Niinhän se on tavaksi jo tullut: mökkiviikoille lähdetään sunnuntaiaamuna. Mielellään aika aikaisin, koska siten jää vielä iltapäivä ja ilta aikaa asettua ja koska liikennettä on pyhäaamuisin vähän, ei ole rekkoja, ei työmatka- eikä lomaliikennettä. Tälle aamupäivälle oli vielä luvannut lumisateetonta keliä. Siispä tien päälle.
Koskapa heräsimme hyvissä ajoin ja melkein kaikki oli pakattuna valmiiksi, lähdimme tasan kahdeksalta Rantapellosta, jätimme Oulun taakse. Ajatuksena, että ajetaan kohti pohjoista aamun sinisessä hetkessä, läpi jo vähän lumisen maiseman, hiljalleen hurruutellaan Napapiirin pohjoispuolelle, kaamoksen lempeään hämärään.
Ajatus ja todellisuus eivät kohdanneet: oli ehkä yksi karmeimmista ajokeleistä ikinä!
Pyryssä ja liukkaalla, kesämyrskyissä ja syystuulissa on vuosikymmenten aikana ajeltu sekä mökkireissulla ja Euroopan turneilla, kotimaan kamaralla ja esim. Ranskan tulvissa, mutta kyllä tänään Oulu – Kemi – Peura -välillä ajo-olosuhteet menivät heittämällä kolmen karseimman joukkoon.
Sysimustaa, näkyvyys olematon, ehkä noin 50 metriä, paljon rekkoja menossa Kemiin, vain ohituskaistoilla onnistui muutama ohitus niistä, paljon tavallista arkiaamuakin enemmän vastaantulevaa liikennettä. Ja kiiltävä asfaltti, josta vastaantulevien valot vielä tuplasti heijastuivat ja sokaisivat; silloin oli vain hetken häikäisevän kirkasta ja sitten taas ja ympärillä umpimustaa. Ei ollut valaisevia lumipenkkoja, oli vain mustaa, ja tihkusadesumua. Pitkillä valoilla ajaessa vastassa sakea vesisumu, lyhyillä valoilla ja sumareilla sentään näki tien oikean reunan valkoisen viivan, – ainakin melkein koko ajan. Ei isoja lätäköitä, eikä liukasta, mutta oli kyllä tiukasti pidettävä ratista kiinni ja katse tiessä.
Kaikkea muuta kuin ajonautinto oli minun osuuteni tänään. Paljon kertonee sekin, että ajoin alinopeutta kymmeniä kilometrejä. Kymmenen aikoihin alkoi olla jo haaleaa valoa ja tie hieman kuivui. Peuran kahvilassa espressot ja croissant puoliksi ja sitten Pehtoorin huki ajella loppumatka.
Kahdelta oltiin mökkipihassa, siis kaikesta huolimatta liki tavallinen talvirajoituksilla ajettu kuuden tunnin matka, mutta kyllä tuntui pitkältä ja ankealta. Mutta kannattihan se taas.
Mökkipihassa puolen metrin hanki ja muutama aste pakkasta. Hyvä oli lapioida polku terassille, sisälle ja liiteriin. Huomenna sitten lingolla ja kolalla lumityöt jatkuvat: taitaa enimmät jäädä Pehtoorin hommiksi, sillä minuahan ei (toivottavasti!) enää mikään pidä pois ladulta.
Jo tulomatkalla vastaantulevat autoletkat kertoivat, että Lapissa on ollut turisteja ja lomalaisia tavallistakin enemmän, ja se oli aistittavissa myös mökkipihassa, sillä sen reilun tunnin aikana kun ulkona olimme, kuului moottorikelkkojen pärinää kelkkareiteiltä ja ylitse lensi useampi kuin vain se tavallinen Ivalo – Helsinkin reitillä oleva lentokone kohti etelää.
Ilokseni olin laitellut/jättänyt marraskuussa täältä lähtiessämme vähän jouluisia juttuja. Loppiaiseen asti aion fiilistellä joulutunnelmassa.
