Vappuaatto. Heti aamulla mittari näytti lämpöasteita. Monikossa. Kaksi on monikko: +2 C. Ja niidenkin näkeminen mittarista oli vähän niin ja näin, sillä sumu oli vähintäänkin kohtuullisen sakea. Noh, ei meillä ollut mitään aktiviteetteja suunniteltunakaan.
Kauppahallissa sentään piipahdin: kalaa (huomiseksi) ja äyriäisvartaita hain. Tulomatkalla vielä ajelin kaupan kautta. Surkea sää kannusti herkkujen ostoon.
Kävimme tänään iltapäivällä ex-naapureidemme luona; heidän kanssaan ollaan melkein 40 vuotta liki joka vappu yhdessä nautittu pullollinen (joskus useampikin) kuohuvaa. Niin tänäänkin.
Muisteltiin naapuruutemme, yhteiselomme hienoja päiviä. Tosin muisti alkaa jo hukata muistoja, painaa niitä unohduksiin; surullistahan se on, mutta niin se vain käy.
Iltapäivän lopulla kaksin (kuvassa molemmille 😋 ) vappuaaton päivällinen: parsaa prosciutto, cheddar-nakkeja ja chiliscampeja, kahdenlaista salaattia ja jälkkäriksi niitä samanlaisia maritozzeja, joita vietiin kyläreissulle.
Tällä kertaa olivat (vielä) parempia kuin ohjeen mukaiset. Eli laitoin jauhoista puolet 00-jauhoja (pizzajauhoja) ja tuplamäärän sitruunankuoriraastetta. Täytin lemon curdilla ja mascarpone-kermavaahdolla. Kuten sanottu vielä parempia kuin viimeksi. Munkit jäivät tälläkin kertaa paistamatta. Ei kuulemma haittaa, totesi mies…
Mieli myllerryksessä, tai paremminkin sellainen hyvä hyrinä on nyt.
Ollaan vietetty iltapäivä ja ilta Emmiliinin kanssa. Olen saanut mummeilla. Ja hyvinhän me tultiin toimeen.
Vilkkaasti yhdeksänkuinen jo liikkuu ja katselee. Konttaa ja nousee tukea vasten seisomaan, ja kulkee sohvan reunaa. Katselee ihanilla sinisillä, ultramariinin värisillä silmillään tarkkaan, rauhallisesti. Varsinkin papan kanssa innostui lällättelemään. Me luettiin kirjaa ja rakenneltiin duploilla. Ja juteltiin.
Iltapesun aikaan vetäydyimme papan kanssa tänne Vuorikadun AirBnB-asunnolle. Sama jossa olin syksylläkin pari yötä. Tästä on heti aamulla hyvä lähteä Emmiliinin luo sunnuntaita viettämään.
~~~~~~~~~
Aamupäivän olimme vielä Helsingissä, Stockalta löysin valkoiset Locin tennarit ja Aleksanterinkadun ALPA-kaupasta löytyi valkoinen bolerovillatakki – kesägarderobi on nyt täydentynyt tarpeellisilla lisillä.
Ehdimme sitten vielä käydä Ateneumissa. Eero Järnefelt-näyttely oli vaikuttava, tavattoman laaja, paljon sellaisiakin maalauksia joita en osannut/tiennyt hänen koskaan maalanneenkaan. Muotokuvat – kaikki ne 🙂 – vaikuttavia. Ja Suomen maaseudun elämästä (Raatajat rahanalaiset, Heinäkuun päivä (palaan tähän vielä), Pyykkirannassa etc.) maalaukset olivat juuri siitä maailmasta jota tutkin ja opetin yliopistovuosina; arjen historiaa kuvitettuna. 🙂 Tunnissa ehdittiin häthätää kiertää koko näyttely ja kun väkeä alkoivat Ateneumin salit olla jo aika täynnä, ajattelin, että seuraavalla Helsingin reissulla voisin käydä toistamiseen, rauhassa.
Puolen päivän aikaan lähdimme R-junalla kohti Järvenpäätä.
Ja useaan otteeseen ja nyt ainakin tunteroisen olen tupissut ja kiroillut, pahinta peläten, koettanut saada siirrettyä kuvia kamerasta läppärille, eikä se onnistu tänäänkään. Muistikortti vioittunut? Ehkä. En tiedä. Ja harmittaa kovasti. (EDIT seuraavana iltana: nyt toimii)
Mutta sitten muistan, että heti aamulla taas Emmiliinin tykö. Kaikki hyvin.
