Niitä näitä

Töissä, opiskelija huoneessani.

– Miks sulla on töissä rairuohoa?

– Laittelin kotiin ja mökille vietäväksi, ajattelin yhden purkin tuoda tännekin…

– En ikinä oo täälä nähäny kellään mitään rairuohoja… moon kyllä kattonu noita sun kukkapurkkejaki, jo aikasemmi …

– Onkos se nyt niin harvinaista? On kai täällä muillakin kukkia?

– No emmä ainaskaan muista että ois. Ja sullon noita taulujaki.

– Niin, kun kuitenkin puolet hereilläoloajasta tulee täällä arkisin vietettyä, niin olen vähän sisustanut. On niinkuin viihtysämpää. Minusta.

– Joo, ihan miten vaan.

————————

Kaupan kassalla

– Nämä on varmasti menneet jo pilalle, voin käydä vaihtamassa.

– Ei, ei tarvitse. Niiden kuuluukin olla mustia.

– Mutta nämähän on valkosipuleita.

– Aivan niin, mutta ne ovat mustia valkosipuleita.

Tässä vaiheessa tyttö kassalla katsoo minua oikeasti vähän säälien.

– Tuota, nämähän ovat mustia. Harmaiksi menneitä.

– Ei kun ne ovat sellaisia harvinaisia, teillä on niitä täällä myynnissä.

– Ihan miten vaan...

Ihan miten vaan 🙂

Mepä on ilta oltu sushi-kurssilla. Onhan niitä toki ennenkin susheja tehty, mutta sehän ei vielä tarkoita, että niitä kauhean hyvin olisi osattu tehdä. Nyt osataan jo paremmin, ja pehtoori osoittautui kerrassaan käteväksi. Maki- ja nigiri-sushi kuuluu nyt repertuaariin. Paljon paremman näköisiä olivat kuin monen muun (mm. minun) tekeleeni. Oliskohan tässä mahdollisuus tämän ruoan tekovastuu siirtää paremmin osaavalle. 🙂

Kurssipaikassa ei oikein ollut asetteluun passeleita lautasia, joten japanilainen estetiikka kärsi tällaisesta asettelusta.

Ja hitto! Taas minulle käy näin! Pitää kirjoittaa huomiseksi yksi sivu tekstiä. YKSI! Y-K-S-I.  Homma tuli tietoon vasta iltapäivällä, joten aikaa uuteen asiaan perehtymiseen ja kirjoittamiseen on äärimmäisen rajallisesti. Päätin töistä tullessa, että istun tähän koneen ääreen ja käytän TASAN kaksi tuntia ja sitten pistän jutun menemään ja sillä hyvä.

Ja just! No onnistuuko? Olen nyt kolme tuntia etsinyt faktoja, juttu on tällä hetkellä liki neljä liuskaa pitkä, enkä ole vielä edes päässyt asiaan. Novellinko tästä aion tehdä? Pienoisromaanin? Siispä päätän karsia kaikki adjektiivit pois. Otan kaikki sivulauseet pois. Otan joka toisen lauseen pois. Ja tätä tehdessäni täydennän toisesta päästä: hölmöläisten hommaa!

Yksi liuska! Ei voi olla niin vaikeaa? Ai ei vai? Kyllä kuulkaa minulle voi.

Muistatteko/oletteko koskaan käyneet ensimmäisen blogini ensimmäisellä sivulla (se on täällä)?  Liki neljä vuotta sitten aloitin bloggaamisen yhtänä tärkeänä tavoitteena opetella kirjoittamaan lyhyesti! Ja olenko oppinut mitään! En! En mitään. Good grief! Voih surkeutta!

Viikonlopun kevät ollut kuin lahja. Ollut ihana olla ulkona. Silläkin uhalla, että huomisen koulutustilaisuuden puolentunnin esitelmä/puheenvuoroni on EDELLEEN paljolti valmistelematta.

Ulkoilun lisäksi ruoka hyvin keskeistä tässä viikonlopussa. Eilen olimme ulkona syömässä: nuori pari ja murmeli seurana menimme Zakuskaan. Slaavilaisen keittiön herkut meillä päivällisenä. Edellisestä Zakuskan vierailustani oli pitkä aika, vuosikausien tovi, eikä mikään tässä välissä ollut muuttunut. Mitä voinee pitää vain hyvänä asiana. Blini oli edelleen muhkea, rapea ja kaikin puolin maukas. Muutoin annokset vähän turhankin tuhteja, mutta mukava iltapäivä meillä oli.

