Niitä näitä – Sivu 22 – Tuulestatemmattua

Harjoitustyössä on kakku 🎂

Olen aloittanut joululeipomisen.

Moneen vuoteen en ole tehnyt mitään kuivakakkua, en kotiin, en M-mummulle. Tänään tein. Tein kakun, jota äitini teki usein: se on hyvin voinen, hyvin säilyvä, hyvin hyvä kakku. Meillä oli sitä lapsuuteni jouluissa ja juhlissa. Nyt sitä on täälläkin. Ja minulla on ihan uusi kakkuvuoka. Siihen leivottu kakku melkein huusi kuorrutusta. Ja kirsikoita. Kukaan muu kuin minä ei tykkää noista ”joulukirsikoista”, mutta minä kyllä voinkin napsia ne sitä mukaa kun kakkua kuluu.

Äidin kakussa ei koskaan ollut kuorrutusta, saatikka kirsikoita, – on se sen verran makea ja tiivis kakku, ettei kyllä tarvitsisikaan, mutta ku … Halusin kuviin oikein hienon kakun! En ole ennen tehnyt pikeeriä, sokerikuorrutusta, joka on tavallista vesi-tomusokeri kuorrutusta kovempi, paremmin säilyvä. Kelpo ohje on Valion sivulla.

Kakusta tuli myös osa minun Word Press -kurssini harjoitustyötä. Olen tehnyt harjoitussivua vähän vasemmalla kädellä, käytellen kaikkia keinoja ja niksejä, joita kahden sunnuntain kurssilla on opetettu. Jälki on vasemmalla kädellä tehdyn näköistä, eikä sivu lähelläkään valmista. Siitä huolimatta linkitän sivun tähän: Joulureseptejä – harjoituksen vuoksi

En aio tehdä mitään kovin massiivista joulureseptisivukokoelmaa (vrt. viime pääsiäinen), mutta tulen tuohon sivulle laittelemaan vielä uusia ja vanhoja ohjeita, vinkkejä jouluherkuista. Lnkki sivulle on myös tämän sivun ylävalikossa. Keskeneräistä ei saisi tietenkään näyttää, mutta käyhän kurkkaamassa. Ja tämän kakun resepti siellä jo onkin.

Niitä näitä

Amarylliksellä on tarina

Ostin toissaviikolla yhden valkoisen amarylliksen – Lidlistä, halvalla. Kaksivanainen aika pieni amaryllis maksoi kuusi euroa. Hain parin päivän jälkeen kaksi lisää.

Nyt ne kaikki kukkivat, toiset – ja ehkä kolmannetkin vanat ovat jo nousemassa. Jo monena vuonna amaryllis on syrjäyttänyt hyasintin, ja joulutähdetkin. Noh, yksi joulutähti sentään kuuluu eteisen peilipöydälle. Se on yleensä punainen, mutta amaryllikset valkoisia.

Kukillahan on usein symbolisia merkityksiä, jotka vaihtelevat kulttuurista ja aikakaudesta toiseen. Amarylliksella tuntuu olevan aika monenlaisia symboliarvoja.

Jo antiikin Kreikassa… Niinhän tällaiset tarinat yleensä alkavat, ja niin tämäkin.

Kreikkalaisesta mytologiassa rakastunut nymfi (tai paimentyttö) nimeltä Amaryllis halusi herättää vain kukista kiinnostuneen Alteo-nuorukaisen kiintymyksen – ja kiihtymyksenkin?, mutta kun ei siinä muuten onnistunut, hän Delfoin oraakkelin neuvon jälkeen lävisti oman sydämensä kultaisella nuolella Alteon oven edessä. Amarylliksen sydänverestä syntyi verenpunainen kukka ja Alteo vihdoin huomasi Amarylliksen! Myytti amarylliksesta oli syntynyt; sen sanotaan edustavan rakkauden ja halun muuntavaa voimaa. Kukan kreikkalainen nimi, joka siis nymfilläkin oli, tarkoittaa kimmallusta.

Amaryllis yhdistettiin usein myös jumalattariin tai muihin voimakkaisiin naishahmoihin, kuten Afroditeen tai Venukseen. Kristillisessä symboliikassa amaryllis edustaa jumalallista kauneutta, puhtautta ja sillä on yhteyksiä Neitsyt Mariaan ja raamatullisiin teksteihin.

