Niitä näitä – Sivu 303 – Tuulestatemmattua

Merellä

Baltianmerellä 25.4. klo 13.30 54 ̊ 56.67’N 19 ̊ 5. 72’ 2 L, tuuli 20,2 m/s

Olemme nyt Gnydiassa. Välisatamassa kaksi tuntia ja sitten rannikkoa seuraillen Rostockiin aamuksi.

Olemme olleet täällä Gnydiassa (Gdanskissa) ennenkin: olimme juuri sillon kun Lech Walesa ja Puolan Solidaarisuus-liike aloitti vallankumouksen, joka oli tärkeä lähtölaukaus koko Itäblokin romahtamisessa, elokuussa 1980. Silloin tämä satama oli lakossa ja Puola julistettu sotatilaan. Me telttaretkeilijät emme sitä vain tienneet; kovin ihmeteltiin mellakka-autoja ja redillä olleita kymmmeniä paatteja.

Viime yönä avomerellä oli kova merenkäynti, välillä. Jäitäkö kolisi laivan kylkiin, vai ukkonenko se oli joka jylisi? Kuitenkin mukava olla merellä. Minä pidän merellä olosta, merestä. Liekö se geeneissä? Ovathan sukujuureni hyvinkin merelliset. Tuulen suku on asunut saaressa, Koivistolla, ainakin 1700-luvulta lähtien. Asui niin kauan kuin sai.

Aleksanteri Tuuli, isoisäni, jota en koskaan nähnyt, oli kalastaja, ja laivanrakentajakin. Laivanrakentajia ja -varustajia esi-isissä on monta sukupolvea. Me ollaan nyt vain satunnaisia laivamatkustajia.

Lähtökohtana oli, että otan tämän päivän aikana pohjarusketuksen laivan aurinkokannella. Eihän se nyt ihan niin mennyt. Ei paista, aamupäivän satoi. Niinpä sitten on päivä istuttu Lobby Barissa, minä olen kirjoitellut ja yhtäkkiä huomaan, että ei ole mitään, mitä minun pitäisi tehdä. Ei mitään. Kummallista. Pehtoori tehnyt ristikoita, lukenut, käynyt saunassa. Ja lounaalla olimme tietysti, johan se olikin nälkä.

Kyllä täällä buffet on ihan yhtä hyvä kuin 10 vuotta sittenkin. Kala-alkupaloissa monia herkkuja, tilli-etikassa marinoidut herkkusienet spesiaaleja, ja perinteitä on hyvä ylläpitää; kuorellisia katkoja oli saatava. Lämpimissä ruoissa kasvisgratiini maistui minulle erinomaisesti. Runsaahkon jälkkäripöydän kakkuineen, tiramisuineen, jätskeineen skippasimme, mutta juustot muodostivat ylitsepääsemättömän esteen. Kuukauden kestänyt juustolakkoni loppui Appenzellerin ja brien äärellä.

Tunnelma on rauhallinen, liki unelias, – laivassa on hyvin vähän matkustajia. Puolalainen pappi viiden lapsen ja riutuneen raskaana olevan vaimonsa kanssa kulkevat edestakaisin, yksi suomalainen, punakka, paksu, kalju mies istuu yksikseen baarissa ja juo vuorotellen kaljaa ja giniä, yksi Berliiniin muuttamassa oleva suomalainen nelihenkinen perhe, muutamia venäläisiä turisteja, yksi kolmihenkinen perhe (aikuinen tytär vanhempineen) joiden paikka ruokasalissa on meidän vieressä ja nyt kun takana on kolme ateriaa, en ole heidän vielä kertaakan nähnyt/kuullut puhuvan mitään, eivät mitään, rahtareita, eläkeläispariskuntia ja me.

Huomenna olisi tarkoitus ajaa pitkälle. Müncheniin? Olisiko vinkkejä yösijasta? Joku pikkukaupunki Baijerissa, jonne kannattaisi ajaa?

Läksiäisiä vietetty

Mikä ihana ilta-aurinko!

