ja välttävää! Ja tiedän että yleensä pystyn hyvään – ja muutamien onnistumisten kautta erinomaiseen! Eilen kaikki oli keskinkertaista. Paitsi ne kampasimpukat ja palsternakkapyree! Ne olivat juuri ja juuri välttäviä!

Opin paljon uutta: Festaan on hankittava valurautapannu ja palsternakkapyrettä ei koskaan – ei koskaan! – kannata tehdä hyla-maitoon! Oikeastaan mikään ei epäonnistunut totaalisesti, mutta mikään ei ollut läheskään sellaista kuin normisuoritukseni on. Hitto! Voisin analysoida – kuten olen päivän tehnytkin – missä ne ratkaisevat jutut menivät pieleen, mutta turhaanpa niitä julkisesti rupean ruotimaan.

Vieraat olivat mukavia, kohteliaita ja saivat kaikesta huolimatta nälkänsä lähtemään. Viihtyivät puoleen yöhön ja ilta meni ihan mukavasti. Minä en vain oikein tunne onnistuneeni – ja hitto että se harmittaa! Mutta katseet seuraavaan kauteen!

Positiivista on, että eilisen kokkauspäivän ja tämän siivous-, ulkoilu- ja puuhailupäivän aikana – ollessani poissa tietokoneelta – olkavarsi voi paremmin kuin aikoihin.

Eilen vapaailta, tänään ei todellakaan. Oltiin eilen systerin ja pehtoorin kanssa leffassa ja sitä ennen syömässä. Hellaan mentiin. Se, että oululaisessa ruokaravintolassa on tiistai-iltana porukkaa, on mielestäni aika harvinaista, mutta Hellassa oli meidän lisäksemme muitakin. Kannatti olla. Ruoka oli jälleen hintansa väärti. Koskaan en ole siellä syönyt alkuruoaksi muuta kuin etanoita, enkä taida ensi kerrallakaan kokeilla muuta. Minusta ne siellä vaan ovat niin hyviä. Siika, rautu ja sinisimpukat niin ikään maistuivat ja ehdimme vielä ennen Finnkinoon menoa nauttia kylmää vaniljakohokasta (-vai vanukasta? 🙂 ja lämmintä hillakastiketta. Se oli makoisa yhdistelmä. Kerrassaan.

Niin oli leffakin.  Suomalainen musikaalielokuva (Neil Hardwickin ohjaus) on aika harvinaista. Jos rakastat… -leffa oli minusta jotensakin aika hyvä. Satua ja saippuaa, mutta silti aika melankolinen ja surullinen. Tuoreita näyttelijäsuorituksia.  ja muutamat laulut kyllä koskettivat, mutta minä sentään niiskutin kerrankin vähemmän kuin sisko. Ymmärrettävää, etten sanoisi. Toisaalta minusta on usein aika mukavakin itkeä elokuvissa, tai kotona leffoja katsellessa (mitä teen kyllä turhan harvoin nykyään). Ja minähän nyt en paljon tarvi tillittääkseni! Hyvä draama-aineksia omaava mainoskin on saanut kyynelkanavat tykyttämään: Elovena-mainos puolenkymmentä vuotta sitten pisti nieleksimään, mistä turhia hempeilemätön tyttäreni on jaksanut kaikki nämä vuodet muistuttaa… Mutta sellaista se vaan on.

Tänään onkin sitten ollut oikein kunnon duunipäivä, hyvin varhaisesta aamusta lähtien. Ja koskapa huomenna alkaa luento, on ilta mennyt, ja alkuyö tulee menemään, luentoa kasatessa.

Tyttären huoneesta on tehty vierashuone. Ja kilpikonnalle talvehtimispaikka… 🙂

Vanhan korkkimaton tilalle pehtoori asensi klinkkerilattian.

Aivan: se näyttää lankkuparketilta mutta on laattaa. Kilpuri Elmerimme kun on lattiakonna, eikä mikään sisäsiisti, joten tämä selittää ratkaisun. Maalatut seinät on peitetty tapetilla, samoin liukuovien kaapit.

Vuodesohva hankittu ihan uusi, toiveissa että myös tytär edelleen, kilpikonnan ja vieraiden lisäksi :), viihtyisi kotikotonaan, jottei tarvitsisi patjalla bunkata käydessään.

Konnalle hankittu terraarion paikalle hiberbnaatio (talviuni)paikka, jossa varmasti ihan muutaman päivän sisällä kaivautuu upoksiin.

Kauan sitten lahjaksi saamamme kauniin grafiikkataulun yksinäisyyttä lieventämään laiton Ikean kehyksiin muutaman kesäisen kestityskuvan.  Jotta luulisi konnalle kelpaavan?