Niitä näitä

Tänään on linkkivinkki-postaus.

Ensinnäkin maaliskuun ruokahaasteen äänestys on menossa Sokrateen keittiössä: viljaton ja maidoton Italia kisa on siis menossa. Käykäänhän äänestämässä täällä.

Toinen linkkivinkki on vohkittu Facebookista. Serkku vinkkasi tällaisen hurjan hienon talentin äärelle. Vaikuttavaa, monin tavoin suurenmoista. Kantaaottavaa, koskettavaa ja kaunista. Klikkaile Youtubeen.

Kolmas vinkki on johdattaa keskusteluun Akateemisen kirjoittamisen opetuksesta. Miksi sinne? Tänään tajusin konkreettisesti, että opiskelijani lukevat näitä höpötyksiäni, kaksikin mainitsi asiasta tänään, vähän vahingossa. Ja nyt kun tiedän, että Tuulestatemmatussa piipahtelee myös opiskelijoita, minussa heräsi opettaja ja heti olen valistamassa ja opettamassa. 🙂 Oikeasti tuo Kokonaisvaltaisen kirjoittamisen -sivu on erinomainen. Hop, hop, sinne!

Sitten  uudessa macaroons-kirjassani kerrottiin, että kustantamon sivulla on video noiden haastellisten leivonnaisten teosta. Minä katson tuota videota niin kauan, että rohkaistun taas kerran kokeilemaan.

Ja huomenna alkaa uusi haaste-sarja valokuvaajille. Vaikka monet haasteblogit pitävät kesällä taukoa, nyt on mahdollisuus jatkaa niin kuvaamista, kuin bloggaamistakin, sillä huhtikuun alussa alkaa aivan uusi haaste: MAKROVIIKOT.  Ensimmäinen haaste julkaistaan kuulemma keskiviikkona 30.3.2011 klo 10 ja sen jälkeen joka keskiviikko samaan aikaan koko kesän ajan, aina elokuun viimeiseen keskiviikkoon, 31.8.2011 saakka. Minä vähän ajattelin, että saattaapi olla mun juttu. On sitä joutavanpäiväisempiäkin hommia olemassa kuin makrokuvaamisen opettelu…

Vinkkinä voisi olla myös, että huomenna ehkä kannattaa kuunnella radiota. Mutta enempää en vinkkaa… 🙂

Oikeastaan seuraavan vinkin voisittekin antaa te, arvoisat blogivieraat. Kertokaapa, missä kannattaisi surffailla. … Kahta linkkiä enempää ei kommenttilootaan kannata laittaa, sillä sellaiset kommentit joutuvat automaattisesti roskiin (ohjelman –  ei minun – toimestani).  Siis pari linkkivinkkiä, kiitos?

_____________________

PS. Ai niin, eikö kukaan ihmettele missä ja mikä tuo kaunis rakennus on tuossa bannerikuvassa, josta tulisi muuten oivallinen palapeli, eikö? Juuri tuollaisten kuvien ääressä on teinien kanssa yksi sun toinenkin jouluyö vietetty palasia paikalleen pistellen…  Mutta siis. Kello on koulun kello, eikä minkä tahansa koulun, vaan samppanjakaupunki Epernayn lyseon kello. Maanantaiaamuna kaksi viikkoa sitten… Minä pidin rakennuksesta kovasti. Kiertelin ja kaartelin kuvaten.

Tämä olisi vielä parempi palapelikuva… Pitäisikö postittaa Ifolorille? Tekeväthän ne palapelejäkin kuvista, eikö?

(kuvat suurenevat klikkaamalla)

Viime viikolla minulla oli työkoneessa virus, jota yliopiston varsin tehokas torjuntajärjestelmä ei onnistunut torpedoimaan ennen kuin mokoma pääsi minun sorviini. Atk-tuesta kertoivat parin tunnin operoinnin jälkeen, että olen ensimmäisenä koko kampuksella saanut sen koneeseeni. Merkillisesti ymmärsin, että tuollaisesta ”ensimmäisenä” olosta ei kannata isommasti rehvastella. Luotto atk-ihminen teki aika lailla töitä ja totesi lopulta, että parasta asentaa käyttis uudelleen. Sain Windows seiskan, – Vistaa olen kieltänyt koneeseeni laittamasta. Nyt haluaisin seiskan tänne kotiinkin.