Siitäkin huolimatta – sanomattakin lienee selvää – että matkakuume on jo aika korkealla…

Vaikka Nuuskamuikkusta uudessa bannerissa* lainailenkin, en vielä soittele huuliharppua missään kovin kaukana …

Ihan kotosalla vielä ollaan. Mutta kyllä kodinhoitohuoneen tasoilla on jo paljon pakattavaa vaatetta ja tavaraa. Kun lähdetään autolla on niin mukavaa kun ei tarvi ihan grammalleen laskea, mitä ottaa mukaan ja mitä ei. Kun mennään vuokrataloon on väistämätöntä, että pakkaan mukaan muutamia keittiötarpeita: ilman muutamaa hyvää veistä, pippurimyllyä ja esiliinaa en lähde. Hyvä on: on siellä lähdössä ruutupöytäliina ja muutama kynttiläkin.

Ja sitten ihan oma lukunsa on osasto nimeltä ”konttori” tai studio tai whatever olkoonkaan. Läppäriä, laturia, kameraa, vara-akkuja, matkaoppaita, lukemista, karttoja, kiikarit, reppu, piuhoja , muistikirjoja, viinioppaita, lehtiä, kirjekuoria, jalustaa, kameralaukkua, iPod ja muutama DVD ja musiikkia ja …

Matkapapereita ja muuta tarpeellista laittelin valmiiksi myös nuorisolle, joka tulee lentäen Italiaan, siis perässämme, myöhemmin. Olivat tänään syömässä ja tytär oli käynyt hakemassa myös mummun mukaansa, ja vietimme sitten sellaista pre-äitienpäiväpäivällistä/läksiäisiä.

Pehtoori savusti ensimmäiset savusiiat tälle vuodelle. Omnom… Eturuokana oli palsternakkapyrettä ja kotasavuporoa, eipä niissäkään valittamista. Lantturieskat ja muut – kaappientyhjennys – lisukkeet kelpasivat. Luomulantut, luomujauhot, luomukananmunat, – johan pelkästään sellaisista tarpeista leivotuilla rieskoilla olisi voinut vatsansa täyttää…. 😉

Kerroin perheelle, mihin päätökseen olen töihin menon kanssa tehnyt. Eivät pitäneet päätöstäni yllätyksenä.

Huomenna menen kustannuspaikalle kertomaan; saapa nähdä, ovatko siellä yllättyneitä. Ja voinenpa sitten asian täälläkin ”julkistaa” – ihan niin kuin suurenkin jutun. Heh. No toisaalta: on se minulle iso juttu. Ja kyllähän se siihenkin vaikuttaa, millaista tämä Temmattu-elämä vastaisuudessa on.

________

* Uudessa taustakuvassa (joka on otettu Montepulcianosta lähdettäessä kesällä 2010) viiniköynnösrivien päässä näkyy ruusut. Miksikö? Ruusut ovat houkuttimina; ne keräävät ötököitä ja viinille vaarallisia öttiäisiä – näin viiniköynnökset saavat olla rauhassa ja tuottaa hyvää ja tervettä satoa.

Niitä näitä Ruoka ja viini

Kyllä se kevät on

Kevätkö? Kaipa se kuuluisi olla … hieman uskottavuusongelmia tuon kevään tulon kanssa. Räntäsade ei riemastuta.

Rosmariini kyllä kukkii pian, kukinta taitaa jäädä näkemättä…

Oulun sää ei siis oikein ole kevättunnelmaa tuonut. Lintsasin lenkin, perustellen ties millä. Vesi/räntäsade ehkä paras perusteista.

Mutta kevätfiilis tuli ruoasta. Löysin pakastimesta kaksi kevätkananpoikaa, jotka joskus olin Stockan pakastealtaasta meille kiikuttanut. Itse asiassa otin ne sulamaan jo toissapäivänä, ja tänä aamuna maustoin ne. Ihan äärimmäisen helppo ja hieno ruoka. Molemmille oma tipu. Kaukana mistään broisku-eineestä.

Kevätkananpojat

1 kananpoika/aterioitsija

Tee valkosipulista, oliiviöljystä, runsaasta timjamihakkeluksesta ja suolasta tahna: laita kaikki aineet mortteliin ja survo sopivaksi. Hiero tahna kananpojan pintaan ja nahan alle. Laita muutama sitruunaviipale linnun sisälle, ehkä vähän timjamia mukaan. Anna maustua.