Kukan kasvutapa- ja kukinta-aika liitettiin myöhemmin myös uudestisyntymiseen ja ylösnousemukseen: sipulin kyky olla lepotilassa talvikuukausina, ennen uudelleen nousua keväällä, edusti elämän syklistä luonnetta.

Viktoriaanisessa Englannissa Etelä-Afrikasta kotoisin oleva amaryllis edusti eksotiikkaa: kukan voimakasta karmiininpunaista väriä ja ainutlaatuista muotoa pidettiin harvinaisina ja toivottavina piirteinä. Tuolloin amaryllis yhdistettiin usein ylpeyteen ja kauneuteen, ja sen katsottiin osoittavan myös voimaa ja päättäväisyyttä, nimenomaan sen takia, että ne ovat korkeita kaikkien muiden talvikukkien yläpuolella.

Nämä symboliset assosiaatiot ja mielikuvat ovat muuttuneet vuosisatojen aikana. Ja kulttuurinen merkitys on kehittynyt ja muuttunut ajan myötä.

Jotenkin ylväs ja kaunis se on!

PS. Amaryllis vai ritarinkukka? Ritarinkukasta käytetään usein amaryllis-nimeä. Aitoamaryllis (Amaryllis belladonna) kuuluu kuitenkin eri sukuun kuin ritarinkukka. En tiedä kumpia nuo minun Lidlistä hankkimani ovat, amarylliksenä ne siellä myytiin.

Niitä näitä

Arkinen, hyvä päivä

Arkinen päivä, kotipäivä, kotityöpäivä, vesisadepäivä, kuukausi jouluun -päivä, ahkera päivä.

Hyvä arki on hyvä asia.

Silloinhan elämässä on asiat hyvällä mallilla, kun arkikin on turvallista ja hyvää ja kun päivät kuluvat helposti ja hengästymättä turhia.

Lorem ipsum dolor sit amet, consectetur adipiscing elit. Ut elit tellus, luctus nec ullamcorper mattis, pulvinar dapibus leo.

Niitä näitä

Umpikujassa, sumussa

Vähän aavistelin ja pelkäsin, että tässä käy näin.

Tarkoitushan on ollut opetella uusia julkaisumetodeja ja -tapoja, uusia ulkoasuja ja saada vähän helpotusta tähän minun bloggaamiseeni. Pakata valtaisaa blogiarkistoa pienemmäksi, ehkä jopa säästää webhotellikustannuksista. ja kaikkea muuta hyvää ja kaunista on tässä kolme päivää ollut aikeena saada aikaiseksi. Ja kuinkas sitten kävikään?

Vähän sellainen olo kuin joskus aikoinaan, kun kirjoitti artikkeleita tai loppulausetta kirjan luvun loppuun: alussa oli tuhannen innoissaan, varmana asiastaan, kaikki loogisesti ja asiantuntevasti pohdittuna valmiiksi. Aikani kirjoittelin, todistelin, viittailin guruhin, vyörytin argumentoinnin tueksi valtaisan empiirisen aineiston todistusvoiman, ehkä jossain vaiheessa olin jopa kokemusta ja kykyä aistivinani itsestäni, kunnes hoksasin kirjoittaneeni itseni ja tekstini ihan solmuun ja vielä solmun jonnekin umpikujan perälle. Näin on käynyt tänään. Ja sitten vielä ulkoiset tekijät (webbihotelli) ovat lisänneet hämmennystäni.

Tänään olen saanut KAIKKI (myös esim. Muistikuvia-sivuston että Oulun voutikunnan kuvasivuston) ihan sekaisin. Salasanat eri alustoille sekaisin, ja ties mitä kaikkea sekaisin.

Ilon läikähdyksiäkin on ollut: tapasin Apsun aamupäivällä. Oli taas pojanpojan hammaslääkärireissu, jossa mummi sai olla kaverina. Hyvin meni tänäänkin, ja suunniteltiin ens viikonlopulle yhteistä piparkakkutalon rakentelua.

Ja se mielessä ja itseäni piristääkseni avasin paketista jo ainakin kuukausi sitten tilaamani uuden talolyhdyn. Puutarhurinmajasta tämäkin.