Illalla katselimme pehtoorin kanssa – paitsi muodostelmaluistelun MM-skaboja  myös vanhan, jo aiemmin nähdyn – leffan Toscanan auringon alla. Toi muistoja ja toiveita. Paljon molempia. Paljon.

Tänään tuo edellä oleva ”Canonin kanssa lenkillä vol. 2” ja sitten pojan kanssa huonekalukauppoihin. Pitäisi Juniorille löytää ruokapöytä. Kyllä minä taas tuolla shoppauskierroksella mietin, kuinkas ovattekaan erilaisia nuo meidän lapset. Mutta toisaalta… Kuinka konservatiivinen poika onkaan: ”Eikö se oo sama ostaa kerralla kunnon pöytä, puuta, semmonen tukeva.” Minustakin juuri noin 🙂

Sitten taas ruokaa… Tein ensimmäisen harjoitussafkan kuukauden ruokahaasteeseen. Haasteessa edellytetään oluen käyttämistä ruoanvalmistuksessa. Nyt ollaan kyllä pois meitsin mukavuusalueelta, ollaan ihan minun hiekkalaatikkoni ulkopuolella. Mutta, mutta … haasteethan on tehty vastattaviksi. Niinpä eilen hain Alkosta Stout-olutta, en koskaan ole sellaiseen aiemmin tutustunut. Ja siitä minä sitten kuitenkin kastikkeen tänään keittelin. Ei huono. Ei ollenkaan. Palaan asiaan…

Levosta, hyvästä ruoasta (Kuhaa meunier, palaan vielä asiaan), puhelusta tyttärelle, buranasta (hammasleikkaus/implantin asennuksen kakkosvaihe), uuden puhelimen kanssa värkkäilystä, surullisista uutisista, oivallisesta ja oivaltavasta kirjasta (kollegan Kuinka luonto ja nainen valloitetaan? Esseitä elämän erehdyksistä), monista pohdinnoista.

Ja ajatuksesta ”Kunpa viitsisin lähteä Makuuniin vuokraamaan elokuvan… ”

Lempikirjani (yhden niistä vanhoista, joissa kaikki lauseet on ajateltu loppuun asti ja joissa kaikissa on kaunis rytmi) etsin nyt, menen isoon nojatuoliin, enkä murehdi mitään. En toivo mitään. Teen perjantai-illan  helpoksi.

Eilisen postaukseni kommentissa sisareni totesi, jotta hänestä järjesteleminen on lohdullista. Tänään kampaajani kertoi, kuinka hänestä on ihana viettää vapaapäivää kotona järjestellen ja puuhastellen koska ”se on vähän kuin meditaatiota”, ja että siinä ”on jotain lohdullista”. Toisen kerran vuorokauden sisään joku sanoo, että järjesteleminen on lohdullista.  Kyllä minä ymmärrän senkin – vaikken ihan noin sitä itse koekkaan tai näekkään.

Mutta sitten ryhdyimmekin kampaajan kanssa (kuinka onkaan levollista kun pitkällinen hiusteni väriremontti on päätöksessä ja nyt olen omanväriseni)  keskustelemaan siitä, kuinka jotkut ruoat ovat lohdullisia. Jotkut ovat kyllä inspiroivia, seesteyttäviä ja niin edelleen. Mutta minulla on montakin ruokaa, joita voisin sanoa lohturuoaksi. Lohdullisinta minusta on leipä. Varsinkin maalaishiivaleivässä on jotain maanläheistä, kotoista, turvallista – ja lohdullista. Pidän leivästä, monenlaisesta leivästä, syön liikaa leipää. Kaikkialla Euroopassa, maailmassa on ihania, erilaisia leipiä, ja niitä ilolla ja loputtoman hyvällä ruokahalulla aina maistelen, etsin, kokeilen, ihastun.

Myös monet pataruoat ovat lohturuokaa, ja tietysti kaakao on lohdullista; lohduttavaakin, mikä ei tietenkään ole ihan sama asia. Yksi työkaverini syö jäätelöä kun kaipaa lohtua. Kun hänestä tuntuu, että maailma murjoo, hän käy ostamassa litran paketin Mövenpickiä ja olo seesteytyy. Ja mikä yllättävää, ei ole kyse naispuolisesta työkaverista. Nimenomaan naisilla taitaa näitä tunnetilasyömisiä olla enemmän kuin miehillä. Tiedä häntä, luulen niin.

Ei, ei nyt ole mikään erityinen lohturuoan tarve. Tuli vaan mieleen…

Mitä muita lohturuokia on?