Laita kananpojat uunivuokaan, jossa on salottisipulia – ja ehkä muitakin juureksia (minulla ei tänään ollut). Lorauta oliiviöljyä pinnalle ennen uuniin laittoa. Uunin lämpötila n. 200 – 225 C. Puolisen tuntia, ehkä vähän yli.

Että oli hyvää.

Ja sitten viini? Mikä juhlatunnelma lieneekään kun raskin viinikaapin uumenista ottaa pullon Châteauneuf-du-Papen vuodelta 2007. Ja huom. blanc. Siis valkoviini, jollaisia Châteauneufista harvemmin on tarjolla. Kerran ennen meillä on ollut vastaava: veimme pullon mökille joku pääsiäinen ja suurin odotuksin sen korkkasimme. Ja pliisuhan se oli, pettymys kerrassaan. Mutta tämä Lazaret (talon punkku on meidän vakiojouluviini) oli ihan hurjan hyvää. Hemmetin hyvää, sanoisi yksi viinikerhomme jäsen, joka ilmoitti aamusella, että oli Hulluilta päiviltä saanut lentolipun Roomaan ja tulee iloksemme piipahtamaan luonamme Umbriassa.

Mutta siis viinistä vielä: siinä tuoksui manteli ja hunaja. Hunajameloni? Se oli intensiivisen makuista, hapokkuus kohdillaan, syvyyttä ja monivivahteisuutta maussa. Ehkä vähän sellaista voisuutta kuin hyvissä chardonnayssa on. Mutta toisaalta ihan erilainen viini kuin mitä koskaan on maistettu.

Siispä räntäsateesta huolimatta ei mikään huono päivä tänäänkään. 🙂

Niitä näitä Vuorotteluvapaa Yliopistoelämää

Puntaroidessa

Eilen kävin työpaikalla ”Tutkimuksen strategiapalaverissa”. Istuin reunassa, valmiina livahtamaan ulos juuri silloin, kun sille tuntuisi olevan tarvetta, viimeistään ennen kuutta kamerakurssille ehtiäkseni. Menin kokoushuoneeseen ajatuksella ”en sano mitään”. Niinhän minä menen aika moneen tilaisuuteen, harvoin onnistuen pitämään aikeeni. Melko hyvin eilen onnistuinkin. Ajattelin, että olen tilanteessa ”tarkkailija”; pistelen asioita ja puheenvuoroja vaakakuppeihin, joiden on tarkoitus määrittää suhteeni loppuelämääni tai ainakin muutamaan seuraavaan vuoteen ja nimenomaan siltä kannalta, olenko osa Oulun yliopiston humanistisen tiedekunnan henkilökuntaa ja millainen osa, millaisessa roolissa olen?

Katselen ja kuuntelen, opettajiani, entisiä oppilaitani, nyt kollegoitani, monet ystäviänikin. Mietin, mitä kaikkea on tapahtunut, päällimmäisenä pintaan kuitenkin koko ajan pulppuaa helpotus, joka eilen kohtasi… Ajatukset karkailevat … huomaan, että jotain sentään on muuttunut, mutta aika vähän. Nyt töissä asiat alkavat yhä useammin Isolla Kirjaimella, rajaviivat ovat ehkä entistä selkeämpiä. Mietin, onko kanssakäyminen kovempaa kuin ennen vai olenko poissaollessani itse käynyt herkemmäksi, pehmeämmäksi, olenko haavoittuvampi sen jälkeen, mitä aikaa sitten tapahtui?

Yhtäkkiä muistan lukeneeni…

Monet haaveilevat oravanpyörän jättämisestä. Monet puhuvat siitä vuolain sanakääntein ja suuri kaiho mielessään, mutta hyvin harvat sen loppujen lopuksi toteuttavat. Miksi? Siksi, että astuessaan ulos vallitsevasta elämänmenosta, siitä mitä pidetään normaalina, ihminen astuu suureen yksinäisyyteen. Hän astuu maastoon, jossa ei ole tietä eikä polkua, ja tämä on pelottavaa. Siellä kulkiessaan hän kauhukseen näkee lohikäärmeen jälkiä, ja hän tietää joutuvansa tämän pedon kohtaamaan ennemmin tai myöhemmin.

Näin kirjoittaa Tommi Hellsten kirjassaan Elämän Paradoksit.