Niitä näitä

Flunssia ja niiden ehkäisyä

On päivälleen vuosi siitä, kun lensimme Espanjaan osallistuaksemme Andalusian suurelle kiertomatkalle. Osallistuttiinhan me, vaikka kiertomatkamme torsoksi jäikin (korona!). Tulipahan mieleen, kun nyt katselee uutisissa ja netissä videoklippejä tulvivista kaduista, vesivirroista ja kaaoksesta liikenteessä. Pahalta näyttää, ja tuntuukin.

Viime vuonna ei yrityksestä huolimatta saatu korona- ja influenssarokotuksia ennen reissua (oli muutamasta päivästä kiinni), ja seurauksethan sitten olivat aika ankeat. Nyt saimme rokotusajat ensi lauantaille. Ainakin Oulussa on merkillisen vaikeaa ollut järjestää ikäihmisten, senioreiden, vai miksi meitä yli kuusvitosia kaupungin retoriikassa kutsutaankaan, rokotukset: tuntien jonot ulkona rokotuspisteiden ulkopuolella eivät ole olleet Pohteen (Pohjois-Pohjanmaan hyvinvointialueen) toiminnan toimivuuden parhaita ilmenemismuotoja. Noh, nyt ei enää tarvitse jonottaa.

Minullakin alkaa vihdoin flunssa helpottaa, joten senkin puolesta pääsen hankkimaan rokotteen. Järvenpään Satusaunan tarhan (syksyn ensimmäisen) flunssa-aallon tauti kesti 1-vuotiaalla muutaman päivän, 1-vuotiaan vanhemmilla muutaman viikon, mutta mummilla muutaman kuukauden, ja bonuksena siihen kuului vielä aika perusteellinen poskiontelotulehdus sekä äänen häipyminen vielä viime viikolla aika ajoin lähes totaalisesti. Mutta nyt ohi on!

~~~~~~~~

Muistiinpano itselle: tänään loppui kausi.
Nyt luvut (tuossa neljän kesän pyöräilyt) sellaisia,
että on hyvä mieli.

”Pukki ja oikeinmerkki” sen tekevät
– kuten sukurasitteeseen kuuluu. 🤣

Nyt lähtee sykkeli huoltoon ja talvilevolle.

(Otsikkokuvassa otos kännykällä Hartaanselältä kohti Toppilaa:
Tervaporvarinpuiston rantatie on jo auki,
mikä ilahdutti kovasti. Kevyenliikenteen uusi silta on vielä ”vaiheessa”.)

Niitä näitä

Menneessä taas …

Hieman arveluttava, tai ainakin outo, juttu sattui tänään silmiin kauppareissulla. Ruskon Cittarissa Pirkka-kimppua valitessani hoksasin suunnilleen ikäiseni naisen valitsevan pitkään ja huolellisesti irtiksiä, keräsi niitä pienen pussillisen, ja tuli sitten hänkin katselemaan kukkaämpäreitä – ja samalla vaivihkaa syömään niitä karkkeja! Tovi siinä oltiin yhtä aikaa ja hän mutusteli karkin toisensa perään, siirtyi jonnekin, ja kun minä jo olin siirtynyt karkkihyllyjen läheiseen kassajonoon, tämä karkki-ihminen meni vasta silloin punnitsemaan ne karkit. Siis syötyään pussista varmaankin kourallisen irtiksiä. Muka vaivihkaa katselin touhuaan… Enkä tietenkään sanonut kenellekään mitään. Hämmästytti kyllä!

Hämmästytti melkein yhtä paljon kuin se, kun vuosia sitten alkukesästä näin hautausmaalla perheen, joka tuli vanhempieni haudan viereiselle käytävälle kukkapurkin kanssa, asettelivat sen kauniisti paikalleen ja ottivat sitten kännyllään kuvia toisistaan haudan äärellä. Ja tämän episodin jälkeen, ottivat ruusupurkin takaisin kainaloonsa ja lähtivät jatkamaan matkaa. Sukulaiset saivat varmastikin kuvatodisteen haudalla käynnistä ja kukkien viemisestä.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Tänään sain päätökseen Laila Hirvisaaren (ent. Hietamies) 5-osaisen Kannas-sarjan. Ykkösosan kuuntelin joskus kesällä, nyt ennen mökkirupeamaa latasin loputkin Bookbeatista. Muistan, että Laila Hietamiehen kirjat olivat niitä, joita äitini osti itselleen joulu- ja äitienpäivälahjoiksi, taisi joskus suositella minullekin luettavaksi. Eivätpä olisi voineet vähempää kiinnostaa.

