Niitä näitä

Sisaren ja murmelin (siis äidin nimipäivä), ja niinpä menimme Vanhalle Paloasemalle Grill it´iin syömään. Ja totesimme, että oululaiset eivät todellakaan käy sunnuntaisin ulkona syömässä. Olimme suunnilleen ainoat isossa ravintolassa. Ruoka ei erikoista, mutta hyvää. Ja erinomaista oli lisuke: chorizo-perunamuusi. Nam! Pottumuusi oli jalostettu mausteisilla makkarapaloilla. No joo, ei dieettiruokaa ei, mutta ah, ihanan suolaista ja makoisaa.

Laskunmaksun aikana murmeli – toipilas ja omasta mielestään kovinkin vanha ja mitään hoksaamaton – halusi maksaa sapuskan. Tarjoilija toi laskun, johon murmeli antoi Visansa ja hieman kritikoi kun ei ollut ”numerokonetta” vaan lasku oli  allekirjoitettava PIN-koodin antamisen sijaan. S-etukortti sentään katsottiin eduksi.  Selkäytimestään asti kirjanpitäjä ja etten sanoisi kohtuullisen pihi ja tarkka äitini katsoi laskua, ja hoksasi yhtäkkiä: ”Mikä H-etu? Mikä tämä on?” Ei voinut mitään:  repesimme nauruun oikein kunnolla. H-etu? Hetu? On yhtä kuin sotu. Siis henkilötunnus. Eikä murmeli sitten saanut mitään ylimääräisiä bonuksia tai alennuksia. Mutta mukava nimmarisessio meillä oli.

Eilisestä ruoasta lupasin postailla reseptejä. … mutta taidan jättää huomiseen. Scampi-marinadi ja huippuhyvä poronkäristys-resehti (ihan oma, äärimmäisen yksinkertainen) tulossa huomenna.

Mutta toinen aiempi lupaukseni: Ikeasta hankittu pihatarjoilupöytä. Tahtoo aina ulkona auringossa syödessä voit sulaa, salaatit nuupahtaa, leivät kuivahtaa ja viinit lämmetä (kuvan Lindemans Early Harvest Syrah vaatii vielä kommentointia.. ehkä sekin huomenissa) ja olen kauan toivonut jonkinlaista lisäosaa pöytään ja tässä se on! Siis Ikeasta halpis pöytä (tai siis palikkasarja, kuten ko. liikkeestä ostaessa on tapana), joka käsitellään kyllästysaineella ja johon kiinnitetään pieni aurinkovarjo. Koko setin hinnaksi tuli alle 60 egeä ja on hyvä!

Tutkintotodistuskiireitä, uuden projektin käynnistystä ja kotona pihahommia. Pehtoori on tänään pessyt ikkunat. Ja poika hionut ja öljynnyt pihakalusteita. Kyllä minun kelpaa kun on ahkeria miehiä talossa.

Voiko pihaa sisustaa? No minä olen tässä tohinalla pari tuntia sisustanut. Kilpurin kesäkotikin rakennettiin taas…

Vielä kovin pieni koristeomenapuumme  jo kukkii.

Siinä vaiheessa kun opinnäytetöiden ohjauskoulutuksessa alettiin vihjailla freudilaisen teorian huomioimista ohjaajan ja opiskelijan välisessä kommunikaatiossa ja ohjausprosessissa aloin saada näppyjä. Koko työpäivä meni ohjausprosessikoulutuksessa. Tiesinhän minä, millaista siitä tulisi kun kasvatustieteilijät pääsevät kouluttamaan (ryhmäkeskusteluja, tikkupuheenvuoroja, fläppitauluille käytänteiden kokoamista, itsereflektiota, kellokierroksia ja jos jonkinlaisia ryhmätöitä). Mutta silläkin uhalla, että tiesin suunnilleen, mitä tuleman piti, olin ilmoittautunut ko. kurssin suorittamaan (se siis jatkuukin vielä ja siitä saa opintopisteitä!). No totta puhuen, ei ollut ihan mahdoton päivä ja kyllä sieltä varmasti jotain ensi syksyn ohjaussessioihin ja seminaareihin jäi hyödynnettäväksi.