Mietin, etten minä näe ”lohikäärmeen jälkiä”, enkä pelkää sen kohtaamista. En pelkää joutuvani yksinäisyyteen… Mutta kieltämättä elämän paradokseja riittää. Kuuntelen keskustelua, katson asetelmia, mietin ryhmädynamiikkaa, sukupuolten, virkaikien, oppiarvojen, statementtien määrittelemää keskustelua. Yhtäkkiä hoksaan, että ”höpö, höpö, mikään ei ole muuttunut, ihan entisiä juttuja”, on vain opittu uusia ”liturgioita”. Yliopiston raju muutos vaatii kaikilta rajanvetoja, sanomisten tarkkuutta, oman selustan turvaamista.

Näitäkin mietin tänään. Enkä päätöstä ole varmaksi vielä sinetöinyt. Ennen kuin tiistaina astun (ajan tai istun auton kyydissä) laivaan (todellakin, me lähdemme laivalla Italian matkalle!!) olen luvannut päätöksen tehdä. Sen teko mietityttää, ahdistaa. Ei muu. On perjantai. Perjantai joka pitkästä aikaa tuntuu ansaitulta.

Civitavecchia – Rooman vanha satamakaupunki, heinäkuussa 2010.

Italia Niitä näitä

La vita è bella!

Kaunis elämä (La vita è bella)! Oletteko nähneet sen elokuvan? Sen pääosan esittäjä Roberto Benigni sai suorituksestaan Oscarin. Se on hieno elokuva. Vieläkin.

Kun ensimmäisen kerran (1997, ilmestymisvuonna) istuin elokuvateatterissa ja näin sen, kyynelkanavissani oli tulva, ehtymätön tulva. Katsoin elokuvan viime viikonloppuna, istuin lauantai-iltana yksin, punaviinilasi pöydällä, Festassamme ja katsoin elokuvan, – enkä vuodattanut kyyneltäkään.

Mutta tänään itkin; en edelleenkään tuon elokuvan takia. En, vaikka sekin liittyy asiaan, tavallaan. Tänään itkin ilosta, helpotuksesta; möykky, peikko, pelko, joka on vienyt matkaodotuksen riemun, on nyt pois. Nyt voin ryhtyä iloitsemaan kauniista elämästä ja valmistautumaan siihen, että pian pääsen tuohon kohtaan, jossa elokuvan perhekin on: Grande Piazza, Centro Storico di Arezzo.

Olen ollutkin siellä. Elokuussa 2007 olimme Toscanassa, Arezzossa, viikon, ja piazzalla toki viihvähdimme parikin kertaa.

Nyt lähdemme sinne lähelle. Lähdemme Umbriaan. Lähdemme tiistaina. ”Täytyy nauttia matkalla olosta, eikä aina vain varrota perillepääsyä.” Minä jo oikeastaan olen matkalla. …. 🙂 😉 😀

Niitä näitä Oulu

Ei vielä oikein kevättä

Pirttipäivä pieniä puuhastellen, nämä päivät tuntuvat niiiiin pitkiltä. Kituviikko tuntuu olevan ja odottelin sitten illansuuhun asti, että räntä- ja lumisade tokenisi, jotta voisin lähteä lenkille.
Kotoa lähtiessä aurinko pilkisti hieman, ajattelin että se on hyvä merkki, merkki keväästä.
Mutta ennenaikainen oli aatokseni…

Ei olleet jätskikitskat auki…

Toripolliisin takana oleva haamu kyllä tuntui vetävän väkeä puoleensa niin kuin joka kevät, ja syksy.

Pikisaaren rannassa oli vielä heikkoja jäitä. Ja sulaakin, jäätävän näköistä sulaa.

Minua paleli, rakeita ja räntää tuli ja sitten jouduin kyllä taas miettimään,
että säähän on vain pukeutumiskysymys.

Kun tämä paidaton, laulava lenkkeilijä, joka Oulun kevyenliikenteen väylillä on nähty jo monta vuotta,
tuli sitten myöhemmin minua vastaan, kysyin, etteikö palele?
Sanoi, että on tilastollisesti mahdotonta ja jatkoi kevyttä juoksuaan.
Hän lenkkeilee samalla varustuksella myös kunnon pakkasilla,
joten tuskin sitten tänäänkään paleli.

