Niitä näitä – Sivu 23 – Tuulestatemmattua

Kouluruokalassa

Päivän sana on tänään ollut ammattikeittiöt. Kahdessa sellaisessa olen ollut kuvaamassa: ensinnäkin isossa keskuskeittiössä keittimiä, painekaappeja, linjastoja, uuneja, grillejä, tiskilinjoja, kaikkea mahdollista ja iltapäivällä pienempää hyvin varusteltua, kiviarinauunillisen pizzerian, keittiötä.

Kempeleen uusi massiivinen Kirkonkylätalo pitää sisällään ylä- ja alakoulun, päiväkodin ja paljon muuta. Enkä ole sellaista keittiötä saatikka ”kouluruokalaa” koskaan nähnyt. Kunnan keskuskeittiössä valmistetaan päivittäin 1700 koululaiselle, päiväkotilaiselle ja henkilökunnalle ruoka sekä sen lisäksi sieltä viedään ruokaa yli 10 kohteeseen yli 3000 hengelle (= koululaiselle). Siis keittiössä valmistetaan ruoka 5000 hengelle joka arkipäivä kouluvuoden aikana. Laitteisto ja tilat ovat vakuuttavat.

Koulut alkavat vasta viikonpäästä, joten keittiössä oli vielä aika hiljaista, ruoatonta ja kiiltävää, mikä oli tietysti kuvaajalle hyväksi.

Tulipahan vain mieleen oman kansakoulun keittola. Sinne mahtui kerralla ehkä kuusi luokkaa. Se oli ulkorakennuksessa ja varsinkin talvisin sinne juostiin pihan poikki vauhdilla. Pikkuruiseen eteiseen sitten tungettiin, muodostiin luokan tyttöjen ja poikien jonot – pituusjärjestyksessä luonnollisesti. Kun jono oli suora ja hiljainen, opettaja päästi ruoka”salin” puolelle. Pitkien pöytien ääreen penkeille mentiin hiljaisina jonossa, joten yhden vuosiluokan söit aina samojen luokkakavereiden välissä: toinen oli itseäsi muutaman sentin pitempi ja toinen muutaman sentin lyhympi. Nelosen vieruskaverit muistankin.

Opettaja istui pöydän päässä, yleensä poikien pöydän. Ruokarukous oli tietysti, ja sen jälkeen keittolan täti tuli alumiiniämpärin kanssa pöydän päähän ja jakoi ruoan. Lusikka, haarukka ja veitsi sekä peltimuki olivat jo paikoillaan. Perunat kuorittiin itse, silloin harvoin kun ei ollut keittoruokaa. Yleensä aina oli. Tai laatikkoruokaa. Puuroa tai velliä kerran viikossa. Ja ratuleipää. Rössypottua liian usein!

Kolmosella ja nelosella sai ilmoittautua keittiöön avuksi. Pari kertaa muistan sinne päässeeni. Sitä mitä näillä odoteilla keittiöviikoilla sai tehdä on vain hämärästi muistissa. Ainakin sai viedä seuraavaa ruokatuntiryhmää varten aterimiet ja mukit pöytiin. Nyt vasta hoksaan, että tuonnehan se minun ”pöydänkattamisharrastukseni” juuret juontavat. 🍽

Taideroskikset löydetty

Taideroskikset löydetty, kaikilla rasteilla käyty.

Oulun Taiteilijaseuran jäsenten maalaamia taideroskiksia sijoitettiin vuonna 2021 yhteensä 23 ympäri Oulua, yksi jokaiselle suuralueelle. Taiteilijaseuran sivulla on luettelo noista roskiksista sekä taiteilijoista. (Kalevan artikkelit 15.11.2021 ja 15.12.2021 aiheesta KLIKS)

Tänä vuonna roskiksia on tullut (ilmeisesti) 18 lisää. Luetteloa niistä en ole löytänyt, en myöskään paikallislehdistä mitään artikkelia. Näistä kannattaisi kyllä kirjoittaa ja nostaa mukavaa, iloiseksi tekevää taidetta esille.

