Niitä näitä – Sivu 170 – Tuulestatemmattua

Kuvakertomuksia Lanzarotelta

Lanzaroten ruoka- ja ravintolakokomuksista sananen, joihin liittyen kuvitus yllä. Kuvat etenevät kronologisesti, jokaiselta illalta on kuvia. Ensimmäisenä iltana Yaizassa söimme viehättävän pikkuhotellimme pienessä ravintolassa. Me kolme brittipariskuntaa ja kaksi saksalaista pariskuntaa … Ensimmäisenä iltana, kuten kaikkina muinakin joimme paikallisia viinejä: Yaizan tai El Grifonin viinejä oli eniten tarjolla. Pullollinen paikallista, kelvollista, paikoin oikeinkin hyvää viiniä maksoi ravintolassa 18 – 26 euroa. Kaupassa hyvien espanjalaisten (Torres, Raimat etc.) perusviinien hinnat olivat 5 – 10 euroa.

Kuudennessa kuvassa on meidän sunnuntaipiknikkimme eväät: pikkupaketti jamon serranoa, cheddaria, viinirypäleitä, 2 sämpylää, vaahtokarkkeja ja pullo vintage cavaa. Arvaappas paljonko? Ei ihan kymppiäkään koko hotellihuonelounas, jonka haimme lähimercadosta.

Sunnuntai-iltana menimme bussilla Playa Blancaan kävelemään ja etsittiin hyvä ravintola. Löydettiin – vahingossa – ehkä rantakohteen paras. Lanzarotella ei oikein voi valita ravintolaa sillä varmalla konstilla, että mennään sellaiseen jossa on paikallisia, siellä on hyvä ruoka. Ei ainakaan Blancalla eikä Playa del Carmenissa nähty paikallisia missään muualla kuin töissä ravintoloissa. Mutta siis: La Chalanita (~´pikku vene´) oli yksi parhaista seafood-ravintoloista ikinä. Isäntä itse liekitti ja kaverinsa oli hoiti muutoin ”salin”. Paikka oli ihan täysi ja tavallaan paikallisia: britti- ja tanskalaisia talviasukkeja. Koskaan en ole syönyt niin hyvää tonnikalaa, joka vielä ainakin väitettiin pyydetyn eettisesti, mitä sillä sitten tarkoitettiinkaan. Mutta se oli hyvää!

Maanantaina oli vuorossa Yaizan ”La Era” ~hienon näköinen, rustiikkinen ravintola. Sielläkin päivän kala valittiin, ja hieman ihmeteltiin, että sen kanssa tuotiin papas arrugadas (~ryppyperunat) ja tavallista voimakkaampi mojo-kastike. Perunathan Kanarialla on tavallista parempia, mutta mojo vei hienon kalan maun mennessään.

Tiistai-iltana olimme jo Playa del Carmenissa, ja sen rantakadun kymmenistä, sadoista, valitsimme italialaisen ristoranten, jossa sielläkin söimme päivän kalaa. Alkuruoaksi otettiin focacciaa, jollaista en ennen ollut nähnyt: pizzapohjan päälle rucolaa. Lieneekö ihan autenttista italialaista, mutta maistuihan se. Sekin.

Keskiviikkona kävelimme aika kauas, pihvipaikkaan, jossa sitten söimmekin runsaahkon lajitelman tapaksia. Torstaina ja perjantaina söimme ”Vanhassa satamassa”. La Loja ja Salt y Peper olivat ravintolat. Molempia voi suositella.

Hintataso? – Lukuunottamatta La Lojan huippu Surf and Turf -annosta etc. oli ravintolaillan lasku 60 – 77 euroa. Ja siihen kuului pullo viiniä (ei halvinta, päinvastoin), pääruoat, ja joko eturuoat tai jälkiruoat, ja vielä espressot.

Alla sitten kuvasarja Lanzaroten (Yaiza) Campo Santosta. Se oli merkillisen steriili. Ja hautakiven kaiverruksissa hämmästytti että niihin oli useimmiten merkitty kuolinpäivä ja elinvuosien määrä, mutta ei syntymäpäivää.

Pienen kylän asukkaiden ja vainajien eriarvoisuuden näki tuolla hautalehdossa. Huomion kiinnitty myös, että joidenkin hautakukkien joukossa oli pieniä laminoituja kortteja, jotka me tulkitsimme ystävänpäiväkorteiksi.

D.E.P. (~Descanse en Paz) = R.I.P.