___________________________________________

Tämmöisen linkin löysin FB:sta:

http://vivas.fi/mahtavia-ja-uskomattomia-kuvia-maailmalta-pakko-katsoa/

Jukra! Ihan järjettömän hienoja maisemia, ilmiöitä ja kuvia.

Niitä näitä

Hyvän mielen haaste

Sain haasteen, hyvän mielen haasteen. Blogissaan sisareni haastoi minut. Haaste kuuluu näin: ”Listaa asioita, jotka tuovat hyvää mieltä. Ihan sekalaisessa järjestyksessä. Haasteeseen kuuluu jakaa vähintään kymmenen hyvän mielen asiaa. Anna eteenpäin viidelle bloggaajalle.”

Minä jätän avoimeksi: jokainen voi halutessaan tähän haasteeseen vastata… En käynyt listaamaan, tuo tuollainen tajunnanvirta tästä tuli….

Hyvä mieli on tehty hyvistä yöunista, takkatulesta pakkasiltana, sateen jälkeisen kesäaamun kosteasta, mutta raikkaasta tuulesta.

Hyvä mieli on merenrannalla ja tunturissa, hyvä mieli on liikkuessa, kävellessä.

Tuoksu tuo usein hyvän mielen, muiston. Muistoista tulee hyvä mieli. Tulee ainakin monista muistoista, ei kaikista.

Hyvä mieli tulee kun saa tehdyksi jotain mikä pitikin; hyvän tekemisestä tulee vielä parempi mieli.

Joskus hyvä mieli on kun saa olla yksin, useinmiten hyvä mieli kyllä tulee sanoista, joten hyvä mieli tulee muilta.

Useimmiten silloin kun ei kovin kovasti ajattele mitään, on hyvä mieli.

Hyvä mieli on onnellisuuden diminutiivi. Tiedättehän poika – poikanen, kirja – kirjanen, onnellisuus – hyvä mieli.

Onnellisuus on sunnuntai ja hyvä mieli on arki. Ja arkihan on hyvä.

Jotenkin näin se minusta menee.

Tuntuuko teistä joskus, että kohtalo puuttuu peliin, auttaa tekemään ratkaisuja?

Minusta tuntuu, – juuri nyt tuntuu siltä.

Niitä näitä

Väistöliikkeitä ja -liikuntaa

Kuinka jo aamuvarhain tarmokkaasti latasin pyykkikoneen ja häthätää ehdin aamugefiluksen – ja kahvin heti perään – nauttia kun oli jo sännättävä lenkille. Väistämätöntä oli, että tänään oli tehtävä se pitempi lenkki, joka vie melkein puolitoista tuntia. Asioiden näin ollen, ei ollut mitään syytä, miksen juuri tänään olisi tehnyt tyttärelle ja äidille isoja kulhollisia lappuskaa ja myöskin toimittanut niitä perille, aina lappapuurosta ilahtuville. Puolenpäivän aikaan olin jo hyvinkin syventynyt veroilmoituksen mielenkiintoisiin saloihin, loppumattomiin lisäselvityksiin; pienet sivuansiotulot sieltä ja täältä, vuorottelukorvaus ynnä kotitalousvähennystä varten vaadittavat paperit saivat minut ahkeroimaan pitkän tovin.

Kuinka olisinkaan tänään voinut välttää kilpikonnan terraarion siivoamisen? Eikä sitä hiuslakkapulloa nyt todellakaan ehtisi huomenna muutenkin kaupunkiin mennessä hakea. Tiedä vaikka juuri nyt loppuisi, joten siis ei muuta kuin hopusti Harlekiiniin. Italian sanojen kertaaminen ja opettelu on jo turhan monta kertaa siirretty päivästä toiseen, mutta noup! – ei enää tänään sellaista! Kirjat esiin ja muutama rästiharkka pois päiväjärjestyksestä.

Onneksi olin varannut tälle päivälle niska-hartiahieronnan; onhan omasta terveydentilastaan pidettävä huolta. Ja T:n luona käydessä myös henkinen terapointi on tärkeä osa hoitoa. Ruoan jälkeen huomaan, että tiskikoneen siivous on odottanut jo melkein viimeiseen tappiin asti; ei muuta kuin sihti irti ja tiskikoneen Suuri Puhdistus alkakoon …

Ihan turha kuvitella, että yritän vältellä jonkin asian tekemistä. Ihan turha.