Oulun kaupungin karttapalvelun sivulle (linkki alla) kaikki taideroskikset on merkitty.

Oulun karttapalvelu

Valitse kartalla näkyvät tiedot > Kadut ja puistot > Varusteet > Taideroskikset

Olen pyöräillyt kaikki nuo paikat etsimässä ja luullakseni kaikki paikallaan olleet roskikset löytänytkin. Viimeiset kaksi jäivät pyöräillen saavuttamatta, mutta ovat nyt kuitenkin kuvattu, sillä eilen kävimme Pehtoorin kanssa kotiseuturetkellä Yli-Iissä ja Ylikiimingissä autolla,

Yhteensä roskiksia on kai ollut 41, mutta muutamat ovat ”hävinneet”. Esimerkiksi Linnanmaalla ja Pikisaaressa ne on poistettu viemäri- ja katuremonttien vuoksi. Myös Sonnisaaren, Talvikankaan ja Oulunsalon taideroskikset puuttuvat. Talvikankaalla ja Oulunsalossa oli oletetuilla paikoilla uutukaisen näköiset tavalliset peltiroskikset, Sonnisaaressa ei mitään.

Tulevan (2026) kulttuuripääkaupungin kannattaisi tilata näitä taiteilijoilta muutamia kymmeniä lisää. Oulun puistoihin olisivat omiaan ilahduttamaan turisteja ja taiteenystäviä, ja tietysti meidän paikallisten jokapäiväistä arkea. Esimerkiksi Hupisaarille, Nallikariin, Pikisaareen, Torinrantaan tällaisia olisi hienoa saada.

Tein taideroskiksista kuvakansion: https://satokangas.kuvat.fi/kuvat/2024/Oulun+taideroskikset/ Klikkaa ensimmäinen kuva auki, sen jälkeen voit liikkua oikean reunan nuolella kuvasta toiseen. Roskiksille voi myös antaa tähtiä; kun avaat kuvan, näytön oikeaan reunaan tulee kuvasta tietoa sekä tähtiä klikattavaksi. Löytyvätkö yleisön suosikit?

Jäälissä on Jyrki Tammen maalaama Linnut. Se on yksi minun suosikeistani. Hän itse toteaa siitä näin: ”Sininen taivas ja vihreät linnut ilmentävät teoksessani ekologista teemaa, joka kytkeytyy sopivasti jätehuoltoasioihin ja taideroskis-hankkeeseen.”

Tämmöistä lisää!

Tämä oli mukava kesärastijuttu – mitähän seuraavaksi keräilisi. Pyöräilykesää on vielä jäljellä… 🚲

Niitä näitä

Kotiseuturetkillä – ja Jakkukylän silta

Aamupäivällä pitkästä aikaa kuvausprojektivalmistuelua, puheluita ja posteja, – ja pyörälenkkini tein siten, että kävin katselemassa kuvauslokaatiot valmiiksi: Nallikarin kautta Kempeleeseen.

Kempeleessä kävin myös kotiseutumuseon pihalla: nyt itselläni on vanhojen hirsitalojen tarve, tai siis tarvitsen niistä kuvia, kun on mielessä tehdä ”taulu”. Jonkinlainen…

Ja iltapäivällä lähdettiin toisellekin ”kotiseuturetkelle”. Minulla on ollut Oulun kaupungin alueella olevien taideroskisten kesä, ja ymmärtääkseni olen kaikki kohteet käynyt katsomassa, vain Yli-Ii ja Ylikiimingin roskikset ovat olleet pyörälenkkieni ulottumattomissa. Tänään Pehtoori lähti kuvausassistentiksi tai paremminki kaveriksi ja kuskiksi: ja roskikset on nyt löydetty ja kuvattu. Teen huomenna niistä ”loppuraportin”.

