Niitä näitä – Sivu 302 – Tuulestatemmattua

Elämää Umbrian jälkeen?

Toki on. Ei eilen ollut ollenkaan paha tulla kotiin. Päinvastoin.

Tämä on parasta aikaa vuodesta Oulussa. Nyt on paistanutkin ihanasti. Lähtiessämme pihalla oli vielä metrin korkuisia lumikasoja, eilen näytti tältä.

Illalla kävin vielä merenrannassa lenkillä: jäät olivat lähteneet ja Meri-Toppilan kukkuloilla vihersi, ei nyt ihan Piedicollen lenkin veroista, mutta kevätkesä kuitenkin.

Täällä on parempi nukkua kuin reissussa; en ole niin täpinöissäni että unet karkaisivat. 🙂 Joskin kuuden jälkeen tänäänkin jo puuhailemaan. Pyykkiä ei paljon olekaan; pesimme Villa Francossa joka viikko koneellisen, joten lähinnä kaikkia erikoispesuja vain. Silittämistä en ole edes vielä ajatellut. Jos huomenna paistaa, silitän pihalla. Silläkin uhalla että siitepölyä tuntuu olevan ihan reilusti. Jo Saksassa aloin oireilla, vaikka nykyisin olen ympärivuotisella allergialääkityksellä… Mutta eipä tuo nyt mitenkään sietämätöntä ole ollut.

Mietin vähän josko rohkenisin rullistelemaan aamusella, mutta lähdinkin sauvakävellen hakemaan tyttären asunnolta pyöräni, joka oli merkillisesti sinne kulkeutunut poissaollessani. Tyär aloitti tänään uransa mansikan ja muiden marjojen ja vihannesten myyjänä Raksilan markettien pihalla; kannattaa keskittää kesän marja- ja herne- yms. ostokset sinne.

Kaupassa kävin, jotta saimme kaappeihin turvallisen varustuksen. Ennen reissua söimme kaikki varastot niin loppuun kuin mahdollista: tänään kahdelle hengelle muutaman päivän appeet maksoivat saman verran kuin Pantallan A & O kaupassa herkut kahdeksalle. Eikä tänään ollut kauppakassissa yhtään viiniä, mitä Umbrian ostoksista ei kylläkään voinut sanoa.

Ja kilpurin sotkuja olen siivoillut. Onhan konnuli ollut täpinöissään kun on päässyt pois yhden huoneen vankeudestaan. On koko päivän kulkenut perässä ja kierrellyt ja kaarrellut huushollissa. Hyvin ovat lomahoitajat Elmerin ruokkineet kun ei meiltä mitään ruokaa ole huolinut, ei vaikka aamusella toin voikukan lehtiä, jotka ovat sille samanlainen kevätherkku kuin parsa meille.

Ennen kuin pehtoori aloitti auton kuurnaamisen kävimme vielä Säynäjäahon puutarhalla. Japaninkellot, ruusubegoniat, hopeaputoukset (en ole ennen laittanut), pelakuut ja orvokit (denim jump, jännä väri, sellaisiakaan ei ole ennen meillä ollut) haimme. Ja viisi säkkiä multaa. Istuttelinkin ne tuossa iltasella saman tein. Tänä kesänä en sitten enempää laita. Minä vannon.

Aina välissä olen varmennustallennellut kuvakansioita, putsaillut muistikortteja ja miettinyt, mihin minä vielä noiden kaikkien reissukuvien kanssa joudun. Uusi Lightroom-ohjelma on ostettuna, muttei vielä opeteltuna… Ehkäpä siitä se apu löytyy.. Tällä kotisorvilla kun katselen noita reissusta miniläppärillä postaamiani, täysin muokkaamattomia otoksia, olen hoksannut, että kannattaisi pikkukoneen näyttö kalibroida, kovin tummia ovat otokset tällä ”oikealla” näytöllä, – ehkä en olisi noita kaikkia kelpuuttanut jos värit olisivat näkyneet oikein. Mutta haittaakse? Eipä juuri… minua ainakaan.

Matkamietteissä matkalla kotiin

Itämeri aurinkoinen heti aamusta. Mutta tuulinen, niin tuulinen että laivan ulkokansilla on tullut piipahdettua vain muutaman kerran. Kertakaikkisen tekemätön merellinen päivä.

Europalink on ihan samanlainen laiva kuin menessä Finnladykin; nyt vain on sekä matkustajia että rekkoja varmasti kaksi, kolme kertaa niin paljon kuin mennessä. Ja meillä aika lailla eri fiilis. Nyt on matka takana, paluu kotiin. Ei huono fiilis tämäkään, mutta …

Kuukauden kestänyt pitkä matka, minulle jo kymmenes Italian matka, on ohi. Ihan erilainen matka kuin mikään koskaan, – olenkin pohtinut monta kertaa että onkohan tämän hienon, monin elämyksien, levollisen, aurinkoisen, maaseudun rauhan ja kauniin ympäristön (sekä maisemat että Villa), hyvän seuran ja oman rauhan jälkeen enää tyytyväinen mihinkään. Toisaalta mietin, että tuota kaikkeahan meillä on Hangasojallakin. 🙂

Eilen maanantai-iltana Lyypekissä auringon laskiessa (tosin paljon myöhemmin kuin Umbriassa jossa pimeä oli yhdeksältä) mietimme, että niin Kiinan kuin USAn matkat saatikka Etelä-Afrikan reissu ovat olleet tavattoman hienoja ja että Peruun me edelleen haluamme ja Japaniinkin, mutta lopultakin Euroopassa reissaaminen on kovin antoisaa ja sopii meille. Patikkaretki Skotlannin nummilla ja ryhmämatka Islantiin, laivamatka Hurtigrutenilla ja vuokratalo Napolinlahdelta – esimerkiksi – olisivat sellaisia jotka meille sopisivat.