Niitä näitä Valokuvaus

Galleriassa näyttely

Ikäänkuin jatkoa eiliseen … kuvien julkaisuhan se on ollut tämän blogin yksi kantava voima? Tai ainakin minä ajattelen niin. Samalla kun vähän siivosin blogin ulkoasua, rönsyt (taustakuvan viime keväänä Troye´ssa kuvatut kevätesikot) saivat lähteä, poistin myös sivupalkissa olleet ”menneet” ja ”hae blogista” -valikot. Samat asiat löytyvät nyt tuosta ylhäältä kohdasta ”Vuodesta 2007”. Klikkaamalla sitä näet hakemistot kuukausittain ja aiheittain.

Ja Vuodesta 2007 -sivulla on myös laatikko ”hae”. Siis jos haluat hakea jotain tiettyä reseptiä (vaikkapa Toscanalaisen sitruunapiirakan ohjeen, etkä muista milloin se on täällä ollut, niin ei muuta kuin hakukone käyntiin) tai jos haluat nähdä kaikki postaukset, joissa mainitaan Rooma niin sama juttu, hakusanalla lötyy.

Viikonlopun aikana olen myös rakentanut ”Valokuvanäyttelyn”. Tuo Galleria-sivu on ollut retuperällä pitkän aikaa, mutta nyt siellä on valokuvaukseni ”portfolio”. Klikkaa yläpuolella Galleria tai tästä; siellä on monelle varmasti monta tuttua kuvaakin, mutta muutamia uusiakin.

”Näyttelyä” tehdessä huomasin entistäkin selvemmin, että minä pääasiassa kuvaan ulkona, kuvaan maisemia ja sitten kuvaan makroja. Ei sisäkuvia, ei ihmisiä, ei tavaroita. Minun visuaalisuuteni, kiinnostukseni liittyy selvästikin luontoon ja rakennettuun maisemaan. Enimmäkseen kaikkeen kauniiseen. (Inho)realismi tai dokumentaarinen kuvaaminen eivät ole minun juttujani. Visuaalinen minäni reagoi siniseen. No joo, ja sitten tietysti ruokaan.

Mutta siksihän minä olen nytkin kahdellakin digikuvauskurssilla että oppisin kuvaamaan uusia asioita. Laajentamaan näkökulmaa, oppimassa uusia tekniikoita onnistuakseni myös sisäkuvissa.

Tässä jo yksi esineasetelma.

Huom. ei ole sininen, ei ulkona kuvattu, ei ihan makrokaan, – eikä ruokaa.

Niitä näitä Ruoka ja viini

Slow ja fast food – tunnelmasta toiseen

Kulhollinen keittoa, höyryävän kuumaa, lempeän tuoksuista, paksua tummaa sipulikeittoa on enemmän kuin vain keino häivyttää nälkä. Se on melkein kuin runo, melkein kuin hyvä lahja. Se voi lohduttaa, se voi johdattaa juhlaillalliseen… Keitosta on moneksi.

Teen harvoin keittoja. Ravintolassa kyllä mielelläni valitsen alkuruoaksi keiton, varsinkin jos on tarjolla jotain äyriäiskeittoa. Tänään halusin keittoa, nimenomaan ranskalaista sipulikeittoa. Vuosikausiin en ole sitä tehnyt; opiskeluaikana, vegevuosinani sitä porisi useinkin keittiön hellalla. Siksikin varmaan kun se on edullista ja sitä voi lämmittää monta kertaa, paranee vain lämmitettäessä kuten monet muutkin keitot. Onko keitot vähän romanttisiakin, – taitaa ne olla. Ranskalainen sipulikeitto ainakin.

Pitkään aikaan en ole ruokaohjeita postaillut, joten tässäpä nyt olisi tarjolla.

Modifioin – taas kerran Välimäen keittokirjan Ruokaa Ranskasta – reseptiä. Ja erinomaisen makean ja täyteläisen maun aikaansaamiseksi olennaista (luulisin että) on, että käytin keittoon myös Roscoff-sipulia (siitä kuva ja esittely täällä).