Ylikiimingistä löytyi myös Mäntyharjun aittarivi ja kirkkomaan vierestä vanha, kaunis hirsirakennus. Missä käytössä lienee ollut?

Yli-Iistä jatkettiin Iijokivarren rantatietä kohti Jakkukylää, ja sen nähtävyyttä: Jakkukylän riippusilta! Se on Pohjois-Euroopan pisin (250 m) kevyenliikenteen riippusilta. Iijoki oli täysin tyven, ukkosrintama nousi ja teki maiseman dramaattiseksi.

Se miksi, milloin ja millaiseksi verraten uusi silta on rakennettu, kerrotaan perinpohjin nettisivulla.

Sillan kupeessa on pieni uimaranta (ks. otsikkokuva) ja koulun pihassa kesäkahvila, josta tuli huumaava vohveleiden tuoksu…

Jakkukylä on nelostieltä Yli-Iihin vievän tien puolivälissä, ja se kulkee läpi kauniiden maisemien leveän Iijoen rantoja seuraten. Tien varrella on poikkeuksellisen hyvin, ainakin pohjoispohjalaisittain poikkeuksellisen hyvin, hoidettuja pihapiirejä ja kauniisti maalattuja vanhoja rakennuksia.

Matka Iistä Ouluun oltiin oikein kunnon rankkasateessa: motarillakin nopeudet putosivat kuuten-seitsemään kymppiin. Mutta eipä meillä kiire. Mukava retki oli tuo.

Niitä näitä

Väljää

Tänään, tässä kuussa, tänä vuonna on tuntunut, että minuutit ovat väljiä, niissä ”ei ole mitään”, tunnit kestävät ´jonkin ajan´. Ajassa ei ole intensiivistä elämistä, tekemistä, tuntemista, taukoa. Aika kuluu, ja toisaalta ei kulu. Sitten taas yhtäkkiä: ”Ja äkkiä on ilta”.

Noh, ei mitään niin dramaattista tai surullista kuin Salvatore Quasimodon runossa:

“Jokainen yksinään maan sydämellä
auringonsäteen lävistämänä:
ja äkkiä on ilta.”

Enemmänkin vain toteamus: ajan kulumisen luonne, vauhti ja rytmi ovat muuttuneet. Juuri ja juuri ehdin huomata uuden päivän alkaneen, ja sitten se on jo mennyt: on jo ilta.

Ajattelen, että on kyse siitä, ettei ajalla ja sen kulumisella ole enää juurikaan merkitystä tai tavoitetta. Se vain kulkee… Enkä minä aina pysy perässä, en edes halua. Toisaalta, ei tämä ole oikein hyväkään asia.

Mutta kesäpyhästä on nautittu, suunnilleen mitään tekemättä.

Kotipihan lämmössä ja pyöräteillä, ruokapöydässä ja pienten puuhien parissa. Siinä kaikki.

Ja tätähän se on täälläkin kuunneltava – meidän nuorempi nuoripari on parhaillaanStadionilla livenä nauttimassa.

Niitä näitä Reseptit Ruoka ja viini

Ruokaa hakien, tehden ja nauttien

Vähän sellainen olo, että koko päivä on kulunut vain ruoan ympärillä.

Aamupäivällä laitoin scampit marinadiin, tsatsikiainekset valumaan, keitin kananmunat, tein smetanasta ja Dias-purkista (jollainen minulla taitaa aina olla kaapissa jemmassa) etc. mäti-smetanasoosin tekeytymään.

Sateen alkamista odotellen tai peläten, sen väistelyä, pyörälenkin piirun tarkkaa ajoittamista, pohtimista etelään vai pohjoiseen? Siinä samalla katsellessa olympialaisten avajaisten huipennuksia netistä, kun ei jaksettu illalla loppuun asti seurata. Vähän puutarhahommia, perhechattia: Tytär hillastaa mökillä!! Enpä olisi moista uskonut! Ja hilloja kuulemma on. Juniori ja Miniä junalla matkalla Helsinkiin: huomenna vuoden odotettu Coldplay.