Liekö teoriat ja ryhmätyöt aiheuttaneet sen, että ilta tuntui vaativaan jotain konkreettista aikaansaamista. Huvilan siivous, kesäkuosiin laitto ja ikkunoiden pesu tuntui hyvältä idealta. Oli ihana tehdä jotain näkyvää ja puhtaalle tuoksuvaa. Juniori maalasi Huvilan ulkoapäin toissa viikolla, joten minun ei tarvinnut jynssätä ikkunapuitteita, riitti kun pesin ikkunat ja kuurasin lattian, pyyhin hyllyt ja tuolit, hakkasin maton. Ikeasta perjantaina tuomat kukkakorit laittelin ikkunalle.  Pieniä iloja. Naapurustosta kuului kun joku leikkasi nurmea, kujalla läheisen rivitalon isä lapsensa kanssa opettelemassa pyörällä ajoa, linnut lauloivat ilta-auringossa. Oli aika lämmin. Kesältä tuntui. Hyvälle tuntui.

Sanat eivät riitä kertomaan, tai ovat ihan turhia. Kuvat kertovat aika paljon siitä hyvästä, mistä saimme eilen sisareni luona nauttia. Valitettavasti maistiaisia ei voi netin kautta tarjoilla… leipä, sitruunasorbetti ja pinaattilasagne (kaikki itse alusta asti tehtyjä, luonnollisesti 🙂 ) olivat ylivertaisia. Ja suolakala, tai kala suolassa. Sellaista en ole ennen syönyt, pehtoori on, ja sanoi että systerini tekemä oli parempaa kuin Kataloniassa kalaravintolasa tarjottu. Kaikki oli hyvää, erinomaista. Ja ylöspano! Minäkin pidän ruokalistojen värkkäämisestä ja kattamisesta, mutta  … no katsokaapa itse!

Tästä se lähtee: (kuvat suurenevat klikkaamalla)

Olin sen verran täpinöissäni ruoasta ja meidän oli vain niin hyvä istuskella ja olla, jutskata ja nauttia, että Iijoen kaunis maisema jäi kuvaamatta. Iijoki oli kaunis, kimmeltävä. Kunnes yhtäkkiä vetäytyi kylmän sumun taakse. Veden äärellä oli hienoa. Rauhallista. Leppoisaa. Kovin helppo olla.

Tänään sitten? Sunnuntai. Siis paljon puuhia. Mukavia puuhia. Iso osa päivästä kulunut kesäkukkia hankkiessa ja laittaessa. Säynäja-ahon puutarhalle ajelimme ja latasimme auton täyteen, itse asiassa piti käydä toinenkin reissu hakemassa loput. … Puutarha on siisti, palvelu hyvää ja mutkatonta, kukat ja taimet erinomaisia, olemme ”aina” hankkineet kesäkukat sieltä. Voimme lämpimästi suositella.

Purkissa on vain yksi ruusubegonia

Ainakin kymmenen vuotta olen laitellut ikkunanaluslaatikoihin ja portinpieliin Japanin kelloja (tunnetaan myös miljoonakellojen nimellä), seinäruukkuihin surffinoita ja autotallin nurkalle pelakuu-lobelia -ruukun, mutta nyt on uudet tuulet pihalla!

Meillä on riippupelargonioita ja mukulabegonioita. Ja daalioita.

Voi kunpa saisin ne elämään ja kukkimaan …

Kuinka hyvältä tuntuu minusta, kun saan sydämestäni tuntea sitä yksinkertaista ja viatonta iloa, jota ihminen tuntee, kun hän voi laskea pöydälleen kaalinkerän, jonka hän on itse kasvattanut, ja kun hän samassa silmänräpäyksessä voi nauttia, ei ainoastaan kaalista, vaan kaikista niistä onnellisista päivistä, siitä kauniista aamusta, jona hän sen istutti, ja niistä ihanista illoista, jona hän kasteli sitä ja joina hän iloiten katseli sen edistymistä ja varttumista.

J. W. von Goethe

Kasvimaa on vielä laittamatta, mutta joskopa ensi viikonloppuna ehtisi…

Eilen ajelimme ulkomaille. Haaparantaan mentiin koko perhe. Nuorilla vapaapäivä joten minäkin järjestin sellaisen itselleni, jotta päästiin yhtäaikaa. Ica Maxissa, Systembolagetissa ja Ikeassa harrastettiin pelkkää säästämistä. Oikeasti ruoka, viini ja Ikean monet säilytystarvikkeet ja kuvakehykset ja pihalle tarjoilupäydän aihio (, jota pehtoori aikoo vähän duunata, pistän sitten esille kun projekti on valmis) todellakin selkeästi edullisempia kuin Suomessa.  Ja ennen kaikkea muutamia erikoistuotteita oltiin hakemassa.

