Niitä näitä

Aurinkoa, ukkosta, sumusadetta, kesätuulta, synkkää merenrantaa, leppoisaa kotipihan kesäillan lämpöä, jylinää jossain kaakon suunnalla. Suunnilleen kaikki kesäsään ilmenemismuodot on tänään havaittu, yhden päivän aikana sääkarttojen kaikki merkit ”livenä” .

Aamupäivällä löysin reilun tunnin sateettoman välämän, jossa kävin sykkelöimässä, aika nihkeässä säässä. Samaan aikaan toisaalla: Pehtoori koetti Gigantin kodinkoneasentajan kanssa saada uuden tiskikoneen asennetuksi.

Meidän La Festa – ympärivuotinen ”kesäkeittiö” – on 16 vuotta vanha, ja niin oli viime viikonloppuna hajonnut tiskikonekin. Korjaaja kävi alkuviikosta ja totesi sen korjaamisen olevan mahdotonta, tai ainakin hyvin kallista, joten päätimme, että ”on kai se hankittava uus, eihän ne määräänsä kauempaa kestä, ja ei kai ne tiskikoneet nyt niin hirveitä maksa?”

– Maksaa ne, ainakin jos haluaa vähänkään luotettavamman oloisen! Totesimme, että siinä meni talven Madeiran matka! Uusi kone luvattiin jo keskiviikolle, mikä oli hyvä asia, koska olihan meillä eiliselle torstaille tiedossa ruokavieraita ja siten paljon tiskattavaa,… Asentaja ja kone tulivatkin ajoissa. Ainoa vaan, että uusi kone oli aika lailla ruttaantunut – ”toimitusvaurio”. Siis ei muuta kuin uusi tilaukseen, ja eilinen pärjättiin kyllä ilman konettakin. Tänään sitten uusi yritys, mutta eipä se uusi sitten mahtunutkaan entisen koloon. Pehtoori  piikkasi laattalattiaa ja siivosi jälkiä aamupäivän ja iltapäivällä asentaja tuli uudelleen.

Nyt on tiskaushuolet taas vähäksi aikaa hoideltu. Tämähän koskee nimenomaan Pehtoorin huolien vähentämistä: hänhän se meillä nykyisin useimmiten huolehtii tiskit. Minä suunnittelen ja teen sapuskat, arkeen ja juhlaan, ja mies korjaa jäljet. Tällaiseksi meillä on työnjako viimeisen parinkymmenen vuoden aikana hioutunut, – toki rajanveto on välillä häilyvä. Molemmat voivat välillä olla toistensa ”tontilla”.

Eilisessä menussa on uusiakin juttuja, mm. fenkoli-pecorinosalaatti, joka oli tänään toisena päivänä vielä parempaa kuin eilen, palaa niihin joku päivä. Ja toisen kerran tehtyäni on olen vakuuttunut, että Tiramisu Limoncello tulee jäämään meidän kesäruokarepertuaariin.

Eilinen versio oli vielä parempi kuin muutaman viikon takainen, josta puuttui pistaasipähkinärouhe. Eilisessä se oli, ja antoi purutuntumaa ja makua. Siis kannattaa käyttää niitä.

Koska eilen valvottiin pitkälle (noin vartin) yli puolenyön, mikä on hyvin harvinaista meille, on nyt kahdeksan aikaan jo väsy. Tämmöistä tämä vanhojen juhliminen on.

Juuri lähtivät ystävät.

Paljon puhuttavaa, muisteltavaa, paljon ystävyyttä, kyyneleitäkin, naurua ja toiveita tuleviin päiviin.

Ja hyvää ruokaakin.

Kesäfiilis. Tänään on Oulussa ollut oikea kaunis, lämmin, melkein helteinen kesäpäivä. Aamulenkille ei mitään pitkähihasta tarvinnut, ei edes pahasti tuullut. Täyteläistä vihreää. En ole onko ´vihanta´oikea sana, mutta se tuli mieleen monta kertaa. Ja kesä.

Kesäfiilikseen kuuluu myös viili. Syön sitä nykyisin hyvin harvoin, mutta tänään oli kesäviilin aika. Ja se toi muistoja, oikeastaan aika ikäviä muistoja, hyökynä. Niistä muistoista on jo 35 vuotta!

Mutta viiliin liittyy myös hyviä muistoja. Lapsuusmuistoissakin viilillä on sijansa.