Sitten vihdoin päätin lähteä pohjoiseen: kohti Virpiniemeä, ehkä uimaankin sinne, mutta joka tapauksessa toiveena ja tavoitteena oli kunnon pyörälenkki (eestaas Takkurannan kautta), joten tiedossa kunnolla yli 40 km aurinkoisessa kesälauantaisssa.

Jo Kellossa päätin, että pidemmälle en mene. Katselin ja kuvailin kalasatamaa ja hain Kalapuohista pari pientä pakettia (muutama graavilohisiivu ja pari lohiruusuketta), kunnes ymmärsin että vaikuttavan näköiset pilvet merkitsevät pian alkavaa sadetta, ilmanalassa oli reilusti ukkosta.

Joten ei muuta kuin hopusti kohti kotia! Ja oikeasti hopusti: en ole koskaan polkenut 15 kilometrin matkaa niin nopeasti ja kaikki mahdolliset sähköavut hyväksi käyttäen. Ja kolme minuuttia sen jälkeen, kun olin kotona, salamoi ja samalla iski ensimmäinen peruskalliota täräyttävä ukkosjyrähdys. Ja vetta tuli – ihan huolella.

Ukkonen ei vienyt lämpöä, joten saimme iltapäivän lopulla syödä ulkona. Viime kesänä (Mathildedahlin jälkeen) koetin muutaman kerran koota meille (ja ystävillekin) ”saaristolaislautasen”. Minun mielestäni kesäruokaa ihan kympillä. Ja onnistuihan se tänäänkin, helposti. Valmiiden lohiruusukkeiden ja graavilohen lisäksi jo mainittua tsatsikia*, mätimoussea, kananmunia ja uusia perunoita sekä uunigrillattuja scampeja.

* Tsatsiki on meillä perusruokaa, arkiruokaa, kesäruokaa. Teen sitä usein. Mutta nyt on vähän aikaa ollut hukassa kunnon koostumus: joten oli aika kokeilla taas kerran uutta jukurttia, valuttaa sekä kurkku ETTÄ jukurtti. Lisätä valkosipuli vasta aika lopuksi, eikä säästellä suolassa. [Suola on hyvä ripotella valutettavana olevan kurkkuraasteen päälle. Siten turha neste kurkusta irtoaa parhaiten.] Mutta tämänpäiväisessä onnistumisessa olennaista oli kreikkalainen jukurtti: Salakis Creamy Se on vielä parempi kuin Valion Bulgarian jukurtti tai Salakisin ”tavallinen turkkilainen jukurtti” Tämä ”uusi” Salakis on sellaisenaankin hyvää, ja todella kermaista, mukavan hapanta. 🙂

Niitä näitä

Helppo hellepäivä

Rokki soi ja helle hellii!

Oulussa on Qstock-viikonloppu. Ei vaikuta meidän elämäämme muuten kuin että välillä jumputus kantaa Toppilan rantoja pitkin tänne asti. Ja että kaupungissa oli jo keskipäivällä paljon nuoria liikkeellä.

Minäkin olin joukossa. Pyörällä ja kävellen, pikkuisia ostoksia yhdessä sun toisessa kaupassa.

Sitten nopeasti kotipihalle. Kukat tarvitsevat kymmeniä litroja vettä. Mutta ei minua haittaa. Ei helle ole tainnut koskaan haitata.

Pieniä toveja koneella; ensi viikon juttuja ja toissapäiväisiä kuvia.

Kovin vähän mitään muuta kuin kesää yllin kyllin.

Niitä näitä Valokuvaus

Helsingissä Canonin kanssa

Helteinen päivä on tullut vietettyä enimmäkseen ulkona.

