Niitä näitä

Mustion Linnan pikkutuvassa aamuun herättiin vasta kahdeksalta. Aamiaisen jälkeen vielä kävely- ja valokuvauskierros Linnan puutarhassa ja kirkkoon. Lummepolku oli niin kaunis ja hiljainen.

Kirkkoon emme päässeet sisälle, mutta kovin idyllinen se oli …

Myös Linna ja museokauppa olivat vielä kiinni…

Oli aika jättää Mustio. Ajelimme Helsinkiin. Laukut hotelliin ja auto parkkiin ja lomalaisena Helsingin kaduille. Helsinki on minulle kuitenkin ensisijaisesti työkaupunki. Arkistoja, ekskursioita, yliopistolla kokouksia ja kongresseja, mutta tämä päivä lomalaisena. Aurinkoisessa, muidenkin turistin kansoittamassa kauniissa pääkaupungissa käveleskelimme torille, halliin, välipalalle. Ja tietysti Stockan herkkuun. Uusittu Herkku oli näkemisenarvoinen. Jotain tietysti tarttui mukaankin… 🙂

Illaksi ystävien luo. Heidän uusi kotinsa oli vielä käymättä. Oli ilo käydä; ja sitten yhdessä lähdimme syömään. Minne? M. oli varannut meille pöydän Saareen. Sirpalesaaren kesäravintola Saari oli ennen kokematon paikka. Hieno! Sinne mennään moottoriveneellä, tänään siellä tuuli kovasti, mutta aurinko paistoi ja oli lämmin. Nautimme ulkona aperitiivit, ja ravintolassa sisällä – tälle lomalle ties monennenko – hienon illallisen. Ja seura erinomaista. Neljännesvuosisadan ystävyys takaa sen, ettei tarvitse miettiä, mistä juteltaisiin.

Yksi asia illassa harmittaa. Hitosti! Jätin kameran hotelliin!

Palattuamme rantaan kävelimme Korkeavuorenkatua hotellille, ihmettelimme, kuinka pimenee… Päätimme vielä mennä Tornin katolle yömyssylle. Pimenevä Helsinki kaunis. Huomenna aamulla ei olisi arkistoon menoa, ei kiirettä herätä. Loma jatkuu. Hyvä niin…

Yhdelle päivälle paljon.

Aamulla nukuttuamme Linnankrouvin hyvän, jälkiruoaltaan (Pavlova) erinomaisen illallisen jälkeen Pikkutuvan päätyhuoneessa, maaseudun rauhassa kertakaikkisen hyvin ja nautittuamme aamiaisen starttasimme vuonna 1649 perustetun Fiskarsin ruukin alueelle. Taiteilija- ja käsityöyhdyskunta Fiskars elää uutta nousuaan. Matkailijalle hieno kohde. Museoita, näyttelyitä, butiikkeja, taidetta, puistoa, vanhoja hienoja historiallisia rakennuksia joita on entisöity pieteetillä ja Ruukinväylän varrella komistuksena Fiskarsin uusklassinen kartano. Engelin kädenjälki näkyy kauas. Kuvassa kuitenkin Ruukinväylän tehdasrakennuksia…

”Puun syy” -näyttelyssä oli paljon kaunista puukäsityötä. Taidetta ja käyttöesineitä. Mekin löysimme jotain: mökille takan viereen jakkaran, jollaista on kaivattu. Kaarina Huhtiniemen jalavapuinen jakkara on nyt muistona tästä reissusta ja tarpeen mökille. (takana ko. jakkara isona mallina)

Fiskarsin ukkosta enteilevässä liki 30-asteen lämmössä vierähti hyvinkin aamupäivä. Ja yhden jälkeen oli oltava takaisin Mustiossa: kesäteatteri nvuoro. Kuumat linjat -farssi oli riemullinen kaksituntinen hurjaa verbaalista tykitystä. Juoni ei kummoinen, oliko sitä edes? mutta dialogi, tai paremmin kvartologi oli hurjaa… Oskari Katajisto ei ole ollut suosikkini koskaan, mutta kyllä hän tänään pisti itsensä likoon tavalla, jota ei voi kuin ihailla. Nelisataisessa katsomossa vedet silmissä naurava yleisö hikoili, mutta nautti sanallisesta ilotulituksesta. Tällaista kesäteatterin pitää ollakkin. Ei mitään suurta draamaa tai tragediaa. Hulvatonta hupia.