Tuon atk-päivän aikana oli vähän järjesteltävä tiedostoja, kansioita, varmennustallennettava sähköpostin arkistoja jne. Ja juurikin tällä viikolla, juurikin kun on taas yksi murroskohta vanhemmuudessa menossa ja  kun Juniorilla on keskiviikkona viimeinen (hope so!) yo-kirjoitus,  löysin sähköpostikansioista viestin, jonka poika (8 v. tuolloin) oli lähettänyt

ti 12.10.1999 9:23

mulla on kivaa koulusa mutta on joskus tylsää vastat tähän viestiin aika
äkiä nimitäin meilä 20 minutia t.t

Mietin –  taas kerran – , kuinka paljon ja miten tietotekniikka (sposti ja tekstarit),  paitsi että ovat helpottaneet elämää ja kommunikointia, ovat myös vieneet paljon.  Historiantutkijoille, sukututkijoille, ihan kaikille kirjeenvaihto, jota ihmiset ovat vuosia, vuosikymmeniä, -satoja sitten käyneet, ovat aarteita. Tiedollisesti ja tunteellisesti.

Sähköpostikirjeenvaihtoa tulee harvalla vietyä vintille, – silkkinauhalla sidottuna, pieneen puurasiaan piilotettuna.

Virukset ja uudet koneet kadotttavat kirjeet,  vievät muistot, tukahduttavat tunnelman. Joskus niin käy, aika useinkin, onneksi ei aina.

Ihan vaan harrastusten merkeissä tämä päivä. Ihan vain tehnyt sitä, mikä huvittaa. En ole ehtinyt, eikä huvittanut muuta kuin ulkoilla, tosin räntäsade ei ollut ihan paras mahdollinen keli.  Ihan kuin sorsiakin olisi tympäissyt lumentulon loputtomuus.

Lenkillä pyritti tai siis satoi nihkeää räntää. Oli tosi liukasta. Ja kun kävin hautuumaalla  tuntui, että oli tosi vaikea pysyä pystyssä, ja niinpä, sitten, tietenkin, siellä sivukäytävällä yksi mummarainen oli kaatunut. Ei olisi millään antanut auttaa, mutta totesi sitten kun kävelimme käsikynkkää portille, että ”olihan se hyvä, että joku muukin oli liikkellä täällä …”

Tänään on sitten huvittanut laittaa ruokaa ja nauttia siitä. Sikäli ruoanlaittoharrastuneisuuteni on hyvä, että vaikka on aika itsekästä vetäytyä Festan keittiöön koko iltapäiväksi, on siitä useimmiten on iloa muillekin.

Oli hyvä syy tehdä vähän enemmän, vähän tavallista parempaa: Juniorin tyttöystävän synttärit on huomenna, joten vietimme meillä sellaista synttäriaattoa. Ja ruokalista muodostui paitsi sankarin makujen mukaan myös siten, että kuukauden ruokahaasteeseen sain tehtyä sapuskan ja ensi torstain Kalevan ruokakolumniin liittyen jälkkärin: appelsiineja tarvittiin. Crepes Suzetten historia luvassa viikolla, ja huomenna paprikakääröjen resehti ja kuvia… Päivän menu oli Täytetettyjä sipuleita, Paprikakääröt salaattipedillä, Possunfile italialaisittain, pastaa ja jälkiruoaksi Crepes Suzette.

Nyt unittaa, surkeaa ettei lauantai-iltana jaksa oikein muuta kuin olla. Nyt mie sitten vain olen …

Ranskan matkan jälkeen on kulunut viikko.

Ranskan matkan jälkeen olen tullut ostaneeksi kaksi kertaa patonkia. Ja molemmilla kerroilla on tullut mietittyä, että miksi? Jos on syönyt vastikään ranskalaista patonkia – olkoonkin kliseistä!! – niin kertakaikkiaan ei voi ymmärtää, miksi tulee ostaneeksi suomalaista patonkia.

