Pidän järjestelystä. Pidän tavaroiden, kirjojen, laatikoiden, kaappien, jääkaapin, kenkien, vaatteiden, papereiden, työkalujen, tiedostojen, kuvakansioiden, mausteiden järjestelemisestä. Pidän kaiken kotona ja töissä olevan irtotavaran paikoilleenlaittamisesta. Huonekalujen paikkoja meillä ei vaihdeta suunnilleen ”koskaan”: kun taloon on hankittu uusi huonekalu, se on ja pysyy siinä, mihin se on ostettu. Mutta kirjoja järjestelen hyllyissä, vaihtelen cd-levyjen luokittelua, kengät kulkevat vuosirytmissä eteisen vaatehuoneesta ulkovarastaoon tai tuulikaappiin tai mikä on tarkoituksenmukaisinta. Tämä ei silti merkitse sitä, että meillä olisi tavarat päntiönnään mitenkään tip-top. Päinvastoin. Olen nimittäin aika hyvä myös saamaan kaiken järjestelemäni suht nopealla aikataululla jälleen uudelleen järjesteltävään kuntoon.
Mutta nyt minulla on menossa Iso Järjestely Urakka. Pojan kotoa muuton jälkeen on vapautunut paljon uutta säilytystilaa, joten tavaroita on asemoitava aivan uudella tavalla. Tiesin tämän olevan edessä, ja pari viikkoa sitten ollessamme Ikeassa ostin sieltä kaikenlaisia järjestelemiseen sopivia koottavia pahvilaatikoita ja -rasioita ja sen sellaista. Säilytysjutuissa Ikea on ihan ylivertainen. Ja edullisissa valokuva-taulu-julistekehyksissä Ikean voittanutta ei ole. Mutta ne eivät nyt kuulu tähän. Tai oikeastaan kuuluvat: tykkään minä järjestellä kuviakin, laitella niitä kehyksiin ja ripotella sitten pitkin taloa, työpaikkaa ja mökkiä.
Nyt olen järjestellyt kaikki langat ja puikot yhteen laatikkoon, kaikki pikkuliinat yhteen laatikkoon, kaiken rapukestireksvisiitan yhteen laatikkoon, kaikki lasten kouluvihkot ja kokeet yms. yhteen laatikkoon, ja homma jatkuu. Joo, minä tiedän, että joku siellä (tytär ainakin, jos lukisi näitä höpötyksiäni) huokailee, että hoh-hoijaa, että joku voi olla niuho. Mutta tämä on kuulkaa varsin vaatimatonta siihen, mihin äitini pystyy! Hänellä oli mökilläkin ”vuosikertalakanat”. Kun mökkimme oli ensi sijaisesti äitini ”hallinnon alla”, oli siellä pieni, tusinan lakanan ”liinavaatekaappi”, johon sitten tuotiin Oulussa, kotona pyykillä käytetyt lakanat. Jos aina pani kaapin hyllylle päällimmäiseksi ne puhtaat lakanat, ja sitten aina vaihtaessa otti päällimmäiset pinosta, niin alimmaiset saattoivat olla vuosiakin mökin komerossa ja kyllähän sitä sitten kyseltiin, että olivatko ne enää kunnolla puhtaita? Ei, eiväthän ne enää olleet hohtavan valkoisia, kellastuivatkin siellä alimmaisina!
Ja mitä keksii äitini? Laittaa jokaiseen lakanarullaan keltaisen tarralapun ja siihen manklauspäivämäärän. Näin tiesi aina ottaa puhtaat lakanat vanhimmasta vuosikerrasta. Kierto oli taattu. Jotta minulla on vielä pientä. Äidin keltaisten lappujen järjestelmällinen, kirjanpitäjän huippuunsa hiotuttu taktiikka on koko suvun tiedossa ja – lievästi sanottua – pysyvä jutun aihe, joten ei ihme, että kun perheen kanssa olimme Strasbourgin paperikaupassa hakemassa muistikorttia ja jotain muuta tähdellistä, me kaikki neljä pysähdyimme kuvassa olevan hyllyn eteen ja jotensakin yhtäaikaa totesimme: Mummulle tuliaiset!