Sitä paitsi kotimaanmatkailukin on mukavaa: viime kesän Naantali–Turku -turnee tai edellisten kesien kartanokierrokset ovat olleet mieluisia, hienoja paikkoja nähty, tuokioita eletty, uusiin ihmisiin tutustuttu. Ja Lyypekkiin, Berliiniin tai Hampuriin olisi kiva piipahtaa joulutorille, ja nyt kun Oulusta on suorat lennot Köpikseen niin siellä olisi mukava käydä, ehkä vuokrata auto ja pitkästä aikaa kierrellä Tanskankin maaseudulla. Sinne on kyllä yksi kahden viikon matka aikanaan jo tehtykin (ennen pehtoorin armeijaan menoa kesällä 1976).

Ja Italiaan voisin toki aina lähteä, sen yhdennentoistakin kerran. Tämän Umbrian kuukauden jälkeen olemme entistä vakuuttuneempia että toukokuussa tai kesäkuun alkupuolella matkailu sinne ja siellä on varmaankin parasta aikaa. Luonto on niin kaunis, tosin nythän meillä oli ihan tavattoman hyvä tuuri: koko loman aikana oli keskimääräistä lämpimämpää, eivätkä muutamat sateet meiltä ”pilanneet” mitään. Vuosikymmeniin ei Keski-Italiassa ole ollut niin helteistä toukokuuta kuin nyt.

Vaikka ajatukset viivähtelevät enimmäkseen kuluneissa viikoissa, niin välillä minä muistan vallan erinomaisen hyvin ja vähän ahdistuneenakin, että vuorottelusta on kaksi kuukautta jäljellä… Siispä Hangasoja taitaa olla se ainoa reissukohde pitkään aikaan. Paitsi että kesäkuun puolivälissä on työreissu (kongressimatka) Lahteen – miksi minä olen luvannut mennä esitelmöimään? Kahden tunnin luentokin pitäisi sitä varten valmistella… Auts!

Mutta vielä on kesää jäljellä, sehän vasta alkaa Suomessa. Sitä kohti. Huomenna illalla jo Rantapellossa. Toivottavasti lumet on sulaneet 🙂 Mökiltähän ne eivät vielä ole.

Pian lähdemme laivan illalliselle: syön vadillisen katkoja ja vähän juustoja, nautin lasillisen Loiren laakson Pouilly Fume -vallkoviiniä ja lasillisen toscanalaista La Volte 2007 IGT-viiniä ja sitten loppuu tämä herkuttelukuukausi ja alkaa kurinpalautus ruoka- ja viinielämässä!

Niitä näitä

Saksaan ja sen läpi

Tämä postaus laivalta, nettiyhdeyden auettua, mutta toimiessa kovin hitaasti. Liitän tämän meripäivän aikana paljon kuvia tähän juttuun,joten iltasella ne nähtävissä… Ehkäpä jopa video ja kuvia Assisin Giro-rallista… 😉 (kl0 10.20 Europalink, Itämeri)

Lauantaina iltaviideltä majoittuessamme Nürnbergissä oli lämmintä +32 C. Aika lämmin. Hotelli Burghotel oli kaupunginmuurien sisäpuolella ja sitä voidaan kyllä suositella.

Pientä siistiytymistä ja sitten kohti vanhaa kaupunkia, jossa olimme käyneet ensimmäisellä Isolla Euroopan Kiertueellamme elokuussa 1978. Sen jälkeen paljon uutta tehty ja sotaa edeltävää rakennuskantaa jäljitelty. Joistakin taloista näkyi hyvin vanhan ja uuden saumakohta.

Reilustikin tunnin verran käveleskelimme, päällisin puolin nähtävyyksiä katselimme. Muurille noustiin (Nürnberg huiputettu ;)) ja Pyhän Lauri käytiin täälläkin etsimässä. Halstaristahan sen Laren tuntee…

Ja Raatihuone, jossa pidettiin sodan jälkeen Nürnbergin oikeudenkäynti – itse asiassa 13 oikeudenkäyntiä. Jyhkeän talon seinien sisällä moni natsi (Göring, Speer …) ja muu sotarikollinen saivat tuomionsa.

Olimme kesällä 78 vain tovin kaupungissa, ja ainoa minkä muistan oikein hyvin, oli tämä Heilig-Geist-Spitalen –rakennus. Pyhän Hengen sairaala on rakennettu 1200-luvulla ja 1400-luvun lopulla on myös Baijerin keisarillisten jalokivien säilytyspaikka ja ties mitä. Vanha viinikellarikin siellä taitaa olla.

Tämäkin rakennus on jälleenrakennettu sotien jälkeen. Ensimmäisellä kerralla sen nähdessämme sitä kovin ihailimme ja toivoimme, että olisi ollut rahaa mennä sinne syömään. Ei ollut. Lauantaina oli.