No kun Haaparannassa olikin mennyt suht vähän rahaa, niin sitten olikin hyvä ajella Korpikylään (35 km Ruotsin puolen Torniojokivartta pohjoiseen) Butiken på Landeniin ja ostaa Armanin farkut! Toisaalta kyllä me Butikenistakin teimme aika edullisia löytöjä ja halvempia ne olivat merkkivaatteet kuin Oulussa. Sitä paitsi Butikenin klassiset vaatemallistot ovat pehtoorin ja minun mieleen. Kesäpuserot/paidat löydettiin myös. Ja ihanaiset turkoosit! kesähousut ostin.

Paluumatkalla oli alkuperäisen suunnitelman mukaan tarkoitus  pysähtyä syömään: Kukkolankosken rannalle, mukavaan joelle avautuvaan ravintolaan olisi ollut hyvä jäädä.

Mutta! Meillä oli jo kiire kohti Oulua koska minun oli ehdittävä lääkäriin. Molemmat korvat ovat olleet koko viikon enemmän, vähemmän lukossa ja tukossa, ja olin aivan varma, että minulla on korva- ja/tai poskiontelotulehdus, mutta kyllä se vaan olikin tämän kevään siitepölyn valtaisat määrät tukkineet kaikki röörini ja tiehyeeni niin, ettei enää kuulokaan toimi. Pussillinen uudenlaisia antihistamiineja, kortisonisuihketta ja Duactia pitäisi kuulemma auttaa. Toinen korva onkin jo ok.

Sillä aikaa kun  pehtoori Kukkolakoskella haki kotimatkaevääksi kerrassaan makoisat lohileivät (puolukkaleipää, graavilohta, tillisinappikastiketta… hmmm), minä kiertelin kosken rannalla kuvaamassa.  (kuvat suurenevat klikkaamalla).

Vesi oli korkealla, jokivarressa vielä tulvan jälkiä, ja koski kohisi komeasti.

Kalamuseoon ei ehditty. Mieluusti olisin käynyt siellä, sen verran paljon viereisen Kemijoen lohenkalastuksen ja siianpyynnin historian parissa olen ollut tekemisissä,  että olisi kiinnostanut… Ensi kerralla sitten.

Sen sijaan kuuluisan siian lippoamispaikan kalapuoji, jakopuoti ehdittiin päällisin puolin katsella. Kalapuojissa säilytettiin kalastusvälineitä ja siellä jaettiin saalis pyyntikuntien kesken. Puojin kello on 1880-luvulta, koneiston on tehnyt ylitorniolainen Salomon Ajo.

Reissusta siis suoraan Mehiläiseen ja sieltä suoraan viininmaistajaisiin. Kokoontumisvuoro oli Karjasillalla, jossa tarjolla olleet rieslingit eivät oikeastaan tuntuneet olevan  pääosassa. Ainakin minulle jäi eilisestä enempikin sellainen olo, että toistemme seura, keskinäinen kuulumisten vaihto, ystävyys, toistemme tuki ja nauru olivat enemmän esillä kuin viini.  Isäntäväki joka yleensä vuorollaan meitä ruhtinaallisesti ruoalla hemmottelee, oli ollut kiireinen ja kipeä (saimme toki jumalaista cheece cakea), joten emme syöneet itseämme yltäkylläisiksi. Siis vielä porukalla Puistolaan iltapalalle, ja hyvä on: rieslingien jälkeen lasilliset punaviiniä maistuivat oivalliselta. Mutta väsytti jo kovasti, kymmeneltä jo kotiin.

Tänäänkin ollut hoppupäivä. Väitökseen sentään ehdin. Kollega väitteli Japanin II maailmansodan ja erityisesti miehityshallinnon historiasta. Mielenkiintoinen ja lussakka tunnelma. Vastaväittäjä, kustos ja väittelijä kaikki puhuvat japania – ja suomea. Myös japanilainen vastaväittäjä puhuu suomea, mutta väitös käytiin englanniksi. Kunhan tässä saan tilaisuudessa ottamani kuvat kamerastani purettua lähdemme taas kohti pohjoista. Nyt ei kovin kauas mennä: päivällinen sisaren luona Iijokivarressa odottaa… Ah!