Historiaa Niitä näitä Oulu

Meidän kylän pappila

Ei ole tekemisen puutetta silloin kun Aapeli on meillä. Niin ja hyvinhän se ensimmäinen mummilayö meni; ja aamupuolikahdeksan jälkeen virkeyttä riitti koko päiväksi, mitä nyt päikkärit otettiin ulkoilun ja puolenpäivän ruoan jälkeen. Ja sitten taas piirrettiin, luettiin, leikittiin, kuunneltiiin Kapkaa (Mikael Gabriel) ja siihen poika on jo tottunut, että ainakin toinen isovanhemmista on koko ajan kaverina jotain puuhaamassa.

Ulkona olisi voinut olla oikeastaan kauemminkin kuin reilun tunnin Emmaljunga-lenkin, – kaunis, tuuleton pakkassää on tänäänkin ollut oululaisten ilona. Voisinkin vielä palata eilisen kuvasadon selittämiseen – jos nyt ketään kiinnostaa… 😉

Kaupungista päin tullessa, Emäpuuntien risteyksen takana, oikealla on pappila. Tai nyk. seurakuntatalo, mutta minullehan se on pappila.

60-luvulla siinä toisen pään asunnossa asui pappi, Alatalo, joka kävi meillä koulussa aina kevät- ja joulujuhlissa, ja pitämässä jotain hartaushetkiä muutenkin. Ja hän oli joskus pyhäkoulussakin. Tuossa pappilassa minä olen käynyt pyhäkoulussa alle 10-vuotiaana. Keräsin minäkin niitä tarralampaita, joita pyhäkoulusta sai ja laitoin sellaiseen aaneloseen, jossa oli ”viheriä niitty” ja Jeesuksen kuva vasemmassa yläreunassa. ”Minun” kedollani oli aika paljon lampaita: tykkäsin raamatunHISTORIAsta, niistä tarinoista. Niinkään laulu tai askartelu kiinnostanut, mutta ne tarinat minua kiehtoivat.

Kuvan oikeassa reunassa näkyvässä punamultaisessa piharakennuksessa kokoontui tyttökerho, jossa kävin vähän aikaa. Helka-täti, harmaa vanhapiika, diakoniatyöntekijäksi varmaan nykyään sanottaisiin, asui tuossa, kai hoiti pappilan keittiötä, oli talkkarina ja piti tytöille kerhoa. Mutta siellä enimmäkseen askarreltiin, laulettiin, runoiltiin ja rukoiltiin tai tehtiin käsitöitä, eikä luettu niitä tarinoita, joten en kulkenut kerhossa kauaa.

Rippikoulun jälkeen pidin itse kaksi vuotta kerhoa samassa piharakennuksessa. Helka oli jo edesmennyt, ja minulla oli kerhossa alakouluikäisiä poikia. Mehän luettiin porukalla, askarreltiin, mutta eipä minun kerhossani paljon laulettu ja rukouksetkin jäivät siihen pakolliseen, joka ohjaajien ”työsuunniltelmaan” oli merkitty.

Pappilan tässä pohjoispäässä kokoontui 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa perhekerho joka keskiviikko klo 9 – 11. Siellä minä lasten kanssa heidän ollessaan vauva- ja taaperoiässä kävin. Olin kotiäitinä melkein siihen asti, että Juniori täytti kolme, joten oli hyvä kerran viikossa käydä kahvittelemassa ja juttelemassa muiden äitien (yhtäkään koti-isää siellä ei silloin näkynyt) kanssa sillä aikaa kun kerhotädit leikittivät ja laulattivat lapsia pappilan toisessa päässä. Joskus perhekerhossa vieraili ammattikasvattijia, lastenlääkäreitä, kerran kirjailijakin, ja meidän seurakunnan silloinen kappalainen teki hänkin (kirkko)historian väitöskirjaa, joten olipa minulla kiinnostavaa juttuseuraa.

Tuolta perhekerhosta löytyi minulle yksi hyvä ystävä, jonka kanssa sitten ryhdyimme käymään kimpassa lenkillä. Kymmenkunta vuotta käytiinkin kerran viikossa. Ja perhekerhosta tuli lapsille myöhemmin tuttuja lapsia samaan päiväkotiin, kouluun ja kaiken kaikkiaan sellainen ”pienen kylän meininki” oli.

Ja vielä saman pappilan yläkerrassa oli sitten meidän lasten ekaluokkien aikana iipee. Seurakunta järjesti iltapäiväkerhon, jossa oli yksi sama ohjaaja, johon lapset olivat tutustuneet jo silloin perhekerhoaikana. Ei ollenkaan huonoa tuollainen yhteisöllisyys. Muistelevat nyt nämä meidän nuoret ihan hyvällä noita juttuja.