Eilen Helsingissä ei ollut näin kuuma, vaikka lämpötila hellerajalla iltapäivällä olikin.

Eiliseen postaukseen laittelin kuvia ja vähän niiden yhteyteen vielä tekstiäkin. Joten kannattanee vilkaista sinne.

Ja tähän vielä jotain eilisestä…

Ensinnäkin, vielä kerran on mainittava Grand Central -hotelli. Tämä taisi olla nyt neljäs vai jo viides kerta kun siellä yövyin. Parasta siinä on sijainti. Elielin aukion reunassa – kaikki on lähellä. Sinne on helppo mennä ja sieltä on helppo lähteä. Se on tyylikäs, huoneet korkeita, käytävät hiljaisia, kylppärit putipuhtaita. Aamiainen vähintäänkin kaikille sopiva, runsas, monipuolinen, hyvistä raaka-aineista tehtyä. Ei se edullisimpia ole, mutta kun me on oltu reissussa ei-niin-pahimpaan-sesonkiin, niin siedettäviä ovat hinnat olleet.

Eilen käveleskellessäni Töölössä ja matkalla Hietaniemeen kuljin parinkin muistoja herättäneen rakennuksen ohi.

Ensinnäkin Pohjoisella Hesperiankadulla on sairaala Mehiläinen. Siellä kävin lapsuudessani aika useinkin, kerran jäin sinne vähäksi aikaa ”töihin”. Äitini vanhin sisar oli siellä puhelinkeskuksessa ja vastaanottoaulassa töissä. Olimme äidin kanssa piipahtamassa hänen luonaan ja äiti halusi käydä jossain lähellä olevassa vaateliikkeessä ja tätini sanoi, että voisin jäädä hänelle apulaiseksi siksi aikaa, että äiti voisi piipahtaa parin korttelin päässä. Olin ehkä 8-vuotias, muistan, että osasin kuitenkin jotain kirjoittaa, ja sain jäädä sen keskushuoneen sivupöydälle piirustelemaan ja kirjoittamaan toviksi.

Toinen rakennus, jonka muistot ovat vielä paljon elävämmät, on alla. Joka sekin on Pohj. Hesperian kadun varrella,

Tuossa rakennuksessa oli ennen kasarmi, nyt kai Attendon hoivakoti ja loft-asuntoja. Kasarmialueella oli vielä parikymmentä vuotta sitten mm. Helsingin Autokomppania, ja siellä isäni suoritti asevelvollisuutensa vuonna 1951. Ja siellä oli autokomppania ainakin vielä kesäkuussa 1983. Tuossa kuvan keskellä alhaalla olevassa matalassa siivessä oli silloin varusmiesten tiloja ja katu siinä edessä on aika kapea.

Oltiin Pehtoorin ja veljeni kanssa linja-autonkuljettajakurssilla (touko-kesäkuu 1983) ja ajotunnilla oli minun vuoroni ajella. Tulimme kuvan oikean reunan risteykseen (Mechelininkatu?) ja ajo-opettaja keksi että ajellaan Hietsun rannalle, joten hän pyysi kääntymään juuri tuohon edessä näkyvälle kadulle. Käännyin, ajelin varovasti kielin keskellä suuta sillä kadunvarsipysäköinti teki ajoradan kapeaksi onnikalla ajettavaksi. Ajelin menemään ja kuulin kun ope selitti että oikealla on autokomppania … enpä piitannut moisesta, koetin päästä kunnialla kadunpätkän toiseen päähän. Pääsinkin. Ja siellähän oli sitten pikkuautot parkkeeranneet niin, ettei ollut puhettakaan, että onnikalla olisi päässyt kääntymään seuraalle kadulle. Mikä avuksi?