Iso Weinstub täyttyi pian japanilaisista, joiden ilmeitä, eleitä ja äänekästä ruokailua oli mielenkiintoista seurata: söivät valtavia annoksia siansorkkia ja muita raskaita liharuokia, käyttivät haarukkaa ja vähän veistäkin, prost-huudahduksin kilistelivat isoja oluttuoppejaan ja silmin nähden humaltuivat jo yhdestä weissbier-tuopista.

Ruokalistalla oli myös paljon parsaherkkuja ja mehän halusimme niitä. Ja Nurnberger-makkaraa. Eläissäni en ole noin isoja parsoja nähnyt. Eivätkä koostaan huolimatta olleet puumaisia, vaan hyvin napakoita ja herkullisia. Hintataso alkoi olla jo ihan eri kuin Italiassa, mutta silti vielä kaukana suomalaisista ravintolahinnoista. Siltikin vaikka ko. paikka varmasti oli yksi Nürnbergin ”turistimmeista”.

Ilta todettiin paljon valoisammaksi kuin meillä Umbriassa…

Seitsemän tunnin maanjärisyttömän yöunen jälkeen baana kutsui.

Onneksi lähdettiin ajoissa. Matka sujui vauhdilla (125 km/h keskinopeus Würztburgin ja Göttingenin ohi, kerran käytiin Raststettellä espressolla ja vaihdettiin kuskia (autobahnilla ajamiseen ja vauhtiin turtuu hirveän äkkiä) ja puoli kahden kieppeissä päätimme pitää lounassalaattitauon. Goslarin kohdalla ajeltiin isolle Autohofille ja nautittiin ulkopöydässä (lämpötila edelleen hellerajan yläpuolella) auringosta ja lounaasta.

Mutta sitten kun oltiin palaamassa baanalle, hoksattiin, että kaikki ei ole kunnossa: tie ei vedä. Pitkästi toista tuntia kului jonossa maleksimiseen, muutama kilometri vain edettiin. Autojonon välissä puikkelehti muutama ambulanssi ja poliisiauto, kolari siis jossain edessä. Kun pääsimme onnettomuuspaikan kohdalle siinä enää lakaistiin tuhkaa: kolarissa oli selvästikin palanut …

Meidän matka pääsi sitten taas jatkumaan. Enimmäkseen vauhdilla, mutta tietöitä riitti. Aina puolensataa kilometriä sujui joustavasti ja jotensakin lujaa, mutta sitten tuli 10 kilometrin hidastus, jolloin vauhti putosi kuuteen-kahdeksaankymppiin… Ja liikennettä oli. Yli yhdeksäntuntiseksi venynee ajopäivän aikana vaihdeltiin kuskia ja käytiin espressolla (ja huomattiin tulleemme Alppien pohjoispuolella; saksalainen espresso ei ole mistään kotoisin, ei mistään) aika tiuhaan.

Ajatuksemme olla hyvissä ajoin iltapäivällä Lyypekissä ei ihan toteutunut. Olimme kuudelta. Mikä merkitsi ehkä taloudellista säästöä: ei jäänyt aikaa shoppailla. Olin vähän toivonut löytäväni kesäkengät ja ehkä kukkamekonkin, ehkä jopa vähän (vaate)tuliaisia nuorisolle mutta häthätää yhden farkkupaidan ehdin. Parsaa. Ei niin hyvää kuin Nürnbergissä mutta maistui.

Puoli kymmeneltä olimme Travemünden satamassa …. nyt laivassa.

Niitä näitä

Maanjäristys, autobahn ja Nürnberg

Heräämme aamuyöstä kun koko hotelli tärisee!!? Maanjäristys?! Niin me arvelimme. Kesti muutaman sekunnin ja sitten hiljeni ja rauhoittui. Nukahdimme.

Aamu-uutisista näimme että Bolognan lähellä, Ferrarassa, oli ollut kuuden magnitudin tuhoja tehnyt maanjäristys, jossa oli kuollut muutamia keramiikkatehtaan työntekijöitä. Me ajelimme eilen noiden tehtaiden (kolme isoa peräjälkeen) ohitse. Mutta viime yön majapaikkamme oli 200 km pohjoisen järistyksen keskuksesta, mutta tuntuihan tärinä silti. Uusi kokemus. Ei ole mitään tarvetta kokea uudelleen. (Viisi vuotta sitten olin tyttären kanssa Kiinassa, jolloin Sichuanin maakunnan ISO maanjäristys vei tuhansia ihmisiä kuolemaan, mutta me emme tunteneet järistystä muuta kuin myrskynä (tsunamiko?) rannikolla.

Tänään aamuseitsemältä hotellimme vieressä olleessa kirkossa soitettiin kiitoskelloja! Pitkään ja hartaasti, mutta onnistuimme vielä nukahtamaan. Oli hyvä nukkua: varsinkin minulla kun on viime viikoilta aika lailla univajetta – puolille öin tuli kuvia perattua ja järkkäiltyä, bloggailtua ja surffailtua ja sitten aamuisin en malttanut nukkua – ihan sama, olinko aamiasvuorossa vai en.

Tänään lähdimme siis ”vähän myöhässä” (= puoli kymmeneltä) tien päälle, ja sekä se sitten oli se ratkaiseva tekijä, että jouduimme pariin suurehkoon moottoritieruuhkaan: ensin Italian puolella ennen Itävallaan rajaa ja sitten toisen yli tunnin kestäneeseen maleksintaan München – Nürnberg välillä. Ei, ei siellä näkynyt mitään tietöitä tai onnettomuuksia, vaan sitä liikennettä vaan on NIIIIN paljon. Tarkoitus oli olla neljältä Nürnbergissa jotta ehtisimme tutustua vanhaan kaupunkiin, eihän se mennyt ihan niin kuin suunniteltu oli.