Minulla taisi olla Hemingway- Irwing- tai Waltari -kauteni niihin aikoihin… Nyt kun minulla on menossa mm. saamelais- ja lappilaiskirjailijoiden vaihe, evakkokirjallisuuden vaihe, yritys lukea (= kuunnella) aasialaisten kirjailijoiden romaaneja, ainainen kiinnostus elämäkertoihin ja historiallisiin romaaneihin, olen löytänyt Hirvisaaren. Olisinpa kuunnellut nuo ennen kuin ryhdyin kirjoittamaan äidin biografiaa.

Nämä eivät ole kärsineet vuosikymmenten saatossa, ne ovat romaaniksi kirjoitettua arjen historiaa ja sosiaalihistoriaa. Kirjat ovat lähes pelkkää dialogia, vuoropuhelua tai päähenkilöiden ”ääneen ajattelua” ja Johanna Kokon lukemana karjalan murre soljuu luontevasti, niin soljuvasti, että tämän kolmeviikkoisen murrekylvyn jälkeen miekin huomaan ajattelevani jo karjalan murteella, ainakin vähäsen.

Tähän saumaan sattui tälle illalle Oulun Historiaseuran (striimattu) esitelmätilaisuus, jossa kollega, karjalainen sukujuuriltaan hänkin, puhui evakoiden muistoista. Nimenomaan muistoista. Kovin tutulta tuntuivat.

Niitä näitä Ruoka ja viini Viini

Kaikilla aisteilla

Marraskuu. Sehän se, vaikka ei todellakaan siltä tunnu. Eikä näytä.

Tänään – kaikista muista kiireistä huolimatta 🙂 – lähdin kuin lähdinkin vielä pyöräilemään. Perinteisellä reitillä ei puolenpäivän aikaan montakaan kulkijaa. Mutta olipa mukava

Vihdoin hain Valkean Instrusta myös rillit, joihin uusittu linssit. Pieni korjaus tekee paljon.

Kauppakeskus Valkean jouluasu hämmästytti! Ei mitään erikoista, mutta minun vuosikalenterini ei ole vielä lähelläkään jouluttamista. Ehkä viikonloppuna siihen herään. Nyt olen jämähtänyt syksyisiin maisemiin, heijasteisiin, harmaisiin vesiin.

Ja tässä illansuussa parituntinen vierähti konissööriopintojen* 😉 parissa. Oli Oulun Viininystävien viini-ilta, jossa saatiin tietoa (tuttua ja taas niin paljon uutta) Sangiovese-rypäleestä ja Toscanan viineistä. Johan oli taas mukava tavata viiniystäviä, ja oppia uutta. Nuo kaikki olivat maistuvia, italialaisen ruokakulttuurin antimiin hyvin paritettavia, ja aivan ikimuistoisen, mahdottoman hyvä oli tuo Vino Nobile di Montalcino! Jos vain jostain tuota löytyisi, niin olisihan meidän jouluviini siinä.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

*konossööri
Konossööri on termi, joka viittaa henkilöön, joka on asiantunteva ja erikoistunut tiettyyn alueeseen, erityisesti ruokien, juomien tai taiteen alalla. Sana juontaa juurensa ranskankielisestä sanasta ’connaisseur’, joka tarkoittaa asiantuntijaa tai tuntemusta. Konossöörit ovat usein syvästi perehtyneet makuihin, koostumuksiin ja tuotantoprosesseihin, mikä antaa heille kyvyn arvioida ja arvostaa tuotteita kriittisesti.

Mökkielämää Niitä näitä Valokuvaus

Miksi aina kamera mukana?

Useinhan pohditaan, keskustellaan, jopa syytellään meitä kännykkäaikakauden ihmisiä siitä, ettei osata olla, elää, reissata, juhlia, viettää aikaa lasten tai ystävien kanssa ilman, että kaikkea katsellaan ja kuvaillaan puhelimen kameralla, ettei osata nauttia hetkestä ilman, että kaikki on tallennettava puhelimen kuvakansioihin. Ja vielä suollettava kuvavirta someenkin!