Ei muuta kuin oli peruutettava takaisin, koko korttelin mitta, kapeaa kaistaa pitkin. Eikä auttanut sanoa, etten halua, sillä oli kuulemma oikein hyvä harjoittelupaikka. Ja minähän peruutin. Ja jossain välissä minulle kerrottiin (en itse uskaltanut edes katsoa), että kaikissa ikkunoissa roikkui varusmiehiä siniset autokomppanian laatat kauluksissaan ja kannustivat minua vilkutellen ja taputtaen, kannustushuutoja hihkuen!

Eihän se mikään mallisuoritus ollut, peruutus kesti kauan muutaman sadan metrin matka, olin kädet märkänä ja tuskaisena. Mutta niin vain pääsin pois autokomppaniayleisön edestä ja kapoisen katupätkän perukoilta. Tuskin unohdan tätä enää myöhemminkään!

Eilen kuljin siis turvallisesti kävellen ohi tuon paikan ja menin Hietaniemen hautausmaalle melkein pariksi tunniksi.

Tässä muutama kuva taitelijakukkulalta, jossa hyvinkin erikoisia hautakiviä, ja vähemmän taiteilijoiden hautoja kuin olin luullut.

Yllä harmonikkataiteilija, säveltäjä, musiikkineuvos Lasse Pihlajamaan hauta ja oikealla näyttelijä Leif Wagnerin hauta.

Kauppatorilla kävin sekä tiistai-iltana että eilen jossain välissä. Ja siellä taas hoksasin, että enää en osaa olla ilman kameraa, en ottamatta kuvia. Kun tiistaina lähdin kotoa, harkitsin pitkään, otanko koko painavaa Canonia raahattavaksi.

No en vakavissani miettinyt, sillä tiesin, että kärsisin, jollen ottaisi. Enkä toisaalta oikein tiedä, miksi se nytkin oli oltava mukana. Muuta kuin blogin kuvittamiseksi! 😂 😂

Joten Ateneumin seinällä ollut Järnefeltin lausahdus kolahti:

Ja onneksi oli järkkäri kaulalla. Taidemuseo Amos Rexin aula (otsikkokuva) on aina niin kuvauksellinen! Kännykkäkamera ei olisi riittänyt!!

Taidemuson pihapiirissä on Kim Simonssonin Sammaljätit. Isot sympaattiset hahmot.

”Valontuoja” oli lähes hellyyttävä. Kaksi muutakin kannattaa käydä vilkaisemassa…

Niitä näitä

Humpsahdin Helsinkiin

Näin heinäkuun 2024 lopulla tapahtunutta….

Pääsiäisretriittini jäi tänä(kin) vuonna pitämättä ja kotimaan Grand Tour (1 – 5 vrk), jollainen monena kesänä on tehty, ei tänä vuonna edennyt aiottua ja/tai suunnittelua pidemmälle, mutta ja siksi: minä halusin kuitenkin jonnekin. Vaikka sitten yksikseni.

1990-luvun lopulla ja 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana kävin yksikseni Helsingissä useammankin kerran vuodessa (ja lisäksi kerran vuodessa opiskelijaekskursion opena). Vaikka noilla reissuilla olin päivät pitkät, pitkät päivät arkistoissa tai kirjastoissa, joskus seminaareissa tai konferensseissa, niin silti olin reissuissa yksin. Eikä minulla ollut mitään yksin reissaamista vastaan. Päinvastoin.

Tarvitsen sellaista joskus. Yksinoloa. Nykyisessä elämäntilanteessa yksinoloa on vähän. Yleensä vain lenkillä, hiihtäen, kävellen tai pyöräillen pari tuntia päivässä, siinä kaikki. Mutta ei se ole ihan sama, mitä joskus toivon ja tarvitsen.

Pelkkä Haaparannan reissu tai pyöräily Liminkaan, tai vaikka Iihin, eivät tunnu riittävän, Järvenpäähänkään ei kannata lähteä, koska Emmiliinin poppoo on edelleen Hangasojalla, joten… Viime viikolla tarkistin Finnair Plus -pistesaldoni ja Scandic-hotellien jäsenyyspisteet ja niitä oli riittävästi eestakaiseen lentoon ja yöpymiseen Helsingissä.