Helsingissä. Hotellissa. Taas Grand Central. Kolmannen kerran tämä valittiin hotelliksi erinomaisen sijaintinsa (Rautatieaseman ja Kansallisteatterin välissä) vuoksi. Tällä kertaa myös Kansallisteatterin naapuruus oli tärkeää, sillä olin varannut meille liput Juhlat – ja elämä siinä sivussa -näytökseen. Se kun tuntui sopivan tämän viikonlopun teemaankin.
Rautatieaseman sijannilla edelleen merkitystä, Kansallisteatterin ei niinkään. Ei ainakaan tällä reissulla. Kävipä nimittäin niin, että aamupäivällä ollessani kampaajalla (siis Oulussa vielä) puhelimeen kilahti viesti: Sairaustapauksen vuoksi illan näytäntö peruttu!! En ilahtunut.
Miksi ihmeessä mennään jo tänään Helsinkiin jollei ole mitään tekemistä, merkityksellistä menemistä. Siispä siinä T:n saksiessa hiuksiani lyhemmiksi surffailin pikapikaa Helsingin ravintoloita: mennään siis syömään hyvin, jollei kerran teatteriin päästä. Ja tsädääm: Henkka Alen -viikot jatkuvat: ravintola Fiascoon varaus iltaseitsemäksi.
Lento Helsinkiin sujui helposti, junamatka kentältä keskustaan samoin. Ja meille jäi tovi aikaa piipahtaa Stockan lastenvaateosastolla. 🙂 Sekä Emmiliinille että Eepille on kesämekot hankittu.
(Yllä kuunari, ravintolalaiva Kathrina jonka taustalla illan auringonlasku näytti samalta kuin taivas tuntureilla tammikuussa: pastellin sävyt ihan samat. Emme kuitenkaan syöneet siellä vaan Vanhan kauppahallin vieressä Fiasco?:ssa) )
Illallisella päätimme törsätä, hyvittää peruuntunutta teatteria, ja otimme maistelumenun = neljä ruokalajia. Tiedättekös ravintolan mustapippuririsotto oli aika lailla parempaa kuin minun viikolla tekemäni!! Se oli aika taivaalllista, ja sopivan kokoinen annos menukokonaisuudessa. Ja vielä tarjoillut viinit! Juhlailta oli tänään.
Ja minullahan oli kuvia illasta. MuttaKU!!! olen tässä pitkän tovin yrittänyt, mutta kolmi/neliyhteys hotellin wifin, läppärini, kameran muistikortin ja kuvankäsittelyn välillä ei vaan pelitä, EVO, en vaan taaskaan osaa, joten pahoittelen omasta ja teidän lukijoiden puolesta. 🙁
Huomenna uusi päivä, vaihdamme maisemaa, ja soisin kaiken toimivan. (EDIT 28.4. NYT TOIMII! 😀 )
Västäräkki, kaksi joutsenparia ja yksi haukkakin, – pieni, vaalea, oisko ollut varpushaukka? Joki jo reunoja myöten sula ja vesi korkealla, pyörätiet jäättömiä. Meri vielä jäässä, ja aika kaukana pilkkijöitäkin, mutta jäätelökioskit ja niiden kalusteet jo valmiina. Niin ja aurinko. Kevään merkkejä on paljon.
Ja lähdön tunnelmaakin on. Etelän matkalle lähdetään huomenna. On kai oikeasti jätettävä talvitakki kotiin, kengätkin jotain muuta kuin karvavuoratut? – Helsingissä ollaan ilta ja yö, lauantaina sitten jo Järvenpäähän.
Tänään kun ulkona on lunta, kun somessa kaikissa kuvissa on lunta, kun sanomalehdissä on lunta ja kun sääennusteissa on vielä lisää lunta, minä tein aamiaiseksi puuron, otin kuvan siitä, nautin ajattelematta lunta ja päätin, että tänään en laita postaukseen yhtään lumikuvaa, joita tuli kyllä otettua, vaan laitan blogiini kuvan minun hedelmä-jukurttipuurostani. Se on paljon piristävämpi kuin märät tiet, vetiset hanget, harmaa taivas.
