No niin oli! Aamulla sää- ja tiekelikarttoja katsellessa mietin, jotta lähtisinkö sittenkin vasta huomenaamulla varhain? Puolikymmeneltä kuitenkin istahdin autoon ja lähdin. Iissä jo mietin, olisiko järkevää kääntyä takaisin. Kuivaniemellä alijäähtynyt vesisade vaihtui jäisiksi piikeiksi, jotka tienpinnan sohjon kanssa tuntuivat auton renkaiden alla aika pelottavalta (varsinkin kun olen nuoruuden kokemattomuudessa ja kohelluksessa samanlaisessa kelissä yhden auton katolleen ajanut). Kemissä olin jo kypsä ajamaan vain Haaparantaan: ”Palailen sitten muina naisina kotiin ja yritän huomenna uudelleen.”
Rovaniemen risteyksestä kuitenkin käännyin. Ja kirosin saman tien Ford Focuksen, joka Liedakkalan risteyksestä kaarsi eteen. Jokaisessa ylämäessä vauhti putosi kuutenkymppiin kiihtyen taas hyvillä suorilla yhdeksäänkymppiin. Ja kaikilla kuudenkympin rajoituksilla tietysti hypätään jarrun päälle ja peltipoliisien kohdalla varsinainen paniikkijarrutus. Ohikaan ei oikein päässyt, koska ajoradan keskellä sohjoa niin paljon, että heittelehtimisen vaara ilmeinen. Muurolaan asti sitten ajeltiin peräjälkeen ja jono perässämme jo melkoinen.
Rovaniemellä kävin kaupassa. Ja venyttelin olkavartta, jolle ratin puristaminen ei oikein sopinut. Ja Napapiiriltä Unarin-Luusuan risteykseen asti mietin, missä ovat aura-autot? Jo vain niitä kaipasin. Eipä näkynyt. Sade muuttui lumeksi, ja näkyvyys oli paikoin vain neljä tolpan väliä, parisataa metriä. Tienpinta ihan valkoisen jään peitoissa, paikoin palteista. Ja minä kun muka tykkään yksikseni pohjoiseen ajamisesta! Nyt en tykännyt.
Vähän ennen Sodankylää venäläisten citymaastureiden määrä lisääntyi. Ei juuri muuta liikennettä kuin nämä keskellä tietä ajavat Ranget, Jeepit, Country Volvot ja jättiläis-Bemarit. Ja että ne on pelottavia! Yksi sellainen olikin sitten Peurasuvannon sillankupeessa hinausauton kiskottavana. Toinenkin pienempi auto penkassa ennen Sodankylää. Ja 2 + 1 hälytysajossa ollutta ambulanssia ja yksi poliisi tulivat vastaan. Kerrankin meitsikin ymmärsi ajaa rauhallisesti.
Sodankylässä kävin tankilla, kahvilla, soittelin kotiin ja taas matka jatkui. Tuuli idästä yltyi kovaksi, aina metsästä aukealle tullessa oli muistettava pitää ohjauksesta tiukasti kiinni: tuuli puski kovasti. Vajukosken kohdalla tie kapeni yhden auton mentäväksi: lumi pyrysi penkoista tielle, kinosti ja nietosti. Just ja just uskalsi ajaa kuuttakymppiä (kesäkelillä niillä hujakoin mennään kaksikertaa kovempaa).
Poroja? No ne nyt enää olisivat puuttunueet. En onneksi nähnyt yhtäkään. Varmasti tuuli ja pyry piti nekin pois tieltä!
Tankavaarassa oli jo oikeasti vaikea erottaa, missä menee tie, missä penkka. Kun vastaan tuli auto (onneksi oli tosi vähän liikennettä, eikä rekkoja) oli melkein käsikopelolla ajeltava. Viimeistään tässä vaiheessa rupesi mietityttämään, jotta olisiko Magga käynyt meidän mökkitietä ollenkaan auraamassa? Pääsisinkö viimeisen kilometrin perille? Olihan Magga käynyt. Oli käynyt aamulla tai eilen. Se 20 – 30 senttiä, joka oli satanut ja tuiskuttanut aurauksen jälkeen, oli onneksi höttyä, pakkaslunta, mutta oli kuitenkin ihan sompailtava tiellä pysymiseksi. Onneksi auto on neliveto.
Kesällä, take-away-kahvin kera matkan tänne Hangasojan varteen taittaa alle viiteen tuntiin, tavallisella talvikelillä kuuteen tuntiin, tänään meni seitsemän. Eikä varmaankaan koskaan ennen ole KOKO väli ollut pääkallokeliä tavalla tai toisella. Oikeasti otti voimille.
Ja sitten onkin helpottanut. Pehtoori on täältä lähtenyt perjantaiaamuna. Kaikki on kovin siistiä, kaikki on järjestyksessä, puut kannettu, piccolokuohuviini kylmässä, lumityöt tehty. Kelpaa minun taas.
Tosin perjantaiaamun jälkeen on tullut lunta yllin kyllin lisää. Sitä lähden nyt kolailemaan. Mutta olen mökillä. Ja hengissä. Huh!