Ranskan matkan jälkeen ostin Alkosta ranskalaista punaviiniä, mitä teen yleensä hyvin harvoin. Enkä pettynyt. Rhonen laaksossa tuottajaveljekset Marc ja Michael Chapoutier tekevät luomuviinejä (vaikkeivät asiasta isommasti mainostakaan) ja yleensä viininsä ovat aika tanniinisia, aika ”vaikeita”, mutta Rasteau on hyvä viini. Pihviviini. Ei mikään takkatulen ääressä lipiteltävä viini, vaan parhaimmillaan pihvin ja kovien juustojen keralla. Kirsikka maistuu, ja vahvat maut, yrtit, mutta kaikenkaikkiaan kelpo viini. Sopi erinomaisesti kun tein lehtipihveille huippuvaikean kastikkeen: avasin valion uuden sinihomejuustolla maustetun ruokakerman ja keitin sitä kokoon sen aikaa kun tein muuta ruokaa. Vähän maizenaa sekaan. Ja koko soosin salaisuus on siinä. Ei huono, sanoivat pojatkin.

Ranskan matkan jälkeen on ollut lussakka työviikko, ja siksipä olen saanut aikaiseksi tosi vähän. Tosi.

Ranskan matkan jälkeen pehtoori on ollut flunssassa, me kaikkihan olimme jo siellä enemmän vähemmän nuhaisia tai muuten flunssaisia, tytär ehkä eniten, mutta nyt on pehtoori elämänsä räkätaudissa, johon kuuluu kunnon yskä.

Ranskan matkan jälkeen en nuku hyvin.  Herään ikävään, paljolti aiheettomaan huoleen, pehtoorin yskään, ikävään, paljolti aiheettomaan huoleen, pehtoorin yskään, ja taas ikävään …

Ranskan matkan jälkeen ostin sitten kuitenkin macaroons-kirjan. Kuitenkin. Jos minä sittenkin yrittäisin. Minulla on visio. Minä olen joskus aika änkyrä (päkkipää, sanoi isäni), joten jos minä vielä kerran! Tämä on viimeinen yritys … (ylläolevassa kuvassa oleva valikoima on Galleries Lafayettesta ostamani valikoima erilaisia… hhmmmmmm)

Leffaan päästiin tänä iltana. Ystävät kutsuivat uuteen Tomoon (sinne Stockan yläkerran sushibaariin) syömään ja leffaan katsomaan Kuninkaan puhetta. Välissä ehdittiin käydä Voxissa yhdellä punaviinilasillisellakin.

Ystävien tapaaminen, sushit, viinituokio ja elokuva olivat kaikki onnistuneita. 

Colin Firth! Pelkästään Colin Firthin ja hänen roolisuorituksensa ansiosta elokuva oli minun makuuni. Kovastikin. Brittienglantia on ilo kuunnella, vaikka änkytyksen kera. Varsinkin jos änkyttäjä on Colin Firth ;). Fanitanko? Kiistämättä.

Sushibaarin avaamisesta myös kauppahallin ulkopuolelle olen iloinen.

Ja siitä, että ”kesäystäviä” näkee joskus talvellakin.

Nyt kun luentosarja on ohi voi ajatella sosiaalista elämää arki-iltoihinkin. Joskus nuorena oli olemassa käsite ”pikkulauantai” – tänään meillä on ollut sellainen. Taidan pitää pikkulauantaista.

Opetin tänään kollegalle www-sivujen tekoa, tai oikeastaan niiden päivitystä. Ei ole helppoa opettaa asioita, joiden nimiä ei tiedä. Olen aika lailla itse oppinut sen, mitä osaan, – manuaaleja tai käsikirjoja en jaksa lukea. Oikea termistö – tai oikeastaan minkäänlainen www-tuottamiseen liittyvä termistö – on hukassa.  Tällaista yrittäminen ja erehdys -oppimistyylillä hankittua taitoa ei ole helppoa jakaa eteenpäin.  En ole hyvä opettamaan näitä juttuja.

Yksi simppeli ja käyttökelpoinen juttu, jonka osaan opettaa, ja jonka meillä töissä merkillisen harva on tiennyt, on se, että kun pidät näppäimistöllä Ctrl-nappulaa alhaalla ja samalla pyörität hiiren rullaa (tai painat miinus tai plus nappulaa) niin näytössä oleva asiakirja, kuva, ihan mikä tahansa sinulla siinä näytöllä on auki –  vaikka tämä blogi — suurenee tai pienenee. Elikkäs zoomaaminen on kätevää ctrl-näppäimen ja hiiren rullan avulla.

