Niitä näitä

Nyt ei enää syty.

Luulen, että olen tehnyt ennätykseni koneen ääressä istumisessa tänään. Päivällä olin kolme varttia pois: imuroin vähän, otin muutaman valokuvan, tein salaatin ja roudasin muutakin ruokaa koneen ääreen. Muutoin olen istunut tässä aamupuoliseitsemästä tähän asti. Vessassa olen käynyt, postilaatikolla en.

Nyt ei enää blogia päivitellä.

Olen varma, että ymmärrätte.

Huomiseen, ystävät!

Mistä yksinpuhuminen kertoo? Tekeekö kaikki sitä?

Minulla on tapanani paljonkin tupista itsekseni, mutta että oikein puhuisin. Tänään olen puhunut ja paljon. Itseasiassa komennellut ihan itsekseni: ”Kääri hihat!”, ”Istu alas ja kirjoita!”, ”Näinhän tämä helmikuu kuluu, älä valita!”.

Jotain sellaista mielenhallinta-settiäkin olen koettanut harjoittaa: ”Älä hermostu”, ”Keep it calm”. Ja se kyllä tehoaa, ihan selkeästi. Jäsentää tekemistä, kun joku pomottaa. Vaikka sitten vain itseään ohjeistaen. Ja kun ääneen höpöttää niin ei ehdi ahistua siitä, että aikaa ei ole tarpeeksi.

Silloin aina puhun ääneen kun etsin jotain mitä olen hukannut, sujauttanut talteen. Kertaan ääneen kaikkea mitä on tapahtunut ennen kuin avaimet hävisivät, ennen kuin kameran linssisuojus katosi, ennen kuin joku kirja on kulkeutunut ihan ennalta-arvaamattomaan paikkaan. Ja silloinkin ääneen puhuminen auttaa.

Nyt on ollut erityisen otollinen ja pakollinen tilanne puhella itsensä kanssa ja miettiä sanomisia, kun nyt en voi pistää mitään Pehtoorin syyksi. Pehtoori kun pakeni pohjoiseen jo maanantaiaamuna: siellä on ihan mielettömästi lunta, joten pihan ja kattojen lumitöissä on kulunut pari päivää ihan sujuvasti.

Kouluun piti tänään palauttaa toinen ”studio-harkka”: kellokuvia vielä muutaman otin. Niitäkin ottaessa itsekseni höpötin, että ehkä syksyllä 1978 ostaessani poikakaverilleni taskukellon yo-lahjaksi, en osannut arvata, että jokunen vuosikymmen myöhemmin otan siitä läksykuvia VAT-koulutukseen.

Niin ja olen minä sellaistakin itselleni komentanut, että ”Kun otat tuotekuvia, pidä huoli, ettei sinitarrat näy kuvissa!”

Sellaisina öinä, jolloin annat pielessä olevien asioiden, joille et voi mitään, salakavalasti jäytää oloasi, pitäisi ymmärtää nousta ylös ja ryhtyä tekemään jotain. Vaikka niitä tekemättömiä juttuja, joita vatvot valveen rajamailla, kunnes taas havahdut hereille.

Niinä öinä, jolloin olet satavarma, että on täysikuu, joka sekin on osasyy hereillä oloon, olet kertakaikkisen hämmästynyt kun aamuvarhain luovutettuasi ja postilaatikolle mennessäsi hoksaatkin, että taivaalla onkin vain puolikas.

Öinä, jolloin kiroat laiskuutesi, ettet sittenkin käynyt edes illalla, edes pienellä lenkillä, vaikka vain puoli tuntia Koskelantietä eestaas, et voi syyttää kuin itseäsi, sillä happi edesauttaa hyviä unia, ja karkottaa levottomia oloja.

Suden hetkinä, aamuyön nihkeinä tunteina, sinun on mahdoton uskoa, että seuraavana päivänä olet oikein hyvillä mielin monesta asiasta, eikä oikeastaan edes väsyä ole.

Saksia. Ylläolevaa kuvaa en kelpuuta etätehtäväkuviini. Keskiviikkoon mennessä pitäisi olla viisi kelvollista kuvaa Fiskarsin saksista. Minulla on kaksi, kelvollista siis. Kaikkiaan on ainakin kaksisataa kuvaa. Jotka siis eivät ole kelvollisia. Ja olen jo kyllästynyt saksiin.

Pehtoori sanoi viime viikolla, että jos olisin lukiossa opiskellut yhtä paljon ja yhtä ahkerasti kuin nyt valokuvausta, emme olisi ehtineet alkaa seurustella. Mutta en opiskellut, kun en ollut sentään luokan huonoin, – en ollut, vaikka jäinkin luokalleni lukion toisella. Nyt olen opiskelupoppoomme kehnoin, ja vaatii ihan hitosti hommia, että kehtaan palauttaa ylipäätään yhtään mitään harjoitustöitä.

Leikkaa ja liimaa – vääjäämättä käsikirjoitus alkaa olla runnottu kasaan. Siihenkään en ole tyytyväinen, kaukana siitä, mutta on vain päästävä siitä eroon. Ja olen suunnitellut kirjan kantta, nimen (liian pitkän) keksin viime viikolla. Sen voin paljastaa, että yksi kannen kuvista on kaunis porokuva, jonka syksyllä Hangasojalla otin. Silloin vielä luulin, että osaan ottaa aika hyviä kuvia.

Jos olisin sittenkin lähtenyt opiskelemaan kokiksi, olisikohan minulla nyt sellainen olo, etten osaa laittaa ruokaa? Ehkä. Mutta kun en lähtenyt, niin olen oikein tyytyväinen tämänpäiväiseen kokkailuuni: tein pitkästä aikaa Sopranos-lihapullia. Vähän mukaillen alkuperäistä ohjetta.

Kävellessäni hakemaan kaupasta jauhelihaa, mietin miten ihmeessä ennen olen tullut toimeen ilman Ice-Bugeja. Ja jos vielä valitan, niin kyllä minä en pidä siitäkään, että helmikuussa on kolme astetta lämmintä. Toissapäivänä tulleessa Viini-lehdessä oli tehty artikkeli Rooman parhaista viinibaareista, yksi tuttu palasi Wienistä pidennetyltä viikonlopulta ja sanoi ”kyllä varmasti pitäisit Wienistä, se on varmasti sun kaupunki”, veljeni vaimoineen päivittelevät someen kuvia Thaimaan auringosta, yksi valokuvaaja-harrastajatuttu on kuvaamassa Teneriffalla,… minäkin haluan.

Kyllä minä tiedän, että huomenna on jo parempi päivä. Ja ensi viikkolla varsinkin on. Kyllä minä niin uskon.

Loppuillan taidan kuvailla kelloa. Siitäkin pitää tehdä viisi tuote/mainoskuvaa ensi keskiviikoksi. Kellot on kivempia kuin sakset.