Minulla puhelimen kuvakansioissa on toki paljon kuvia, mutta lopultakin aika vähän. Mutta kameran, järkkärin, otan mukaan lähes joka paikkaan. Varsinkin luontoon ja varsinkin reissuissa kaikkialle. Teen niin paitsi siksi, että koetan koko ajan oppia kuvaamista, mutta myös koska kamera on minulle ”muistiinpanoväline”. Ja tämän blogin kuvitusta varten otan kuvia.

Ja viime vuodet myös siksi, että valokuvaus on ollut myös pieni tienestin lähde, mutta nyt kun kortteja, kalentereita, kuvatoimistomyyntiä, markkinointia etc. varten ei juuri enää ole tarvetta ´kaiken´ kuvaamiselle, olen hiljalleen antanut kuvausinnon laantua. Hiljalleen.

Tänään kun lähdimme lenkille, käsittämättömän lämpimään säähän, jolloin kaikki lumi on sulanut, jolloin puista kaunis pitsihuuru on häipynyt, jolloin taivas oli tumman harmaa ja jolloino oli luonto lähes väritön, ajattelin, että mitä turhaan Canonia taas otan olkapäälle roikkumaan. Että koetan kokea Prospektorin lenkin ihan omin silmin, ilman kameran etsimen kautta katselua. Kokeilla, että osaisinko?

Lopulta kuitenkin otin kameran mukaan, mutta päätin, että mietin, miksi sen otin mukaan ja päätin miettiä, mitä ja miksi kuvaan. Sepä olikin aika hyvä ”koe”.

Opin, että kamera mukana katsoin kaikkea tarkemmin, etsin jotain kaunista, karua, erikoista, tavalla tai toisella merkityksellistä. Ja väitän, että tällä tavalla sain tämän päivän lenkistäkin juuri itselleni paljon enemmän irti kuin jos olisin vain ”suorittanut” kuuden kilometrin tepastelun aika liukkaalla latupohjalla Piispanojan parkista kohti laavua ja Prospektorin kaivoskuilun jämiä ja takaisin autolle.

Siellähän oli hienoja heijasteita, pulputtavia puroja, vedenpinnat kuin kauneinkin maitolasi, viimeisiä auringonsateita, luomulaituri… Olen siis enemmän silmät ja aistit auki kun minulla on Canon mukana. MOT. 🙂

Olimme lenkillä kaksistaan, sillä heti puolenpäivän jälkeen, jolloin mökkivieraat lähtivät kohti etelää Tankavaaran ja Jaatilan rastien kautta. Yhdessä vielä nautiittiin pitkä aamubrunssi (johon kuului siihenkin paljon Hangasojan ja Saariselän historiaa) jonka jälkeen systeri & S. lähtivät, ja me täällä taas kaksistaan.

Lappi Niitä näitä

Retki Inariin

Tänään meillä oli ulkoilun sijasta retkipäivä autoillen kohti Inaria. Systeri on meidän matkassa joskus vuosikymmen sitten siellä käynytkin, mutta nyt myös siippansa S. oli mukana. Tänään kohteena ensin Jäniskoski – tietysti. Sinnehän me ruukaamme mökkivieraat mahdollisuuksien mukaan viedä tai ainakin suositella heille käyntiä omin päin.

Seuraavaksi Sajos – saamelaiskulttuurikeskus ja viimeisenä, ei vähäisimpänä, päinvastoin, pääkohteena oli Siida.

Siida on ollut muutaman vuoden suljettuna, rempassa ja näyttelyiden uusimisen vuoksi. Ennenkin näyttelyt olivat hienot, nyt todella antoisat. Museo on valoisa, monipuolinen (luonto, historia, kulttuuri), paljon tietoa, helposti. Ja valokuvat! Ei museota turhaan ole valittu vuoden 2024 museoksi!