Postauksen lopussakin on ”puurokuva”. Se ei ole riisipuuroa, ei aamupuuroa vaan cacio e pepe risottoa – yllätys, yllätys resepti Henkan Italia -kirjasta. Cacio e pepe ~ juustoa (pecorinoa) ja pippuria on tunnettu pastaklassikko, mutta tämäpä onkin risotto. Eikä yllätys ole sekään, että minä risottofani (parsa-, porkkana-, scampi-, samppanja-, tattirisotot ovat meillä paljon yleisimpiä kuin makaronilaatikko tai spaghetti Bolognese) ihastuin tietysti tähänkin. Siis puuroa aamulla ja puuroa päivälliseksi.
Aamiaisen ja päivällisen välissä kävin pyöräilen eksymässä ja ostamassa yhden kerän lankaa Maikkulan yrityskylässä. Sinne on meiltä matkaa kymmenisen kilometriä, ehkä vähän enemmän, ja olen toki Lankapuutarha-myymälässä käynyt pyöräillen ainakin pari kertaa aiemminkin, mutta silti onnistuin tänään eksymään. Tai menomatkalla polkemaan niin monen mutkan kautta, että matkaa tuli hyvinkin tuplasti. Muutama (Äimärautio ja Tahkokangas) isohko tietyömaa saivat minut harhailemaan, mutta eipä sillä nyt niin väliä.
Mutta – taas kerran – paluumatkalla tulin miettineeksi, että miksi minun on aina ”rupateltava”, seliteltävä, kerrottava, kyseltävä, juteltava kaupoissa, asiakaspalvelijoiden kanssa, virastoissakin, opiskelijoiden kanssa ja vaikka kirjakaupan myyjän kanssa. Siis tarpeetonta small talkia, miksi? Miksi piti lankakaupan mukavan pitäjän kanssa pohtia noita tietyömaita ja sitten vielä selitellä kenelle ja miksi teen villapaitaa, jonka kaulus olisi jäänyt tekemättä, jollei ko. lankakerää olisi ollut. En minä tavarataloissa enkä marketeissa juuri ryhdy juttelemaan, mutta tuttujen kauppiaiden tai vaikka lääkärin tai ravintoloitsijan kanssa diskuteeraan huomaamattani; helposti siinä jotain ”päivänpolttavaa” 🙂 asiaa pieni tovi pohditaan.
Äitini ei voinut ymmärtää moista: kun olin käyttämässä häntä lääkärissä, tai olin katsomassa sairaalassa tai oltiin syömässä tutussa ravintolassa tai kesällä kauppatorilla, ja minä saatoin hetken jutella (tai taustoittaa käyntimme syytä), äiti kyllä aika napakasti esimerkiksi lääkärissä ilmoitti, että ei me oltu sinne seurustelemaan tultu. Ja hän se kuitenkin oli 100 % karjalainen, minä vain puoliksi. 🙂
Enpä tiedä. Jäinpähän vain miettimään, että miksen vain ostanut sitä lankakerää. Toisaalta eipä kauppiaskaan mitenkään hiljaa ollut, – siinä me hetken juttelimme. Ja kiitos ja näkemiin. Mukava putiikkireissu oli se.
Nyt villapuseron kauluskin on valmis. Enää päättely ja viimeistelypesu. Hyvin ehti valmiiksi ajoissa.
Jo pääsiäisen aikoihin minulla alkoivat kalenterinvaihtoviikot. Puolitoista vuotta käytössä ollut Nuunan muistikirja/kalenteri/bujo alkoi olla täynnä. Varsinaisia kuukausi- ja viikkokalenterisivuja ei siihen mahtunut enää kuin tämän huhtikuun loppuun, joten hyvissä ajoin ryhdyin ”tuunailemaan” uutta.
Tämä uusi, omatekemä kalenteri-muistikirja, on minulle nyt kolmas. Olen tästä puuhastani kirjoitellut täällä ennenkin (mm. postaus Versioni bujoilusta) ja kun olen tässä puuhassa nyt vähän edennyt (= tullut riippuvaiseksi), niin kirjoittelen vähän lisää.
Semminkin kun viimeisimmässä blogikyselyssä joku (kiitos tuntemattomalle siitä 🙂 ) ehdotti aiheeksi juuri kalenterointia, niin esittelenpä sitten uutta Nuunaani, johon kesäkuukaudet olen jo tehnyt valmiiksi. Varsinaisen kalenterin lisäksi siinä on uudet ”luvut” kirjoja, kokkausaikeita ja pyöräiykilometrjä varten, sivut postausaiheita ja viinivinkkejä varten, mökkimuistio, ”Oma omakanta” ja kaikkea muuta elämänmenooni kuuluvaa, joista on mukava kirjoitella, joita on hauskaa suunnitella, ja myös tarpeen muistaa.