Teatterin jälkeen lähdimme heti jatkamaan kartanokierrrostamme. Billnäs. Kartano oli pieni sievä, ruukkikylä vähän pettymys.

Mutta pettymys ei ollut Tammisaari. Sinne ajoimme syömään. Vanhan kaupungin reunalle, lähelle pienvenesatamaa parkkeerasimme ja siinähän se on: Tammisaaren Knipan.

Saaristolaisruokaa merenrannassa. Ja saaristolaisleipää. Ostimmme ravintolasta kaksi mukaankin 🙂 Kuminalla maustettu ´skagen toast´ oli makoisaa, ah niin makoisaa. Ja ravintolassa oli iso seurue, jonka lapset olivat ilo kuulla ja nähdä. Kuvan neidistä etummainen on synnynnäinen komedienne: koko reilun tunteroisen, jonka ravintolassa olimme, tämä pieni kaunokainen ilahdutti jutuillaan ja tanssillaan, olemisellaan.

Kävimme vielä katsomassa Tammisaaren 1800-luvun puolivälissä rakennetun harmaakivikirkon, jossa oli juuri alkamassa konserttikin, mutta meillä ei ollut aikaa jäädä, kello oli jo puoli kahdeksan ja meillä tarkoitus ajaa vielä Perniöön.

Perniöön, sukuni maille. Varsinais-Suomen viljavilla mailla, helteisen sunnuntain iltana ajelimme. Mietin, liikahtiko minussa jokin? Tunsinko palaavani juurilleni? Ei, enpä juuri, mutta kyllä mielessä olivat monet isäni jutut, ja paikat, joissa hänen kanssaan käytiin. Ja hautausmaalla tuntui merkilliseltä, kun kivien nimistä tajusi, että näissä mullissa oli sukuani vaikka kuinka. Minä, joka kirkkotarhoja ja hautausmaita mieluusti kiertelen, en oikeastaan koskaan ole sukuni nimiä kivissä nähnyt: tänään näin. Paljon.

Kirakan järvellekin ajeltiin. En ole muutamaan vuosikymmeneen käynyt Perniön Ylönkylässä ja kyllä me muutama peltotie ajeltiin ennenkuin mummula metsänreunassa (kuinka paljon metsää sen takaa olikaan kaadettu!) näkyi. Tulvahti muistoja. Vanha sauna oli purettu, lapsuuden ”Suuri kivi” kadonnut pensaiden taakse, … En kehdannut ajaa pihaan. Kaukaa katselimme.

Kun sitten ajelimme vielä Kankaren pihaan (iso talo naapurissa) tapasimme talon nykyisen isännän, joka siis on isäni pikkuserkun poika (kiitos Irma tiedosta kommentissa…) ja jonka vanhemmat ”meidän mummulaa” nykyisin asuvat. Kutsui käymään, mutta kun oli myöhä, emme kehdanneet enää mennä.

Lähtiessämme sateenkaari Perniön yllä … mietin – kaikenlaista …

Vähän pitempi illallismatka tänään. Ajaa hurautettiin Mustioon. 🙂

Mustion linna, puisto, museo, kesäteatteri ja krouvi, sekä läheiset Fiskarsin ja Billnäsin ruukkikylät olivat syy valita Mustio tämänvuotisen kotimaanturneen ykköskohteeksi.  Nyt kun  puuhamaat ja Särkänniemet  eivät ole enää Top Ten -listalla eikä Savonlinnan sponssattuja oopperajuhlamatkoja enää ole miehen työsuhde-etuna niin historia ja ruoka ovat tärkeitä valintakriteerejä pikku rengasmatkallemme. Puistot ja patikointi tuovat lisäpisteitä. Viime kesän itäinen kartanokierros saa nyt jatkoa täällä helteisellä (liki + 30 C) Länsi-Uudellamaalla…

Nyt ollaan siinä iässä ja elämäntilanteessa, jolloin hotellia valitessa rauhallisuus, aamiaisen terveellisyys, suurentava meikkipeili kylppärissä, omat peitot, historian havina, miljöö ja atmosfääri ovat tärkeämpiä asioita kuin lasten leikkinurkka, piirrettyjen kanava, ilmaiset lastensängyt (joiden vuoksi kahdenhengen huoneissa nelihenkisellä perheellä ei paljon liikusteltu), mieluusti kylpylä ja edullinen asiakasomistajatarjous tms. kuuluivat kesäkohteisiin.