Vaihtuva näyttely oli Sami Vartiaisen kuvat riekoista ja kiirunoista talvisissa maisemissa ja ne kiehtoivat minua kovasti. Hienovaraisia, herkkiä, pelkistettyjä lintukuvia talvisessa maisemassa.

Aurinko oli jo laskenut, kun jätimme Inarin ja lähdimme paluumatkalle kohti Saariselkää ja mökkiä. Yhteispäätöksellä jäimme Saariselän keskustaan Fienoon pizzalle.

Illan tullen vain nuokkumista sohvilla: torkkuen, käsitöiden ja ristikoiden parissa. Nytkin väsy, vaikka ulkoilua ei juuri ole ollutkaan. Pimeäkin tuo syvän unen.

Lappi Liikkuminen Mökkielämää Niitä näitä

Pyhäinpäivänä tunturin juurella

Mökkipäivinä on aamuisin tovi mietittävä, – mikä viikonpäivä, mille ryhdytään?

Aika pian olimme kalenterissa oikeassa kohtaa ja totesimme, että päivän tärkein toimi olkoon ulkoilu. Ensin aamupäivä pieniä arkisia puuhia, ja koska pakkasta oli yön jäljiltä aika lailla, odottelimme melkein puolille päivin, että mihinkään liikuimme.

Tänäänkin lähdimme minun valitsemalleni reitille: aattelin ja toivoin, että Iiskonlammella, sen ”takana”, Iisakkipään alarinteillä, voisi olla vielä sulavesiä, lampareita, pulputtavia puroja, suojaisia notkelmia. Sinne siis.

Jätimme auton kappelin parkkiin, olisi ollut näin pyhäinpäivänä hyvä käydä sisälläkin, mutta lukittu oli pikku kirkko. Sen vierellä on pieni hautalehto, tuhkien sirottelupaikka, muisto- ja hautakivi, ja sinne kävimme viemässä kynttilöitä läheisille menneille, – nimenomaan niille, joille nämä maisemat ovat olleet tärkeitä. Aika monen kanssa tuli hiljaa kuulumiset vaihdettua…

Sitten luontoon. Kappeli, temppeli, hiljentymispaikka, pyhä paikka, ilon ja elon paikka on sekin. Vuosi vuodelta tärkeämpi. Niin tänäänkin, jolloin luonto on jo valmis talven kestävään hiljenemiseen, pakkasen alle taipumiseen ja värien vähenemiseen.

Talven tullessa purot pulputtavat, mutta vettä ei juuri näy. Miten se voi jäätyä noin (yläkuva)?

Siellä missä alkukesän patikkapolun varressa on sammakoilla kosiomatkansa kohokohta ja missä silloin kuuluu hillitön kurnutus, on nyt marraskuun alkupäivinä jäähilettä ja puron äänen kuulumista on melkein etsittävä. Saraheinät kimmeltävät, aurinko paistaa sittenkin!

Varjot ovat pitkiä ja auringon säteet kulkevat maan pinnalla vaakasuorassa, kunnes kolmen jälkeen häipyvät kokonaan. Tulee pimeä. Harmaan kautta pimeä.

Mutta missä on sininen hetki? Miksei sitä tähän aikaan vuodesta täällä näy? Miten se syntyy, mikä sen saa aikaiseksi? – Marraskuun lopussa tiedän sen täällä olevan, mutta miksei nyt? Sitä kaipailin tänään ja sytyttelin mökkipihaan vielä loputkin liiteristä löytyvät lyhdyt. Ei ole punaisten lyhtyjen piha meillä, on pienten, monien vuosien varrella hankittujen monien pikkulyhtyjen piha.

~~~~~~~~~~~~

Kun on liikuttu, on ´lupa’ ja ilo saunoa ja syödä hyvin. Niin ainakin tänään.

Ystävältä saatu risottopussi ”Zucca e amaretti” oli tänään käytettävä. Kurpitsaa ja amaretti-keksejä sekä mausteita risottoriisipussissa. Ihan täydellinen halloween-pyhäinpäivän kahden hengen juhlaruoan ”puolivalmiste”. Eilisen paistin jämät jalostin pistaasi-pinjansiemen-maldonsuola-oliiviöljy-tahnalla, joka syntyi laittamalla nuo kaikki ainesosat mortteliin ja murskaamalla tahnaksi. Johan oli ihan juhlaruoka patikkapäivän illalla.

Juuri nyt kaikki hyvin.