Vihdoinkin ehdin tänään puutarhalle. Itse asiassa kahdellekin. En vielä paljon kesäkukkia ostellut. Jotain kuitenkin. Ja tyttären parvekkeelle ostin puksipuun.

– Aha, toit sitten tämmöisen.

– Niin, eikös ole mukavan pyöreä. Tulee sunkin partsille vähän kesäistä, ja tämä on talvenkin vielä hyvän näköinen. Ole hyvä vaan.

– Joo.

Että ei riemulla rajaa… Ei vaan ole meidän tytär mikään sisustelija. Mutta väliäkös sillä. Pääasia, että tuli tänään kotikotiin syömään ja höpöttelemään.

Sellainen rästihomma-  ja suorituspäivä ollut. Mutta ei tunnu oikein aika tänäänkään riittävän. Tulee vaan mieleen Heli Laaksosen Kiakaus-kalenterissa oleva runo, jossa todetaan, että sunnuntai on – jo nimensä perusteella – päivä jolloin SUN pitää saada aikaseksi paljon. Ei ole mikään lepopäivä. Laaksonen sanoo sunnuntaista näin: “mitä sun pit saar aikases, sun olis kuulunu, sun olis tarvinnu”.  Sunnuntai. Mutta samassa runossa Laaksonen peräänkuuluttaa viikkoon päivää, jonka nimi olisi ”munnuntai”. Munnuntaina sais ”ol vaa”.

Tänään on siis selkeästi SUNnuntai, ei munnuntai. Mutta ei haittaa. Rästeistä eroon pääsy tuntuu sekin hyvälle.

Tämän päivän puutarhakuva on Ainolan puistosta. Äsken poljimme sieltä kautta kotiin. Onko Oulussa koskaan olleet tuomet näin komeita? Minä en muista. Vaikka tuon samaisen tuomen ohi olen vuosikausia kulkenutkin.

Tulimme juuri kollegan tupareista. Jotka olivatkin – yllättäenkö? – kihlajaisetkin.  Niin,  siinä iässä ollaan. Taas! Kaverit, ikätoverit – kihlautuvat, avioituvat. Muistan eläneeni tämän vaiheen jo kertaalleen. Aivan, toinen kierros on monella menossa. Mutta mukavahan se on jakaa onnellisten iloa. Ehdottomasti.

Siis onneksi lähdimme tuparikihlajaisiin. Vaikka täyden, intensiivisen työpäivän jälkeen kovasti harkitsinkin, viitsitäänkö? Meillä oli tänään jatkotutkijoiden seminaaripäivä. Seitsemän väitöskirjantekijää kertoivat ”mitä tutkimukselle kuuluu?”. Professorin kanssa kuuntelimme, koetimme kannustaa.

Juuri tänään – kun on tasan kuusi vuotta omasta väitöksestäni – tupisin että lauantai kului sisällä, kohtuullisen tiukasti duunia tehden, mutta kuinka onnellinen – yhtäkkiä keskellä seminaaripäivää –  olinkaan kun tajusin, että minun ei tarvitse enää tehdä väikkäriä. Ei enää suunnitella kesälomalle arkistokäyntejä, ei enää nähdä painajaisia kirjoittamattomista kappaleista, tekemättömistä taulukoista. Ei enää ahdistua riittämättömistä yöunista ja resursseista. Ei tuntea huonoa omaatuntoa jokaisesta pois arkistosta tai tutkimuskirjallisuuden ääreltä vietetystä tunnista. Toisaalta — pikkuisen kadehdin kun joku kertoi löytäneensä uuden arkistokokonaisuuden, saaneensa uuden tuloksen, päästyään Riksarkivetin ”salaisimpiin” kokoelmiin… Kaiholla muistelin aikoja kun joku kokonaisuus oli saanut hyvän palautteen, kehotteen jatkaa eteenpäin. Sitä intoa ja tieteentekemisen paloa! Silti: onneksi huomenna on sunnuntai, onneksi huomenna on vapaapäivä.

Tänään vielä kesä, olisipa huomennakin.