Vaikka kyllä lastenkin kanssa historiakohteita koluttiin: muistanpa kun käytiin Turun linnassa samalla reissulla kuin Muumimaailmassa, mikä tarkoittaa että Esikoinen oli vähän vajaa viiden ja Kuopus vähän yli kolmen. Meitsi pisti sitten koko tarinankerrontaarsenaalin peliin ja koetti elävöittää linnan historiaa… Kerroin Eerikin ja Juhanan valtakiistoista ja käytiin tietysti katsomassa Eerikin vankityrmää. Niinpä linnavierailun jälkeisenä aamuna Juniori sitten aamiaisella murolautasen äärellä pohti, että miksihän se Erkin äiti oli pistänyt ne pojat sinne tyrmään? 🙂

No Mustio valikoitui myös henkilöhistorian vuoksi. Tänä vuonna kun halusimme käydä minun toisen mummolani, isänpuolen suvun seuduilla. Viime kesän Kymin ja Tavastilan mummolan jälkeen vuorossa Perniön seudut. Kummasskaan mummulassa ei asu enää sukulaisia, mutta nämä maisemat kuuluvat kuitenkin lapsuuteni kesämatkoihin, ja siksikin täällä päin suvista Suomea. Pari päivää ja yötä täällä. Viime lauantaina Palazzo Carlettissa ja nyt täällä. Jos valittaisin, häpeäisin.

Kerron huomenna, oliko Linnankrouvin ruoka niin hyvää kuin Hesarin ruokajutussa kehuttiin ja oliko kesäteatterin Kuumat linjat katsomisen väärti…

Lomallakin on sellaisia päiviä, jolloin on tehtävä niitä hommia, joita olisi pitänyt tehdä jo aiemmin. Tämä päivä on koostunut niiden tekemisestä. Ja silti jäi paljon tekemättä. Semminkin kun illalla riemastuin kokkailemaan. Uudessa Glorian Ruoka&Viini -lehdessä oli kaikkea hulppeaa kesäsäilöntää, ja niitä sitten tuossa värkkäilin. Timjami- ja salviamarinoitua pecorinoa ja kirsikka-sipulihilloketta reciotossa. Koko talo tuoksuu huumaavalle. Ja mikä parasta: ulkona kirsikoista kiviä poistellessa, sipuleita kuoriessa saattoi istua ihan rauhassa. Ei sääskiä!

Sellainen on ylellisyyttä, ylivertaisen hienoa: istua kotipihalla, ilta-auringossa, kuunnella mielimusiikkia, tehdä ruokaa, miettiä niitä ihmisiä, joille sitä tekee. Käyttää itsekasvatettuja puhtaita yrttejä. Käydä välillä kuvaamassa tähkämöitä, jotka ovat kauneimmillaan kukassa. Tehdä käsillään jotain, josta on (toivottavasti) iloa ystäville ja ruokavieraille. Ja tietää, että he tulevat mielellään, ainakin maistelemaan, mitä olen yrittänyt värkätä.

Ei ole kiire, eikä huomisen tekemiset, tekemättömyydet itse asiassa, tänään vaivaa.

Yöllä oli mieletön ukkonen. Ihan mieletön. Meiltä kun ei ole merelle kuin vajaa kilometri niin kun ukkonen tulee – jos se ylipätään tulee – on se raju. Mutta vaikka melkoisia salamointeja ja jyrinöitä on joskus ennenkin nähty, en muista viimeöisen kaltaista kotona (Kiinassa ja Gardajärvellä kylläkin) kovin usein (koskaan?) nähneeni. Ei ehtinyt laskea kuinka kaukana ukkonen on, kun salamat ja perustuksia järisyttävät jyrähdykset olivat yhtäaikaisia. Välillä oli vain kirkasta, salamoita oli niin paljon, ettei ehtinyt pimetä ollenkaan. Vesipatjat velloivat pihalla, ja pihan isot koivut heiluivat pelottavasti, kuin trooppisessa myrskyssä. Ja kuinka kilpurimme kaivautuikaan! Elmeri upottautui syvälle turpeeseen omassa ulkoterraariossaan, – ennen ei ole kilpuri ukkosiin juuri reagoinut.

Lisää ukkosmuistoja parin vuoden takaa täällä.