Tällä kertaa minä ajelin Brennerin solan ja Alppien yli, jotta pehtoori sai vuorostaan ihailla maisemia. Ehdimme kuitenkin pois tienpäältä ennen kuin rekat pääsivät mukaan liikenteeseen. Ne eivät saa olla moottoriteillä sunnuntaisin ennen kuutta: kymmeniä ja satoja rekkoja on levähdyspaikoilla ja ratzeplatsella odottamassa starttia…

Italia Niitä näitä

Giro d´Italian etapin loppusuora – my way :)

Eilisestä seikkailusta lupasin kertoa.

Siispä: olimme eilen Assisissa ja siellä oli Giro d´Italia -kilpapyöräilyn etapin maali. Kaupunki täynnä humua ja hulinaa, jota me emme olleet osanneet odottaa, emmekä kovastikaan toivoa. Mutta sehän toi oikeastaan lisäarvoa vierailulle, tosin kaupungin ”luonne” oli täysin hukassa.

Paraateja ja marenkeja. Paljon kaikkea vaaleanpunaista.

Tv-kamerat valmiina kuvaamaan – meitä?

Kyllähän happening loi Assisiin tutustumiselle uutta tuntua. Päätimme kuitenkin, että häivymme kukkulakaupungista, luostarikaupungista ennen kuin pyöräilijät tulisivat maaliin (klo 17) ja ennen kuin valtava yleisömäärä lähtisi purkautumaan kaupungista ja parkkitaloista pois.

Jo parkkihalliin mennessä ja maksuja kassalla selvitellessä saimme varoituksia, että voisi olla vaikea päästä pois ennen kuutta, koskapa kaikki tiet olivat suljetut ja pyöräletkoille varatut. Päätimme kuitenkin yrittää.

Sitten oli vielä sellainen juttu, että päätimme, että pehtoori menee Roomasta vuokra-autolla (pienehkö musta, Italian kilvillä oleva Peugeaut) tulleiden ystävien kyytiin ja oppaaksi ja että minä ajan meidän autolla VMP ja E. kyydissä perässä.

Juuri ja juuri pääsimme ulos parkkiluolasta, kun ensimmäisen kerran saimme jännittää, pääsemmekö pois vai onko odotettava pari tuntia… Okei, lupa lähteä kaupungista saatiin: ”Ajakaa nopeasti ja VAIN kohti Perugiaa. Nopeasti.” – Mehän ajoimme.

Eikä mennnyt kauaakaan kun meidät pysäytettiin uudelleen: ”No way. Matka seis. Tässä odotatte pari tuntia.”

Mutta sitten joku järjestysmiehistä/carabineereistä päättikin, että ”okei, jos menette, niin menette NYT ja nopeasti sittenkin, ja menkää tuon edessä olevan poliisiauton ja toimitsija-auton perässä – ja vauhdilla!” – Ja niinhän sitä sitten mentiin.

I. edellä Italian-kilpisellä Pösöllä ja minä meidän autolla perässä. Siis ulospäin varmaan näytti siltä, että letkassa meni ensin poliisit, sitten järkkärit, sitten joku pieni musta toimitsija-auto ja lopuksi me neljä meidän autolla…

Ajelimme – kohti vanhaa kaupunkiako?!!! Ei voi olla totta!!

E. vieresssäni etupenkillä hoksaa, että olemme kilpapyöräreitillä! Enhän minä voinut muuta kuin ajaa. Kadun varsilla oli jo satoja ihmisiä, jotka odottivat pyöräilijöitä saapuviksi, ja me ajelemme siinä rännissä ”edestä pois”. Ja ajelemme aika lujaa, ”poliisisaattueessa”.

VMP takapenkillä keksi avata takaikkunat ja vilkutella yleisölle, jolta saimme jo paljon aplodeja. Edessä menevät ystävät pehtoori kyydissä eivät niinkään herättäneet huomiota kuin meitsi kyytiläisineen. Blondi nainen, vieressä ”turvamies” joka videoi ja takapenkillä harmaa, yleisölle vilkutteleva pariskunta, … tämmöinen seurue ulkomaalaisella autolla hurruuttelee Assisin luostarin pihalla ja vanhan kaupungin kapeita katuja, Giro d´Italian etapin loppusuoralla. 500 metriä ennen maalia meidät ohjattiin pois reitiltä, ja pian jo kaupungin muurin ulkopuolelle. Huh!

Olen ennenkin ajellut tiukoissa paikoissa, onnikallakin tiukoissa paikoissa, mutta olihan tämä jotain ihan huikeaa. Hirveääkin ehkä, vähän jännittävääkin ja hujauksessa ohi. Yleisö taputti enkä edes älynnyt isommasti pelätä tai hermoilla. Ei mennyt kauankaan kun näimme pyöräilijöiden tulevan ja lähtevän nousemaan kohti Assisia ja viimeistä paria kilometriä, jossa me olimme juuri äsken vielä autolla ajaneet.

Ihan mieletön juttu!

(E. otti ajon videolle ja K. kuvasi matkalta, laittelen vielä kuvia joskus…. )

______________________________

Tänään? Hieman rauhallisempi päivä.