Tämä on siis paljon enemmän kuin pelkkä kalenteri. Se on muistikirja, päiväkirja, kirja lastenlasten sanomisista ja tekemistä, työkirja. Enää en tarvitse kokousmuistioita, en tutkimuspäiväkirjaa, mutta muistamista on silti.
Allaolevan gallerian kuvat aukeavat isommiksi ja klikkaamalla voit edetä kuvan oikeasta reunasta.
Tuunaustarvikkeita
Nuuna Minulla A5-kokoinen, 256 sivua (riittää pariksi vuodeksi), sellainen, jossa on pistesivut ja paksua paperia (premium 120 g) ettei tussit heijastu läpi.
Kalenterimania (FB-book-ryhmän ylläpitäjien ja muiden pitämä blogi. Joskus olen piipahdellut, hakenut ideoita aukeamiin. Samoin samannimisestä FB-ryhmästä. Sen kautta on löytynyt mm. Etsyn tarrojen myyntisivut.
Etsy, josta olen ostanut vintage-tyylisiä tarroja/kuvia. Hakusanoina minulla olleet mm. kitchen, easter, food, books, winter, summer, cycling. Eli juuri niitä samoja juttuja joita täällä blogissakin postausten kuva- ja artikkeliasioina. Jokunen kymppi on mennyt kymmenien ladattavien kuva-arkkien tilaamiseen. Mm. Pieni pääsiäisruokakirjan vol. 2 sai osan kuvituksestaan näillä Etsystä ostetuilla pikkukuvilla. Tänne blogiin on siirtänyt kuvia kuvankäsittelyn avulla ja tähän uuteen kalenteriin (vanhassa näitä ei vielä ollut, koetin itse piirrellä jotain tikkukukkasia, mutta kun ei tuo piirrustustaito oikein ole vahvuuksiani, niin löysin näistä tarroista mieluisia juttua kalenteriin, – ja tänne blogiinkin!
Etsyshän nyt on suunnilleen kaikkea: sisustuksesta vaatteisiin, urheiluvälineistä keittiötarvikkeisiin. Jollet tiennyt, että myös auton ikkunalaudalle voi laittaa kukkia, niin nyt tiedät. Etsystä löytyy! Ja siellä on myös kalenterointiin paljon valtavasti muutakin kuin ladattavia pdf-tarroja. Mm. erilaisia kauniita muistivihkoja, kalenteita, bujoja, …
Mutta ehkä kotimaisia kannattaa kuitenkin suosia, eikö? Tarroja, washiteippejä, kyniä, kalentereita, ja kaikkea muuta, jota harrastelijat näissä puuhissa käyttävät, löytyy suomalaisistakin kaupoista, myös kivijalkaliikkeistä. Tässä pari sellaista: Teippitarha ja Paperimuru. Suomalainen Kirjakauppa nyt ainakin on mainittava. Käyhän joskus vilkaisemassa, kuinka paljon kaikkea on tarjolla. Mm. kuitukärkyniä olen sieltä hankkinut.
Jos kirjoitan, että tämmöinen tuunailu on jotenkin terapeuttista, voimaannuttavaa tai maadoittavaa, niin se kuulostaa melko hassulle tai tosi typerälle. Mutta jotain sellaista siinä kuitenkin on. Ehkä sekin on jännää, että se on vain mun oma. Eikä siinä mulle ole mitään hassua tai typerää. Tässä vaiheessa oikein hyvä juttu.
Rotissöörien kilpipäivä on tänään. Teemana tänä vuonna kansalliset perinteet; ja niinhän minä sitten kokkasin taas italialaista.
😊
Kilpipäivän idea on syödä kilpiravintolassa, joiden määrä Oulussa on kyllä tällä hetkellä kovin alhainen. Mutta on me edeltäneinä vuosina käyty kaikissa mahdollisissa oululaisissa kilpiravintoloissa kilpipäivää viettämässä. Tänään kuitenkin kotona: sen vuoksi nostin kahden hengen päivällispöytäämme pronssilaatan, jonka sain jokunen vuosi sitten merkiksi aktiivisesta rotissööriurastani. Eli sellainen ”pikkukilpipäivä” tänään.
Uusi keittokirja inspiroi edelleen, ja tänään vuorossa Gnoccheja parsan, gongonzolan ja saksanpähkinöiden kanssa. Klassikkoruoka tämäkin, vaikkei nyt ihan kansallinen perinne olekaan.