Yön raju ukostaminen ei jäähdyttänyt ilmaa, aamulla varhain rullislenkillä tuli jo hyvinkin hiki. Rullislenkin lisäksi muuta tähdellistäpä ei ole tänään ehtinytkään. Koko päivän olen ollut liikkeellä, mutta tuntuu etten mitään ole saanut aikaiseksi.

No sentään yksi hyvä lisäkeruoka tullut koeteltua. Kesän Suureen Ruokajuhlaan, Kalaaseihin, on enää kuukausi ja uusia tarjottavia on jo hyvinkin kokeiltava, harjoiteltava. Kun tytär tuli tänään kotikotiin, oli hyvä syy kokata uudenlaista parsakaaligratiinia (linkin takaa resepti, jota vähän muokkailin, mm. vaihdoin kerman tomaatti-vuohenjuusto-ruokakermaan, lisäsin yrttejä ja päälle pilkoin parmiaggianoa) ja yhtä sun toista muuta pientä einestä värkkäilin… Tytär kun pitää erityisesti kasvissapuskoista, on hänen tullessaan mieluista tehdä jotain spesiaalia. Samalla kuultiin Ruisrockin kokemukset ja Rooman tuliaisena tuotu HRC-paita ja haalarimerkki voitiin henk.koht. luovuttaa.

Nyt voisi silittää, järjestellä vaatehuoneen , kuurata La Festan, tehdä kesäkurpitsasäilykettä, lukea, lähteä pyöräilemään,  … mutta taidanpa ryhtyä katselemaan ja järjestämään Rooman reissun kuvia, joita on satoja!

Päivän teemana oli äitini tasavuotissynttärit. Minun ikäni tietäen äitini täytti 50? No ei sentään niin nuori äiti. 60? – voisi olla mahdollista, mutta ei kuitenkaan. No entäs 70? niitä synttäreitä vietettiin 10 vuotta sitten Haikossa. Siis tänään Murmelin kasikymppiset Maikkulan kartanossa.

Aamupäivä erinäisiä järjestelyjä (mummun facebook 🙂 ja kukkia, ja kamppeita ja päivänsankari jne.).

Iltapäivälllä istahdimme Maikkulan kartanon kustavilaiseen saliin päivälliselle. Mennessäni hakemaan päivänsankaria alkoi sataa. Aivan kuten pari tuntia oli ollut odotettavissa. Ukosti. Satoi. Silloilla rakeet olivat peukalonpään kokoisia. Ihan mahdoton sade, – urheilujuhlan tuntua.

Ja Maikkulaan. Tämä oli kolmas kerta kun minä olen kyseisen juhlapaikan varannut juhlia varten. Karonkkani ja promootiopurjehtus ja nyt … Ja joka kerta satanut rutkasti. Veljeni totesikin, jotta jos lokakuusa on juhlat, kannattaa pistää minut varaamaan.. On takuuvarmasti lämmin kesäsade tiedossa!

Meitä oli juhliin kokoontunut tasan tusina. Ja ääntä kuin parissa tusinassa, – tarjoilija (kerrassaan asiansa osannut ihminen) kävi välillä kertomassa, että ”te olette kyllä hassu perhe”.  Ja päätti tarjota meille bonuskahvit…

Ruoka oli oivallista (merikrotti lisukkeineen olisi kaivannut rutkasti suolaa) mutta muutoin kerrassaan maukasta (mukavasti ”pakattu suklaakakku” totesi Juniori jälkkäriksi valitusta mutakakusta).  Miljöö toi muistoja. Muistoja olisi ehkä voinut kuulla enemmänkin.. Muistot ovat ihmiselle hyväksi,  –  toteaa historioitsija. Muutakaan kun ei voi. 🙂 Mukavaa meillä oli ja muistoja syntyi lisää!

Päivällisen jälkeen jo kirkastui. Potrettien aika.

Aika lähteä laittamaan ruusut maljakoihin.

Aika jatkaa tästä…

Eilisen peli-illan jälkeen yön uni venyi kovin pitkälle aamuun … No ei nukkuessa menetetty varmaankaan juuri mitään: yöllä oli tullut – – syksy? Aamulla lämpömittari näytti + 8 C , ikkunasta näkyi sateinen ja harmaa pihapiiri, naapurimökissä jo pakkasivat autoa. Vähän lohdutonta oli.