Olemme ulkoilleet. Aamupäivällä porukalla lenkki Collazzoneen. Lepoa, lukua, lounasta.

Iltapäivällä osalla porukasta kävimme vielä tunnin tepastelemassa Pantallan suunnassa ja olihan se taas sitten nälkä. Porukalla teimme hurjan hyvän illallisen. Fenkoli-pecorino -salaattia ja crostineja, pääruoksi scampeja ja penne al limone, pinaatti-mozzarellaa, jälkkäriksi sitruuna pollet, maraschinomarinoituja mansikoita ja pannacotta jätskiä. Va bene!

Ja juttuja. Kaikenmoisia unijuttuja… Kömminpäs minäkin jo unille… Kilpapyöräetapin kirjeenvaihtajanne vetäytyy unille.

Huomenna Orvieto-päivä. Buona notte!

Italia Niitä näitä

Helteinen lauantai – poikkeuksellista täälläkin

Ikkunaluukut avattuani olen iloinen että säätiedotus oli oikeassa. On tulossa aurinkoinen lauantai, ennätyksellisen lämmintä on täällä. Olen nukkunut hyvin. Tutto e posto.

Laittelemme pehtoorin kanssa aamiaisen, kotiin lähtevät vielä kävelivät aamulla pihalla, imivät Umbrian kaunista maisemaa mielen muistipaikkoihin. Eksnaapuri, jota on parikymmentä vuotta Rölliksi meidän piireissä kutsuttu, piti oikein kiitospuheenkin. On vaan ollut niin hienoa kun ovat olleet täällä. He olivat monia, varmaan kymmeniä kertoja talonvahtina ja kesäkukkien kastelijoita, Elmerin ruokkijoita ja postin kerääjiä, kun me olimme reissussa. Ja hienoa oli, että olivat täällä yhtä aikaa meidän nuorten kanssa; olivathan eksnaapurit heille sellaisia vara- tai lisäisovanhempia vuosikausia.

Juniori ei erityisen riemastunut ollut, kun Kuopion rykmentin autokomppania Kajaanissa jo kutsuu, ja miniäkokelas aikoi jäädä välille elikkäs Roomaan. Saatikka systeri: samanlainen (pahempi?) Italian ystävä kuin mekin, suunnitteli jo seuraavaa reissua, tai pariakin. Ja kun nämä lähtivät, niin minustakin osa lähti. Tai jäi kolo, tai jotain…

Meidän oli aika lähteä lenkille, semminkin kun Gianna tuli siivoamaan taloa ja Enrico huoltamaan pihaa. Kävelimme melkein pari tuntia. Pois tieltä olimme kun muut siivosivat. Ei niin huono tilanne. Ja lämpö nousi. Tänään se nousi ennätyslukemiin: iltapäivällä palatessammme Ternistä auton mittarissa kävi + 33 C.

Mutta siis lenkin jälkeen ehdimme vielä käydä kaupassa ennen kuin lähdimme Terniin: VMP tuli Roomasta klo 14.33 junalla.

Villalla laittelimme kevyttä, myöhäistä lounasta. Olen saanut keittiöön erinomaisen apuvoiman (ei edellisissäkään mitään vikaa ollut 🙂 ) – insalata caprese, kliseistä Italia-ruokaa mutta täällä sekin on parempaa kuin kotona. Ihan kuten aamiaispöydässä porukalla todistimme: munakokkelikin on täällä parempaa kuin kotona. Pientä Italia-hurmoksellisuutta havaittavissa. Pientä. 😉

Iltauinnilla, pihapiiriin tutustumista, kuulumisten vaihtamista. Kävimme naapuritalonkin pihalla …

Hieman huolestuneena katselimme säätiedotuksia, mutta se on sitten huomisen murhe. Viimeinen Villa Francon viikko on alkanut.

Italia Niitä näitä

Vaihdon ja auringon aika

Jäähyväisten aika. Jo viideltä aamulla herään ikävään, tytär ei vielä ole edes lähtenyt ja minä jo ikävöin. Kuuden jälkeen kahvittelimme ja halailimme; pehtoori lähti viemään tyttären Terniin ja Rooman junalle. Norwegian lensi Roomasta Helsinkiin, ja edelleen Ouluun. Juuri tuli viesti että tyttö on turvallisesti kotonaan.

Gruppo Otto Matti hupenee täältä huomenna kokonaan. Viime lauantaina tulleet lähtevät huomenaamulla, mutta saamme ”paluupostissa” VMP:n tänne. Ja ensi viikolla tulee vielä kolme muuta ystävää. Näin on hyvä. Näin oli tarkoituskin.

Kun kerran olin hyvissä ajoin hereillä ajattelin käyttää hyödykseni sitä, että Pantallan A & O -kauppa aukeaa jo kahdeksalta, joten aamutuimaan kävin ostamassa mansikat, Ferrarit, tuoremakkaroita ja focacciaa. Tänään jälkkärinä kesän ensimmäinen mansikka(mascarpone)kakku.

Me jäimme Villalle kun poika ja tyttöystävänsä, systeri ja eksnaapurit lähtivät ”piipahtamaan” Perugiassa. Pari nuhanenää jaksoivat lähteä mukaan, me emme. Olihan Perugiasta löytynyt laukku sisarelle, pojalle T-paita. Pizzallakin olivat käyneet, joten me nautimme kaksistaan lounaan yläkerran terassilla. Ja olivat sitten ajelleet vähän Assisin suuntaan ja vähän vanhaan kaupunkiin ja vähän vaikka mihin, vähän sinne sun tänne, joten iltapäivällä vasta liittyivät seuraamme altaalle.