Gnoccheja parsan, gongonzolan ja saksanpähkinöiden kanssa
nippu vihreää parsaa 50 g gorgonzolajuustoa 1 ½ dl kuohukermaa ripaus muskottia 500 g perunagnoccheja 8 lehteä tuoretta salviaa 1 dl raastettua parmesaanijuustoa 3 rkl hienonnettuja saksanpähkinöitä suolaa ja mustapippuria
Jos parsa on paksukuorista, kuori se. Paloittele parsa 2 cm:n paloiksi. Laita gorgonzola ja kerma laakealle pannulle ja lisää ripaus muskottia. Hauduta juusto-kermaseosta 5 minuuttia välillä sekoittaen.
Laita gnocchit ja parsat kiehuvaan veteen ja keitä niitä 2 – 3 minuuttia. Valuta gnocchit ja parsa ja lisää heti pannulle kastikkeen joukkoon. Lisää myös salvianlehdet ja parmesaani. Sekoita varovasti kaikki ainekset keskenään ja mausta mustapippurilla. Mausta vielä tarvittaessa suolalla ja ripottelle päälle hienonnettuja saksanpähkinöitä.
Ohje on suoraan kirjasta ”Henkan Italia”. Kirjoitin ohjeen sanasta sanaan juuri niin kuin se on kirjassa. Siksikin näin, että voin perustella sen, kuinka italialaisessa keittiössä hyvä ruoka on lopulta aika simppeliä, ei pitkiä ainesluotteloita, ei monia esivalmisteluita, ei tuntien tuunausta, vaan yksinkertaista, aika nopeasti valmistuvaa hyvää perusruokaa, joka ei kuitenkaan maultaan ole ihan ”vain perus”. Tässä on ehkä kiteytettynä se minun(kin) ”ruokafilosofia”, josta viikolla kirjoittelin.
Tähän sellainen huomio ja hoksauttamisen paikka, että kannattaa hankkia oikeaa, kunnolla suolaista, vahvasti maistuvaa gorgonzolaa, ei mitään Castelloa, Auraa tai Presidentiä, vaan oikeaa italialaista gorgonzolaa. Gnocchit vaativat vähän tujua makua rinnalleen, varsinkin kun kermakin pehmentää makua. Saksanpähkinät tuovat mukavasti purutuntumaa ruokaan. Molto bueno!
Vuoden kuohuviini testattu
Testasimme myös luxemburgilaisen Bernard-Massardin (”perttimasa” on kuulemma tämän lempinimi 🙂 ) chardonnay-kuohuviinin, joka on vastikään valittu ”Vuoden kuohuviiniksi”. Viinilehden valinnoista juttu esimerkiksi Ilta-Sanomissa.
Kyllä, kyllä se on hyvää, todellakin hintansa (18 €) väärti. Hedelmäisyys ja persikkaisuus eivät kyllä olleet ihan sitä, mitä odotimme ja kaipasimme, mutta lempeät, pienet, aromikkaat suunmyötäiset kuplat tyylikkäässä kuohuvassa on. Mikseipä siis vapuksi tätä?
Tosin vuoden kuohuva -valinnan jälkeen se on aika lailla loppu koko maasta, mutta saattaa ehtiä vielä vappubrunsseille ja – piknikeille. Tämä sopii nimenomaan ruoan pariksi, ehkei niinkään lakkiais- tai muuhun juhlaan onnittelumaljaksi.
Tänään piknikit tuntuvat kyllä hyvin kaukaisille. Lunta on vielä hirmuisesti, sitä on tullut tänään vähän lisääkin, ja tuuli edelleen sellainen, että pyörälenkki Koitelinkoskelle katselemaan tulvia jäi. Tulvat taitavat laantua ennen kuin Koiteliin pyöräilen.
Torstai voi olla hernesoppapäivä. Tänään ei ollut.
Viime kesänä rotissöörien piknikillä oli tarjolla paljon hyvää, mm. bogotalaista kanakeittoa, – aijiacoa. Tykästyttiin molemmat siihen niin paljon, että pyysin ammattilaiskeittiömestarilta ohjeen sen tekemiseksi, ja hänhän sellaisen ”karkean reseptin” kuten hän itse sanoi, minulle toimitti.