Ja sellaisenkin voisin kertoa, että kun klikkaat alla olevaa hieman varhaista pääsiäiskorttiani (tai parane pian -korttia!  – Reimsissä viikko sitten otettuja kuvia) vain yhden kerran hiiren oikean puoleisella painikkeella saat auki valikon, jossa on kohta, jolla voit tallentaa kuvat omiin tiedostoisi. Luvan kanssa saat pölliä, jos nyt ketään kiinnostaa. Ehkä taustakuvaksi työpöydälle?

Samalla lailla netistä voi omia muitakin kuvia. Aina se vaan ei ole luvallista.

Ja kaksoisnapsauttamalla kuvia saat ne isommiksi.

Tänään unohdin puhelimen, kännyn siis, kotiin. Minä tarvitsen töissä aika harvoin puhelinta, omaa kännykkääni siis, minulle kyllä soitellaan, lankapuhelimeen, jollaiset meillä vielä duunissa on, vaikka huhuja on kuulunut, että kaikille tulisi omat työkännyt. Joten en minä siis omaa puhelinta kovasti duunissa tarvi. Eikä minulla tänäänkään oikeastaan olisi ollut mitään käyttöä, mutta olihan kumma olo kun sitä ei ollut mukana. Kumma olo, vaikka olen sitä mieltä, ettei periaatteessa tarvitse aina ollakaan tavoitettavissa, enkä kokouksiin tai seminaareihin ota luuria mukaan. Ja minähän käytän kännyä enemmän tekstaamiseen kuin soitteluun. En minä paljon soittele, mutta tekstaan hyvinkin muutaman sata tekstaria kuukaudessa. Siinä on kyllä sekin, että en tahdo saada sanomisiani 160 merkkiin, joten äkkiä vierähtää pari kolme viestiä yhteen asiaan.

Enkä minä paljon käytä Facebookiakaan. En osaa sitä oikein vieläkään käyttää. Nykyisin – tyttären vaihtariaikana – käyn sentään kerran päivässä tai kahdessa katsomassa, josko Facebookissa olisi joku jälki lapsesta. Aika harvoin on. Ei ole tytärkään oikein FB-tyyppejä. Juniori sen sijaan on. Niinkuin on myös kova poika soittelemaan. Ja tekstailemaan. Ja kirjoittelemaan yo-aineita. Asiasta tai asian vierestä. Saapa nähdä.

Mutta tämä Tuulestatemmattuni on osa elämääni.  Web-hotellini  (SJR:n) yhteydet ovat viime päivinä pätkineet ja minähän olen ihan ihmeissäni, jollen pääse sivuillani käymään. Blogithan ovat ns. sosiaalista mediaa; joskus mietin, mitä sosiaalista siinä on, että itsekseni täällä höpöttelen. Hyvä on, hyvä on, onhan täällä aina jokunen kommentti, kiitokset niistä, ja sosiaalinen kanssakäymistähän sellainenkin on, että toinen osapuoli on vain vastaanottavana osapuolena. 🙂 Ja sitä paitsi tänne voin kirjoitella ja kirjoittelen juttuja, joille laitan ”Näkyvyys” ruksin kohdalla ”Yksityinen”. Siis ne eivät näy kaikille, vain minulle. Blogini kätköissä on siis ihan yksityisiäkin juttuja, … 🙂 Eivät kyllä mitään hakkeroimisen väärtiä, heh!

Sosiaalisesta viestinnästä vielä. Joskus – tänäänkin – käy niin, että saa sähköpostia, jonka alla on automaattiseksi tallennettu allekirjoitusteksti, esim. ”ystävällisesti tervehtien” tai jotain muuta vastaavaa. Sellainen on vähän nurinkurista kun viestin kirjoittaja on kirjoittanut kaikkea muuta kuin ”ystävällisesti tervehtien”. Melkein kuulee sähköpostiviestin narisevan tai ärräpäiden lipsahtelevan rivien välistä ja sitten alla lukee ystävällisesti tervehtien. Melkein hymyilyttää sitten sellainen.