Perheellämme oli Kiimingin Nurmijärvellä mökki, jonne minä, veljeni ja äiti, sekä usein myös kotiapulainen, muutimme kesäisin ainakin muutamaksi viikoksi, isä tuli kaupungista viikonloppuisin mökille. Olin silloin alle kouluikäinen, ja mökkipäivistä on paljonkin ihan eläviä muistikuvia.

Tykkäsin ihan hirmu paljon olla siellä. Sain uida, onkia, minulla oli leikkimökki, jossa oli kirjoja (en osannut vielä lukea, mutta kirjoja kuitenkin), sain käydä apulaisen kanssa hakemassa läheisestä Järvelän talosta maitoa ja munia. Lehmät kyllä pelottivat tosi paljon. Käytiin marjassa, sadepäivinä pelattiin Mustaa-Pekkaa. Joskus mukanamme oli myös ystäväni Ookku, joka asui silloin tästä meidän nykyisestä kodistamme muutaman sadan metrin päässä.

Ja mökillä kävi varsinkin äidin sukulaisia, – ja Perniön pappa.

Kuvassa verkoilta tai katiskalta tultua savustellaan saalista. Oikealla puolellani ovat Järvelän isäntä, isäni mökkilookissaan ja pappa, josta muistan paremmin isot kädet kuin solmion ja valkoisen paidan.

Yllä oleva kuva on eri illalta, mutta sama kesä. Mökki oli kai toista kesää olemassa? Laituri ei ole tässä vaiheessa vielä ihan viimeistelty? Siis 1962? Arvelen, että tämä on 4-vuotiskesästäni. Joka tapauksessa olin isompi kuin  suuri hauki, joka on kai katiskasta vastikään nostettu. Se oli aina mukavaa ja jännää puuhaa. Isä ja äidin vanhin sisar ovat mukana riemussani.

Mutta siis, mökkiin liittyy myös viili. Siellä äiti teki itse viiliä, ei – ei ainakaan muistaakseni – koskaan kaupungissa. Ja jo silloin söin viiliä kanelin ja sokerin kanssa. Ilman niitä en sen jälkeenkään ole viiliin koskenut. Mutta joka tapauksessa, mökin muistot iltapalasta viilikupin äärellä, ovat mukavia.

Voikukkia, puna- ja valkoapiloita ihan pelloiksi asti, lemmikkejä muiden alla piilossa, mesiangorvoja ja vielä enemmän koiranputkia, joiden pitsimäisestä kukinnasta teiden varsilla pidän paljon, niittyleinikkejä, kissankelloja, ohdakkeita, ketoneilikoita, peurankelloja, siankärsämöitä, horsmia, ojakärsämöitä, niittyleinikkejä,  voikukkia ja jo puhalluskukkiakin. Ja lemmikkejä. Niiden sini on mieluinen, kukka kaunis. Pyykkärin rannassa lumpeenkukkiakin. Rentukan jo hiipuneet.

[Kiitos, Google Lens tunnistusavusta!💚]

Kaikki kukkii yhtäaikaa. On vasta kesäkuun viimeinen, ja nyt jo kaikki kukassa. Kaikki nuo tänään muutaman tunnin pyörälenkillä. Ja paljon jätin kuvaamatta.

Kotipihalla ensimmäiset pionit kukassa, – ja nehän on jo pian ohi. Tänä vuonna kesällä on kiirus, hoppu. Mielelläni nauttisin vähän verkkaisemmasta vauhdista, – nyt kun kerran on paljon aikaakin.

Minulla oli uikkaritkin pyörän satulalaukussa, josko olisi Valkeisjärvelle polkenut uimaan, mutta oli kuitenkin sen verran vilpoista, etten sittenkään.

Ketunleipä eli käenkaali  – aika metka synonyymi suuntaan jos toiseenkin. Milloin ja miksi nuo nimitykset ovat syntyneet. Käki ja kettu, toiselle leipä, toiselle kaali. Tätähän ei täällä Pohjois-Pohjanmaalla juuri tapaa, eilen illalla kyläpaikan hulppeassa puutarhassa tätäkin ihastelin. Saisinkohan minäkin kasvamaan meidän takapihalla?

Samaisesta pihapiiristä on meidän pensaisen juurille parikymmentä vuotta sitten tuotu valkovuokkoja, ja nehän voivat oikeinkin hyvin. Ketunleivästä olisi iloa ruokapöydässä, salaateissa ainakin, ja sen kukat olisivat erinomaisen hyviä koristeita annoksiin (ks. läh.). Pitäisiköhän ottaa oikein asiaksi koettaa, josko saisin ”viljelykseen”?