Täällä olen.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Lentopalkintolennot ovat usein vähän ”vaikeaan” aikaan, mutta nyt minulle sopi tämmöinenkin hyvin. Reilu vuorokausi yksin oloa piipahtaen kesäisessä Helsingissä.

Puolineljän lento lähti vähän etuajassa, ja kirjauduin Grand Centraliin jo viiden aikoihin.

Aika paljon olen yhden Helsingin vuorokauden osalle toivonut ehtiväni, tänään kävelyä Espan puistossa ja tietysti Kauppatorin rannassa, meren lähellä. Lämmintä ja paljon meitä maalaisia … Samalla piipahdin Kapteenskassa, Kämpin putiikeissa ja tietysti Stockalla ja Akateemisessa.

Jo kotona päätin: yhden hengen illallispaikka olkoon Bistro Bardon (Kluuvikadulla). Ranskalaisen keittiön klassikkoruokaa… Olin seitsemän aikaan Bistron terassilla pienessä jonossa kyselemässä ”olisiko yhdelle pöytää?” Vähän hassulle sellainen tuntui, mutta rohkeasti annoin ohjata itseni ulkoterassin pöytään.

Ja ”Skagen Bardonin tapaan” oli mahdottoman hyvä, ravut tuoreita, ei mitään sitkeitä, pieniä pakasterapuja, muikun mätiä oli tarpeeksi, uppomuna juuri oikeanlainen ja briossinen leipä aika täydellinen. Lasillinen Loiren cremantia sen oheen ja lopuksi espresso. Ja mukava, tärkeilemätön tarjoilija.

Olin tyytyväinen. Ja ”viihdykettä” sain naapuripöydästä, jossa kaksi ikäistäni naista keskustelivat lapsistaan ja lastenlapsistaan, kehuskelivat kilpaa näitä toiselleen, samoin kuin omaan varallisuuttaan. Huoh!

Nyt olen tutussa hotellissa, viileässä huoneessa, huomista odotelleen. Järnefelt ja ehkä Cajsa heti aamupäivällä.

Kuvia on, liittelen niitä kotosalla.

(Artikkelikuva aamun pyörälenkin satoa.)

Niitä näitä

Mistä on kesäpäivät tehty?

Mistä on Tuulestatemmatun tämä kesä tehty?

Pyöräilystä
Kokkailuista
Roskisten etsimisestä
Kukista
Kirjoista
La Promesasta ja kutomisesta
”Vieraista” = perhe ja ystävät ruokapöydässä
Alkukesään kuuluivat myös mökkipäivät

Ainakin jos blogipostauksia rullailee taaksepäin niin pyöräilyä ja ruokaa on riittänyt. Ja sitähän se on ollut tänäänkin.

Vaikka on maanantai, niin ainakin yksi museo oli auki: ajelin Turkansaareen. Helteisen maanantai lenkillä kävin siellä tovin istuskelemassa ja limpparin nauttimassa. Lippuluukulla Museokortti-äppia näyttäessäni nuori, todella nuori mies ranneketta ranteeseeni laittaessa kysyi ”Onko paikka ennestään tuttu, tarvitsetko alueen kartan?” – Totesin että ”on tuttu, minut on vihitty täällä”. Pojalta lipsahti ”OHO” ja olisittepa nähneet ilmeen. 😮

Tänään en kuvaillut kukkia, vaan peltoja. Vehnäpeltoja on harvoin sattunut pyöräretkillä kohdalle…

Vehnää oli myös lautasella. Vastoin tapojamme menimme syömään Oulun torille. Kauppaan lähtemisen ja ruoan tekemisen sijaan päätin, että pyöräillään torille syömään. Siellä kun on muutaman kesän ollut toriravintola, jonka pizzoja on kuultu kehuttavan. Kalevassa on siitä pitkä ja perusteellinen artikkelikin.