Myöhäinen aamiainen pannareineen ja puuroineen oli pöydässä ennen yhtätoista. Nuoret jaksoivat taas hyvin syödä. Sitähän siinä sitten ihmeteltiin. Nuoriso vielä kulki eestaas, siivoili mökkiään. Lounaaksi olin vielä luvannut käristyksen, sen nauttivat ja sitten lähtivät kohti maalikyliä. Yhtäkkiä olemisessamme oli iso aukko, – ikävä.

Jahka  saimme ulkoiltua, saimme ystävät ”Saariselkä-citystä” kylään. Korvasienikeitto (omin pikkukätösin poimituista sienistä!) ja porofileet maistuivat. Oliko meillä asiaa? Ehkäpä meillä ei, – isommasti ainakaan, paitsi ensi vapun agenda ;), mutta kyllä meillä juttua riitti. Työpäivän verran. Miksi täällä aika kuluu kovin hopusti?

Valokuvatorstain haasteeseen ”juhannus” olisi nyt paljon parempi kuva tarjolla. Huom. kuva (klikkaamalla suurenee) on otettu kymmeneltä illalla. Aurinko EI laske täällä. Nyt on meille kuudes juhannus täällä, ja vielä jaksan ihmetellä valon määrää.

Rauhallinen runsas aamiainen (oikeastaan jo brunssi, sen verran kauan nukuttiin, olihan pelattu myöhään yöhön), verkkaisesti lähdimme ulkoilemaan, tepastelua kohti Iisakkipään huippua (Juniorikin saatiin liikkumaan ja lenkille, hyvä J.!), Kaunispäällä katseltiin maisemia ja nautiskeltiin iltapäiväkahvit (ja tietysti pojille ne mahtavat munkit),  jatkettiin matkaa alas lussakasti löntystellen.

Aikaa kun oli, kävimme katsomassa panimon pihalla kullanhuuhdontakisoja ja tapaamassa tuttuja. Iltapäivä alkoi olla lopuillaan, joten oli aika palata kaupan kautta kohti mökkiä.

Ryhdyimme saunanlämmityspuuhiin, viesteiltiin ja soiteltiin, – kukin tahoilleen. Nuoret taisivat torkahdellakin. Laittelin ruokaa, aika paljon, – taas, vaikka ei ollut tarkoitus. Saunottiin, pulahdeltiin purossa, istuskeltiin ulkona ja katseltiin, että ei se sade sitten kuitenkaan tullut… tulisko ukkonen? Ei sekään. Nytkin melkein paistaa.

Söimme. Aika pitkän kaavan mukaan. Rauhassa. Down sifting. Leppoisassa olossa.

Jotta kiirettä on pidellyt. Koko päivän. 😉

Hieman hoppupäivä. Ja helpotuksen päivä! Kummallista, miten huoli olikin iso. Tai onkos se nyt niin kummallista?

Pienempi (paljon), iso asia on, että minulla on lyhyempi tukka kuin vuosikausiin. Keventää, kuulemma. Hyvä, että keventää. Mikään muu ei kevennäkään. Muutoin olenkin tänä keväänä hävinnyt ikiaikaisen, jokavuotisen taisteluni kilojen kertymistä vastaan kuus nolla! Yleensä edes alkukesästä kukkamekko on tuntunut mukavalle. Nyt ei tunnu edes alkukesästä. Ja loma ja herkuttelu alkaa vasta ylihuomenna!

Tänäänkin tosin herkuteltu. Kahden viikon päästä ollaan Roomassa, ja niissä merkeissä tänään mukava meeting, ja hieman herkuteltiin. Ainakin espanjalaiset mansikat olivat hyviä. Oikeesti. Ja matkani onnistuneiden macaroonsien leipomiseksi on jo pitkällä. Kyllä se tästä.

Ja tämänkin, tulevan matkan kanssa, näiden matkaan lähtevien kanssa: pitää nauttia matkalla olosta, eikä vain varrota perille pääsyä. On mukava jo suunnitellla ja odottaa matkaa…

Yön unet painavat päivässäkin. Minullakin.

Iltapäivällä kuitenkin selkeni. Ja parasta oli että opin taas jotain.

Monta tuntia koneella… ”taiteillen”

.. ja varovasti aloittelen kauan haaveissa ollutta kotisivusto-projektia. Alkua on jo:  Klikkaile.

__________________

Johtuukohan se iästä, että pidän yhä enemmän vihreästä. Sininen saa väistyä? Ei vielä.