Tänä kesänä minun yrttiviljelykseni ovat kovin vaatimattomat. Takapihan kaivonrenkaisiin en ole istuttanut mitään: siellä kasvaa monivuotisena raparperia ja lipstikkaa (se on jo valtava pensas), rucolaa ja valkosipulia sekä persiljaa, eikä nyt mitään muuta.

Mutta ostin jo toukokuussa Bauhausista (ilmeisesti mansikoille tarkoitetun) ruukun, ja siinä on nyt salviaa, timjamia, basilikaa, rosmariinia. Tuossa pysyy kosteus hyvin, ja ruukku on helposti päältä kasteltava.

Ja ”pyöräkorissa” on narupunosruukku, jossa säilytän kaupasta ostettuja yrttikimppuja: basilikaa, tilliä, minttua, lehtipersiljaa, korianteria, ruohosipulia, – milloin mitäkin. Ne pärjäävät runsaassa vedessä ja ulkoilmassa paljon paremmin kuin sisällä pimeässä. Tuosta on hyvä käydä napsaisemassa tarvitsemansa.

Tänään Pehtoorin nimpparisapuskalle tarvitsin ruohosipulia, tilliä ja lehtipersiljaa – smetanakastike sankarin savustamalle siialle. Teimme (keskiviikkoillan savustus- ja grillausoppien innostama) myös savuscampeja. Minä marinoin ja Pehtoori savusti. Tulos oli syötävä, mutta ei vielä ihan moitteeton.

Koska ukkosen uhka oli jo aamupäivällä, olin heti kahdeksan jälkeen pyörän kanssa Kuivasjärvellä, Pyykösjärvellä, Puokkarilla — lyhyen etäisyyden päästä kotoa siltä varalta että ukkonen uhkaisi kastella.

Ei ehtinyt, ja minä sain tämän päivän  kilometrit mittariin hyvissä ajoin. Aika pahasti olen kyllä  jäljessä tämän kauden tavoitekilometreistä, mutta enpä isommasti stressaa. Enää puuttuu 2139 km, – 1111 km on vasta poljettuna. Lokakuun alkupuolella pitäisi olla vielä reilut 2000 km lisää – noh, ehkä on, ehkä ei.

Sade ja ukkonenkin tulivat puolenpäivän aikoihin; oivallinen tilaisuus Festan siivoukseen ja muiden kotitöiden tekoon.

Paluu arkeen.

Rästissä, vuorossa, tekemättä, aiottuna on ollut kaikenlaista. Tänään sitten juhannuksen ja juhannusvieraiden jäljiltä siivoilua, kaiken asettelua paikalleen, pihakukat ja pyykit, kuvaussuunnitelman laatiminen, sähköposteja, tapaamisten sopimisia, kesäkuussa kovin vajaaksi jääneiden pyöräkilometrien kerryttäminen pitkällä lenkillä (melkein 50 km!), jääkaapin tyhjennysruokaa, kalenterointia. Ja puheluita. Ihan tavattoman vähän olen nykyisin puhelimessa; äidin mentyä ei ole juuri enää ollut mitään puheluja vaativia juttuja, ei hoidettavia asioita. Mutta tänään sitten Muistikuvia-juttuja.

Ja sitten vihdoin loputkin yo-kuvaukset editoinnin alle. Koskaan lyhyellä valokuvaajan ”urallani” en ole näin kauaa pantannut kuvien toimittamista. Mutta tämä oli tiedossa myös kuvat tilanneilla. Ja huomiseksi ei jäänyt enää juuri mitään.

Rästipostauksiin en vielä ole ehtinyt paneutua, mutta eiköhän tällä viikolla tule kesälomalle lukusuosituksia ja viinivinkkejäkin.

On ollut aurinkoa. On ollut leppeää tuulta, sopivasti lämpöä, eikä sääskiä pihassa. On ollut pitkä aamiainen, pyörälenkki, ja perhepäivällisen valmistelua. On ollut yhdessäoloa, Emmiliinin päivärytmissä elelyä, vieläkin totuttelua toisiimme. Ja minulla melkein kiireinenkin päivä. Nyt on pari päivää syöty hyvin, runsaasti.

Tätähän olen odottanut: molemmat lapset avec ja kolme lastenlasta. Melkein pakahduttavaa. Vuotuisjuhlat tuovat ja tekevät muistoja. Huomenna reissaamiset ja riemut tasaantuvat, touko-kesäkuu ovat olleet monenlaisen menon ja menemisten aikaa, nyt kai hiljalleen hiipuu.