Ällyytätkö koskaan? Höpötätkö joskus ihan omiasi puolisollesi, kaverillesi, ventovieraille? Vedätätkö tahallasi? – Ei, ei ole kyse valehtelimisesta, vaan juksaamisesta, narraamisesta, sellaisesta ”candid camera” -meiningistä.
Tässä joku viikko sitten Pehtoori oli päässyt todistamaan mitä mainiointa ällyyttämistä. Hän oli tunnetussa oululaisessa sähköliikkeessä, jossa on tuttu myymäläpäällikkö. Pehtoori oli odottanut vuoroaan päästäkseen maksamaan ostoksensa. Edessä ollut vanhempi mies oli kysynyt myymäläpäälliköltä (viehättävä, nuorehko nainen), että paljonko neljän tavallisen halogeenilampun pakkaus maksaa. – Tuhat euroa!, vastaa myymäläpäällikkö. Lampunostaja oli ollut pudota polvilleen, ja kirjaimellisesti oli suu loksahtanut auki. Heti kohta hän sai kuitenkin tietää, että myymäläpäällikölle oli vain välähtänyt juksata. Miestä ei ollut paljon moinen hauskuus huvittanut.
Mutta Pehtoori oli tovin naureskellut. Tietysti naureskellut: lukioaikana hänellä kun oli kaverinsa kanssa koulupäivien ajankuluttamisen keskeisimpiä keinoja ällyyttää luokkakavereitaan, eikä vähiten minua.
Ja minulle iski tänään ihan hillitön kiusaus tehdä jotain juuri tuollaista. Olin iltapäivän Norssilla haastattelemassa aineenopettajakoulutukseen pyrkiviä. Meitä on aina kaksi haastattelijaa, on tietty runko haastattelulle, tietty viisikohtainen arvosteluasteikko, johon oli saatava oikeudenmukaiset arviot nollasta kolmoseen ja yhtä opiskelijaa kohden aikaa on 20 minuuttia. Olen tehnyt näitä haastattelua pian 10 vuotta syksyin, keväin ja haastetellut kymmeniä, jollen satoja opiskelijoita, joten rutiinia alkaa olla. Homma ei ole edes mitenkään puuduttavaa, mutta väistämättä kysymykset toistuvat paljolti samankaltaisina vuodesta toiseen.
Vuodesta toiseen opiskelijat jännittävät, kädet tärisevät, laikut poskilla muuttuvat hennoista vaaleanpunaisista jouluomenoiden punaan, hikikarpaloita on nähty ja äänen värinä on enemmän kuin tavallista. Yritän olla olematta tiukka, edes jotenkin relata tunnelmaa, mutta tänään oli ihan lipalla, ettei lähtenyt lapasesta. Mieleen pulpahteli mitä merkillisimpiä, täysin asiaankuulumattomia kysymyksiä, kuten ”Oletko tietoinen että opetusministeriössä on päätetty, että historian opetus yläkouluissa yhdistetään käsityön kanssa. Miten sinun käsitöiden hallintasi?” Tai ”Kummasta pidät enemmän, amerikkalaisesta vai tavallisesta jalkapallosta?” ”Mitä mieltä olet Elton Johnista tai Tommy Tabermanin runoista?”, ”Oletko koskaan tehnyt mitään mikä jäisi historiankirjoihin?” ”Mitä ajattelit ostaa äidillesi joululahjaksi?”
En kysynyt mitään noista. En tietenkään. Olin tavallinen tylsä haastattelija.
Tämän blogin nimessä ja määrittelyssä on jo ennakko-oletuksena tuulesta temmatut jutut… Monesti olen ajatellut, todella tempaista ja temmata ”päivän sanan” ihan tuulesta. Lopultakin olen tehnyt sitä äärimmäisen vähän. Kaikkina näinä vuosina on vain muutama fiktiivinen juttu täällä, joten täällä on kovin todenmukaista dokumentaatiota päivieni kulusta. ”Ei koko totuutta, mutta enimmäkseen totuus”.
Mutta varokaapas vain, vielä minä ällyytän. 😉