Olin ajatellut lintsata aamulenkin, mutten malttanutkaan vaan lähdin tepastelemaan Assignanoon päin. Miten tämä reitti olikin meiltä jäänyt kokeilematta. Muutaman kilometrin päästä taloltamme löytyi 1500-luvun bastioni, Mura Castellane.

Jos poikkeuksellisen lämmin toukokuu merkitsee hyvää viinisadolle, niin Umbrian vuosikerrasta 2012 tulee erinomainen.

Tänään on ollut (tulopäivää lukuun ottamatta) kaikkein helteisin päivä, mutta täällä kukkuloilla tuulee, välillä leppeästi, välillä vähän reilumminkin, joten ilmanala on varsin miellyttävä. Ja ruskettava.

Kun on tullut kovin vähän viime aikoina nukutuksi ajattelin että otan altaalla pienet unoset: ja juuri kun olin oliivipuun katveessa vaipunut aurinkoiseen uneen, pärähti hyvin lähellä ruohonleikkuri käyntiin. ”Meidän” Enricohan se siellä oli toimessaan. Enrico on talkkari, joka huolehtii näiden kolmen loma-asunnon piha- ja puutarha-alueista, oliivipuulehdosta, uima-altaan puhtaudesta ja kaikesta muusta, mikä kuuluu talkkarille. Enrico vain murahtelee muille, mutta tervehtii minua kohteliaasti. Se on mukavaa.

Ja sitten meillä on myös ”housekeeper”, taloudenhoitaja, land-lady Gianna, joka vaihtaa vesisäiliön patruunat, hommaa korjaajan telkkaria varten, toimittaa espressokeittimeen oikeanlaiset patruunat, vaihtaa kerran viikossa petivaatteet, ja käyttää matkatoimisto/agriturismoagentteja täällä. On lomasesongin alku ja viime viikolla kävi kolme eri ryhmää katsomassa tätä huushollia, … No jollei enempää trafiikkia ole niin ok. Gianna puhuu olemattoman vähän englantia, minä olemattoman vähän italiaa, mutta tulemme ymmärretyksi.

Mutta siis unoset jäi ottamatta. Otin aurinkoa. 😉 Ja allaskuvia. Tässäpä kooste.

Jäähyväisillallisella kaapintyhjennysruokia, ja sitten pienenä ”väliruokana” päärynähilloa, joka oli maustettu balsamicolla. Pecorino, hillo ja umbrialaisesta rypäleestä tehty sagrantino olivat oiva yhdistelmä. Etten sanoisi makujen harmoniaa… Ja kyllä me taas porukalla paikallisia vihanneksia ja hedelmiä kehuttiin, on ne vaan niin hyviä.

Nyt on ensimmäinen ilta kun kuuluu kaskaiden laulu. Ah, onnea!

Italia Niitä näitä

Reissu puolessa: Villa Franco on hyväksi havaittu

Umbriassa on oltu nyt puolitoista viikkoa, – ja ollaan vielä saman verran! Kahden viikon päästä vasta kotona. Reissu siis puolessa.

Tämän Villa Francon varasin jo vuosi sitten; eikä mikään pikainen, ex tempore -päätös ollutkaan. Haave oli ollut jo kauan, ja toteutus kohti toteutumistaan vei aikaa. Sekä Interhomen että Gaia Travelsin sivuilla surffailin yhden jos toisenkin illan ja viikonlopun ja etsin Villaa, joka täyttäisi kaikki asettamani vaatimukset: Italia (ei Toscana koska ollaan jo oltu siellä), lähellä Roomaa tai muuta lentokenttää, josta olisi lyhyt matka ja kohtuulliset yhteydet talolle, tarpeeksi tilaa (halusin että voidaan kutsua nuoret kavereineen ja ystäviä käymään), uima-allas, maaseutu, mutta lähellä pitää olla paljon kiinnostavia kohteita. Ja sitten päädyin tähän. Villa Franco.

Miksi tähän aikaan vuodesta: ajattelin, että vapun ja helatorstain pidennetyt viikonloput mahdollistaisivat ”vieraiden” pääsyn tänne. Oma vuorotteluvapaa, juuri toukokuu on töissä ollessa kiireisin, hektisin kuukausi, joten nyt kun kerrankin oli mahdollisuus lähteä jonnekin, niin nyt. Ja ohi sesongin ja juuri se että luonto olisi täällä kukkiva, vihreä, ei läkähdyttävä.

Villamme on keskimmäinen kolmesta loma-asunnosta. Ja sitten näiden ”yläpuolella” rinteessä (yläkuvassa vasemmalla valkoinen rakennus) on iso juhlahuoneisto/tilausravintola, jossa ei koko aikana ole ollut mitään toimintaa.

Naapurissamme on siis kaksi taloa. Tämä pieni, neljälle hengelle vuokrattava Nocio.

Ja sitten toisella puolen on Villa Gianna.

Ja tässä meidän Villa Franco.

Sisääntulossa on tämmöistä

Näillä kolmella talolla on yhteinen kuntosali kuten jo kai olen kertonutkin. Mutta nyt vapun jälkeen kun täällä ei ole ollut muita kuin me, on se ollut yksinomaan meidän käytössä.