Olen tehnyt tätä jo useammankin kerran ja vasta tänään hoksasin, että lupauksestani huolimatta en ollut muistanutkaan sitä tänne blogiin kirjoittaa. Mutta ei soppa siitä ole kärsinyt. Esimerkiksi tällaisena viimaisen pohjoistuulen ja monien pakkasasteiden huhtitorstaina lämmittävä ja maukas keitto maistui oikein hyvältä ja vahvistavalta. Ei kesäisintä, mutta vielä huhtikuu-toukokuussa sopii arkiruokapöytään ja nälän karkottamiseen mainiosti.
Aukikirjoitin saamani ohjeen tuohon alle. Mittoja RR ei antanut, joten reseptissä on ne mitat, joilla meille tänään tein kattilallisen. Ihan kaikki ei kulunut, siis noin 3 hengen annos on tuo. Soppa maistuu kyllä lämmitettynäkin, edes avocadot eivät tykkää huonoa.
Alkuperäiseen, aitoon columbialaiseen keittoon (johon yksi reseptiversio on täällä) kuuluu myös guascas-mauste. Sitä ei olla Suomesta onnistuttu löytämään, joten JOS joskus satut näkemään jossain, niin kerro ihmeessä tännekin tiedosta.
Bogotalainen peruna-broilerkeitto – Aijiaco
1 l vettä 3 puikulaperunaa ja 4 Annabel-perunaa (2–4 eri perunalaatua pieninä kuutioina) 1 kanafondikippo 1 pieni purkki maissinjyviä ½ prk kapriksia 2 – 3 avocadoa kuutioina nekin 250 g maustamattomia broilersuikaleita
Kuori ja pilko perunat ja laita ne kiehumaan – kaikki samaan aikaan kiehumaan, jotta osa soseutuu ja saostaa keiton. Lisää tölkkimaissit ja kanalientä. Kun perunat ovat kypsiä, osa jo soseutunutkin, lisää kaprikset liemineen. Lisää puolet avocadokuutioista. Kypsennä taas tovi. Lopuksi lisätään broileri pieninä kuutioina (tai suoraan paketista ”broilersuikaleet, maustamattomat”). Kypsennetään sen aikaa, että broileri kypsynyt.
Tarjolle myös ranskankermaa sekä avocadokuutioita.
Yksi (harvoista) julkkiskokeista, joista tykkään paljon. Hän on (ainakin julkisuuskuvan perusteella aika vaatimaton ja symppis, kannustava (Master Chef tuomarina), vilpitön, hänen ravintoloidensa (Muru ja Pastis, muut 4 vai 5 testaamatta) asiakkaana olen viihtynyt, hänen ruokafilosofiansa vaikuttaa – ainakin vielä näin ennen kuin olen siihen uuden kirjan myötä perehtynyt kunnolla – aika omani kaltaiselta. (Onko minulla oikein ”ruokafilosofia”!? 😂)
Ja tärkeä peruste kirjan valinnalle oli, että se on ”Italiaa”. Siis ehdoton ja välttämätön lisä noin 30 kirjan Italia-teemaiseen kokoelmaani.
Suomalaisessa Kirjakaupassa myös havainto että en suinkaan ole ainoa, jolla kalenterointi/journailu/muistikirjapiirtely, -kuvitus ja -koristelu on jo euroja – ei onneksi kovin monia – kuluttava harrastus ja tapa. Valikoimat olivat laajenneet edellisestä kerrastani yhdestä hyllynurkasta kokonaiseen seinälliseen. Tarroja ja teippejä ostin vain yhdet pienet paketit.
Osana tätä buumia olen löytänyt myös uudenlaiset kynät: Pilot Frixion on kuulakärkikynä, jonka väri on pyyhittävissä pois. Frixion-valikoima koostuu useista leveyksistä, väreistä ja muodoista. Toin yhden Pehtoorillekin; nyt niiden soveltuvuus sanaristikoiden täyttöön on täällä testattavana.
Kaupungissa kävin myös ostamassa Apsun synttärilahjan: Niken city-lenkkarit vai Peakin oranssi huppari? – Niistä tykkäisi, kun kyselin, mitä ehkä toisin Helsingin reissun tuliaisina/lahjaksi. Ja mitä nämä toiveet kertovat? – Apsu ei todellakaan ole enää mikään leikkivä pikkulapsi.
Kävin etsimässä – löytämättä – uusia matalavartisia vaelluskenkiä/tukevia lenkkareita – vanhat ehkä vielä toukokuun reissuun kelpaavat ja kestävät, mutta suosin löytäväni uudet.