Kippari Pizza on vähän poikkeava torinrannan kala-paella-aasialaisista ruokapaikoista sikälikin, että se ei ole muoviteltta, vaan isojen varjoen alla aika mukava nurkkaus ihan teatteria vastapäätä. Ja siellä on oikeat lautaset ja aterimet, ei kerniliinoja eikä plastiikkaikkunoita.

Ja pizzat: ne on hapanjuuritaikinaan leivottuja ja useissa on savustettuja lihoja.

Me valitsimme tällaiset:

Savuhärkä 17,90 €

Hollandaise-kastiketta, savuhärkää, pekonia, karamellisoitua sipulia ja aiolia.

Herkkutatti 17,50 €

Ranskankermaa, chili-valkosipulimarinoituja herkkutatteja, karamellisoitua sipulia, tuoretta timjamia ja mustapippuria.

Molemmat olivat ”biancoja”, ei tomaattikastiketta. Minun tattipizzassa karamellisoitu sipuli oli makuuni turhan makeaa, mutta muuten ”Molto bene” pohja ohut ja rapea ja siinä oli makua. Mennään toistekin.

Ja huomenna minä lähden tapaamaan Järnefeltia, koska meillä jäi viimeksi juttu vähän kesken, aion mennä myös merenrantaan Ursulan luo Toast Skagenille, Kapteenskaakin varmasti ehdin heipata ja ties mitä keksinkään.

Niitä näitä

Valkeisella ja keramiikkapuodissa

Helle hellii. Että minä tykkään kun on kunnolla lämmintä ja aurinkoa. Ei näitä tällaisia päiviä näillä korkeuksilla ole liikaa ollut.

Tänään jo hyvissä ajoin tien päällä. Ja vihdoin – vähän liian myöhään – kamerassa mukana teleobjektiivi: tänä vuonna on Oulujoen varrella ollut poikkeuksellisen paljon ulpukoita, kilometrien mittaisesti Erkkolan sillalta Poikkimaantien sillalle. Nyt kukinta jo vähän ohi, kukkia enää muutamia, mutta silti. Silti tykkään niistä. Taas yksi keltainen kukka, josta pidän, vaikka en keltaisista kukista pidäkään. 😀 Ehkä on täsmennettävä, että luonnonkukissa (kullero, unikko, ulpukka, auringonkukkakin) keltainen on ok, mutta ei leikkokukissa (ruusu, narsissi, gerbera…). Noh, ihan sama. Yhtä kaikki: kaupunkiluontokin on nyt hyvin kaunis.

Ajelin Valkeisjärvelle (Valkiaisjärvi), jossa aamukymmeneltä oli lapsiperheitä uimassa jo vaikka kuinka paljon. Minulla ei uikkareita mukana, mutta ehkä loppuviikosta minäkin sinne uimaan!

Hiukkavaaran kautta (kierrellen) kotiin. ”Uusi Hiukkavaara” on kyllä metkan näköistä aluetta: melkein kuin olisi jossain Norjassa, Hollannissa tai jossain … Puutalorakentaminen on ihan uudenlaista. Ja värien käyttö sallittua!

Kotiuduttuani hain Eepin kaveriksi, ja lähdettiin käymään keramiikkapuodissa: Ceramica e Arte Kalsa

Eihän lasta tietenkään mitkään terrakottaruukut kiinnostaneet, mutta kun kerroin, että siellä on kanoja, joita ehkä saa ruokkiakin, niin tietysti sain kaverin mukaan. Ja saihan Eepi kaikki viisi kanaa ruokkiakin!

Että tämä pieni on eläinrakas!

Tälläkin kertaa ostin ruukkuja, yhden ison ja yhden pienen yrttiruukun. Ehkäpä ne matkaavat mökille…