Pehtoori, tytär ja eksnaapurit siellä aikaa viettävät…. Minä nautin ulkona kävelemisestä, uimisesta.

Mitäkö tänään on tehty, kaikenmoista, mistä kannattaisi kertoa, mutta posteilenpa niistä huomenna.

Niitä näitä

Tutustuen, tuunaten

Puoli kuudelta Villa Francon makuuhuoneen ikkunan takaa kuuluu ihan mieletön linnunlaulu. Kukon laulu vasta pari tuntia myöhemmin. Liekö läheisen Pantellan kylän kukolla sunnuntaisin myöhäisempi ylösnousun aika.

Lämpö ei ole vielä karannut, auringonnousu Umbrian kukkuloiden takaa kaunis. On noustava, lähdettävä kävelemään pihalla, miettien onko tämä vielä unta? Olisin nyt halunnut soittaa sitä huuliharppua (ks. yllä bannerikuvan teksti) jos osaisin. Mutta annoinkin lintujen laulaa, ja istuin itse hiljaa puutarhassa. Löytyy niitä sellaisiakin hetkiä, että minä olen hiljaa.

Sunnuntain alkamista odotellessa jatkoin vielä eilen aloittamaani talon ”tuunaamista” omaksi. Feng sui kohilleen ja hieman keittiön luutuamista. Ei mitään sellaista monen tunnin urakkaa kuin oli Il Palazzacciossa Toscanassa. Siellä talo (linna) oli monta kertaa isompi kuin tämä, mutta keittiö ihan olematon, ja suhteellisen tahmainen. Täällä sen sijaan on kamalasti kaikkea pientä krääsää tasoilla ja avohyllyillä, mikä ei oikein minun kanssani ole hyvä yhdistelmä. Edellisten asukkaiden jättämiä suolapaketteja, teepaketteja, kuivakukkia, liki tyhjiä, vanhoja maustepurkkeja, lehtitelineissä pinoittain vanhoja (suomalaisiakin) aikakauslehtiä …

No minähän en voinut olla hieman järjestelemättä, siivoamatta, pistelemättä romppeita kaappeihin. Älkääkä luulko, että olisi ollut rasite, minähän nautin mahottomasti tämmöisestä, samalla ”tutustuin” keittiöön ja tein kauppalappua. Näissä vuokrataloissa on aina se, että on hankittava tiettyjä perusjuttuja.Vaikka tässä oli kyllä sekin hyvä, että meille oli aamiastarpeet pariksikin aamuksi valmiina täällä. Tomaatteja! Ne on näillä leveysasteilla ihan perfetto!

Ja sitten tässä talossa on sellainen ennen kokematon erillinen juomavesisysteemi, joten kaupasta ei tarvitse kantaa juomavesiä kuten Italiassa tai muissa etelänmaissa yleensä. Hanasta saa myös aqua con casa eli kivennäisveden. Sekinhän on erinomaisen hyvä.

Kunhan pehtoorikin kahdeksan jälkeen kömpi alakertaan, lähdimme lenkille. Naapuroston nonnat hieman katselivat meidän sauvakävelytepastelua, ja me katselimme kauniita maisemia. Kaikkia kukkia, kukkivia puita, viiniviljelyksiä, mielenkiintoinen pieni hautausmaa, jossa emme – vielä – käyneet, mutta josta varmasti saatte ”reportaasin”.

Ja unikkoja! Paljon unikkoja, tienpientareent, pellot, viiniköynnösten välit täynnä kukkia, kauniita unikkoja. Kuinka monta kertaa minä olenkaan niitä yrittänyt Rantapellossa saada kasvimaalla kukkimaan? Ja vain kahtena kesänä onnistunut jotensakaan. Täällä sitä kasvaa kuten meillä voikukkia, joiden kukinta-aika alkaa täällä pian olla ohi.

Uinnin ja suihkuttelujen jälkeen autolla läheisiin kyliin, jossa paikalliset juuri olivat menossa sunnuntain messuun, me etsimme supermercatoa, löysimme alimentarin. Collazzonessa ja Pantellassa (molemmat noin 3 km meidän Villalta) kaikki kiinni, mutta Collepetessä (noin 7 km) oli pieni kauppa auki. Eihän siellä sunnuntaina paljon mitään tuoretavaraa ollut, mutta kaksi ystävällistä kauppiasta, joille oli ilo kun edes muutaman sanan osasimme italiaa. Marinoituja munakoisoja, joita tiedän tyttäreni haluavan tänne tultuaan varmaan joka päivä, lämmin focaccia, prosciuttoa ja pieni valmis tuorepastasta tehty lasagne (kaupan yhteydessä on ristorante, jonka ”deli” kauppa on…). Nyt varhaisen la cenan (illallisen) nautittuamme olen vakuuttunut että käymme sieltä toistekin.

Iltapäivällä taivas meni pilveen, nyt vain olemme. Pehtoori pesi auton, minä nukuin päikkärit.Tänne asti (tai Lappiin) pitää ajella, että sellaiset osaan ottaa. Siesta siis – maassa maan tavalla. 🙂 Suunnittelemme viikon ohjelmaa. Ja toivomme, että aurinko meille vielä tulevina päivinä vielä palajaa. Täällä on kuulemma ollut lämpimintä moneen vuosikymmeneen tähän ajankohtaan. Emme reklamoi. 😉

Pihallamme kasvaa paljon oliivipuita.