SIPULIKEITTO

kilo sipulia (kelta-, puna- ja Roscoff)
4 rkl voita
1½ rkl vehnäjauhoja
½l vasikanlihalientä(Puljonki, ks. kuva, klikkaa isommaksi) ja ½ l kasvislihalientä (tein fondista kun ei ollut tölkkiä)
½ ploa valkoviiniä
laakerinlehti
suolaa
mustapippuria
tuoretta timjamia
Gratinointiin maalaisleipää ja emmentaljuustooa

Kuori ja viipaloi sipulit ohuiksi renkaiksi. Kuumenna voi ja kuullota sipuli vaaleanruskeaksi. N. 15 minuutin jälkeen lisää vehnäjauhot, sekä liha- ja kasvisliemet ja viini, laakerinlehti ja suola. Hauduta vähintään puoli tuntia. Sekoita lopuksi joukkoon mustapippuri ja timjami.

Annostele keitto lautasille/kulhoihin ja asettele keiton pinnalle maalaisleivän palasia ja niiden päälle juustoa. Gratinoi keitto uunissa (200 C) grillivastuksen alla. Tarjoile.

Tänään on ollut

sellainen hitaan elämänmenon päivä, jollainen on juuri hyvä sipulikeitolle, slow foodille, eilisen kaltaiseen pätkäpäivään se ei olisi millään muotoa ollut sovelias. 😉 Eilen oli ohjelmassa postitusasioita, apteekkiasioita itselle (matka-apteekki päivitettävä) ja murmelille, Caritas, kamerakurssin läksyjä kaupungilla, niiden työstäminen, verenluovutus, kesärenkaiden vaihto (lue: vaihdatus), paperiasioita reissua varten, sähköposteja vähän hirveästi, illalla kamerakurssin kolmetuntinen… kaikenmoista tohinaa, mutta tänään ei muuta kuin hammaslääkäri (parodontologinen hoito. heh! siis hammaskiven poisto ja tarkistus) ja yksi pienen pieni asia Linnanmaalla, mikä oli hyvä syy kävellä sinne.

Siis tänään sipulikeittoa ja eilen wrappeja, ruoka tunnelman ja touhun tahtiin. Hedelmäisten kanawrappien ohjeen bongasin jostain Valion mainosjutusta jo aikaa sitten, ja näitä on tehty jo aika usein. Helppoja, eivätkä kovin kalorisiakaan, täyttävät ja ovat touhupäiviin sopivia. Tai jos jää edelliseltä sapuskalta broilerlihaa niin näin ne on helppo ja hyvä käyttää. Eilen tein tosi helpon jutun: ostin kauppareissulla kaupan einestiskistä kaksi valmista grillattua broilerin rintafilettä ja tein niistä.

Näissä molemmissa sapuskoissa on sekin hyvä puoli, että ne soveltuvat hyvin tähän meidän uuteen kahden hengen talouden keittiöelämään. Alla ohje kopsattu suoraan Valion sivuilta. Perheen ja nälän mukaan voi annoskokoa varioida. (ohje on kuudelle!)

Hedelmäiset broilerwrapit

Valmistusaineet 1 pak (380 g) wrap-tortilloja
1 pak (250 g) kananpojan paistettuja sisäfileitä tai grillattua broileria
2 (isoa) hapahkoa omenaa , esim. Granny Smith
1 iso (200 g) kypsä banaani
1 rkl sitruunamehua
1 tl sitruunapippuria
1 rasia (200 g) Valio Viola® aurinkokuivattu tomaatti -tuorejuustoa
1 ruukku jääsalaattia

Leikkaa kypsä broilerinliha pieniksi kuutioiksi. Kuori omenat ja banaani. Leikkaa pieniksi kuutioiksi.
Yhdistä liha ja hedelmät. Mausta sitruunamehulla ja -pippurilla. Lisää tuorejuusto, sekoita tasaiseksi.
Levitä tortillat leivinpaperille tai työlaudalle. Jaa täyte niille, levitä veitsellä reunoja myöten.
Huuhtele, kuivaa ja revi salaatti. Ripottele salaatti tortilloille.
Taita tortillat toisesta päästä auki oleviksi kääröiksi. Kiepauta ympärille esim. reilut lautasliinat.