Niitä näitä

Saksan läpi

Laivan piti olla aamuseitsemältä satamassa; siksihän juuri tämä ko. laivalinja oli valittu,että oltaisiin varhain aamulla valmiina kiitämään autobahnille. Esimerkiksi Travemünden laiva on nykyisin perillä aina illalla, jolloin on ensimmäiseksi ryhdyttävä etsimään yösijaa, siksi ei siis sitä valittu. Sensijaan Rostockiin Finnladyn piti ankkuroitua aamuseitsemältä. Konevian vuoksi saavuttiin satamaan kaksi tuntia myöhässä. No eihän se nyt maailmoja kaatanut, mutta pientä harmistusta kuitenkin… Mutta ehdittiinpä tuota tien päälle vähän myöhemminkin.

Päivä autobaanalla. Rostock – Berliini -Liepzig -väli on ennen ajamaton. Osin entistä Itä-Saksaa. Mutta kuinka montaa kertaa on ajettu Pohjois-Saksasta (Travesta, Lyypekistä) Müncheniin tai muualle Etelä-Saksaan? Kymmenen? Kahdestaan tai linja-autonkuljettajana matkalla Portugaliin tai Alpeille, tai lasten ja ystävien kanssa… Monesti on.

Tänään Berliiniin asti satoi. Leipzigin jälkeen pilvipoutaa ja lämpötila nousi +14 asteeseen. Kuuntelimme rokettirollia, muistelimme vanhoja, opiskelukesinä tehtyjä suuria Euroopan tourneitamme, katseltiin melkoisen vilkasta liikennettä.

Omena- ja kirsikkapuut kukassa, pellot vihreitä. Kevät. Monta haukkaa nähtiin. Mitä haukkoja? Enpäs tiedä. Mutta entäs maisemia? No eihän niitä autobahn´illa paljon näy. Mutta tämän päivän ensisijainen tarkoitushan olikin matkanteko. Ja sitä tarkoitusta me toteutimme, vuorotellen ajeltiin.

Lounaalle pysähdyimme Nürnbergin kohdilla. Autohofien ravintolat ovat Saksassa melkoisia keitaita. Autosta noustessa todella tuntui, että ”on kevät”. Lämmintä ja tuoksuu keväälle. Valtava tuomi kukassa ”raststätten” viheralueella. (Kuva vauhdista jostain toiselta pieneltä stätteltä.)

Ei ihan tuhatta kilometriä hurjasteltu, mutta melkein. Keskinopeus sellainen 125 km/h. 140–150 km/h ei tunnu liialta. Silti vasemmalta menee autoja ohi, ja lujaa. Tänään cabrioletteja kuomut alhaalla. Lujaa.

Tiet hyväkuntoisia, liikenne sujuvaa. Nuorempana mekin jettiin lujempaa, – ei enää. Nykyisin on enemmän aikaa. ;D

Vältyimme kaikilta ruuhkilta. Off-season -matkailussa sekin hyvä puoli, että moottoriteillä ei ole matkailuautoja eikä asuntovaunuja, ei kymmeniä charter-dösiä, ei asfaltointitöitä. Vaikka toisaalta Saksan 2–4 -kastaiset tiet kyllä vetävät kesälläkin erinomaisen hyvin.

Yhdeksältä lähdettiin sateisesta Rostockista, ajettiiin läpi Pohjois-Saksan ja helteisen Baijerin, lämpötila kävi korkeimmillaan +27 asteessa. Ajoimme sitten lopulta läpi koko Saksan. Ja viideltä olimme aurinkoisilla Alpeilla.

Olemme Garmisch-Partenkirchenissä.

Siis patikoimaan? No ei sentään. Mitään emme ole jalkaisin huiputtaneet.

Tultuamme ja häthätää majoituttuamme kävimme reilun puolen tunnin kävelykierroksen tässä legendaarisessa Alppi-kaupungissa (siitäkin huolimatta lähdimme kävelylle, että minun olisi pitänyt istua digikuvauskurssin nettiluennolla juuri tuohon aikaan… siis lintsasin luennolta. ;)). Ollaanhan täälläkin oltu aieminkin, mutta koskaan ei tämänkään vertaa pysähdytty. Kaunis on GP.

Afterhike tai aftedrive oli joka tapauksessa ansaittu; istahdimme hotellin terassille. Pehtoori tavoistaan poiketen otti ison weissbier´n, minä tavoilleni uskollisena lasillisen kuohuvaa, sektiä kun Saksassa kerran ollaan.

Sitten suihkuttelemaan ja syömään. Turisteja (jenkkejä) ja paikallisia herroja alppitakeissaan ja hatuissaan oli gasthausissa, jonka ulkopöytään kävimme illalliselle. Kerrankin oltiin niin myöhään kuin muutkin. Makkaraa ja hapankaalta minulle. Makkaraa jäi, hapankaalta ei. Miksei sellaista koskaan saa muualla kuin Saksassa ja Alsacessa! Hyvää. Pehtoorille schnitzeliä. Syödään maassa maan tavalla.

Gasthaus-hotel Drei Mohren on kirkon vieressä. On alppihotelli. Taidan pitää näistä maisemista. Kyllä, kyllä minä pidän!!

Täällä nyt. Huomenna jossain muualla. Riva Gardajärven rannalla? Ehkäpä. Huomenna Alppien yli, tai siis Brennerin solaan. Huomiseen.