Viimeisessä kuvassa, koivun takana, on pappilan vieressä oleva kenttä. Pappilan kenttä, jossa olen pentuna viettänyt varmasti kymmeniä, satoja tunteja. Kesällä siinä pelattiin nelskaa (nelimaalia) ja potkittiin palloa, ja talvella luisteltiin. Tuossa kuvan oikean nurkan kohdalla oli iso puinen aura, joka kentän auraavan kuorma-auton (siniharmaa Bedford) keulaan kiinnitettiin, kun se kävi kentän lumesta putsaamassa. Auran aisoilla istuen oli hyvä vaihtaa vinkkelit tai monot luistimiin, kotoa oli kuitenkin kentälle matkaa kilometrin verran, joten ei suojien kanssa voinut koko matkaa kävellä, vaan luistimet olivat joko kaulassa tai potkurin sangoissa roikkumassa ja vaihdettiin jalkaan vasta kentän reunalla.

Puolivuosisataa sitten tällaisina maaliskuun päivinä tuo kenttä oli ahtaaksi asti täynnä lapsia luistelemassa. Vielä meidän lasten aikana se jäädytettiin ja aurattiin, mutta ei enää.

Tuon kentän laidalla oli suutari Mustosen talo… kerronpa siitä joskus toiste. 😉

Niitä näitä Oulu Valokuvaus

Valo ja happi on hyväksi

Monta kertaa jää kuvaamatta arkea, sitä tavallista elämänmenoa. Kuinka monta kertaa olenkaan toivonut, että olisi jäljellä yksikään kuva Koskelantieltä 60-luvulta. Siltä ajalta kun sitä pitkin kansakouluun tai pyhäkouluun kuljin. Eipä ole yhtään sellaista kuvaa vastaan tullut. Jos jollakin on, olisin iloinen jos näkisin.

Tänään – kun onneksi maltoin vitkutella lenkille lähtöä puoleenpäivään asti – otin kameran mukaan, ja päätin kuvata varkkarilenkkini. Olihan sää mitä hienoin. Tuli mieleen, että olisi ollut hieno mäkipäivä, ladullakin olisi voinut viihtyä. Ilma oli kuten mökillä kevättalvella parhaimmillaan.

Tänään jos joskus tuli todettua, että liikkumisen endorfiinin, hyvän fiiliksen, hapensaannin, kalorinkulutuksen hyvää tekevä vaikutus kertautuu suorassa suhteessa valon ja auringon määrään. Ihan kuin tänään olisi lenkillä tullut kerätyksi voimaa ja hyvää oloa todella paljon. Vaikka oli pakkasta (- 8 C), oli myös tyven, ja ihan poikkeuksellisen hieno keli.

Yllä oleva kuvakaruselli on lenkin varrelta (pääosin Meri-Toppilasta, mutta myös siltä koko elämäni tarpomalta Koskelantieltä), kannattaa klikata koko näytön kokoiseksi oikean ylänurkan kahdesta nuolesta.

Kerron matkan varren kuvista jotain, myöhemmin, ehkä jo huomenna tähän lisäilen. Nyt alkaa olla iltavillin rauhoitusaika, pesulle, puurolle ja nukkumaan. Apsu on eka kertaa meillä yökylässä, joten nyt takaisin Fischer Pricen ja Syylari-Cityn maailmaan…

Niitä näitä

Pakkaspäivänä

Ihan mieletön auringon paiste ja pakkaskeli tänään. Ulkona näytti siltä kuin olisi hiihtolomalla Lapissa. Kimmeltäviä, valkoisia hankia, sininen, liki silmiä kirveltävä valo taivaalla, pakkasta niin paljon, että oli liikuttava, ettei palelisi.

Olin aamulenkillä – oikeastaan liiankin – varhain. Oli aika kylmä, mutta niin kaunista.

Kannattaa klikata kuvat isommiksi!

Keskipäivän auringon aikaan kuvailin sitten kotipihalla.

Samalla kun puuhailen kaikenmoista erinomaisen tähdellistä. Tiedättehän tunteen, että JUURI TÄNÄÄN on pestävä jääkaappi ja uuni, juuri tänään minun on aloitettava miniän synttärilahjan teko, juuri tänään on terotettava kaikki veitset, juuri tänään on (p)lankattava kaikki kengät.

No hyvä on. Kerran vuosisadassa, tai jotain, tulee noiden asioiden kanssa tuollainen ”pakko tehdä tänään” -fiilis, ja sellaisenhan voi aiheuttaa ainoastaan se, ettei ole oikeastaan mitään muuta välttämätöntä, ei mitään sellaista, joka ”pitää” tehdä, ei sellaista, mihin on velvoitettu, ei mitään, mitä on luvannut. Sitten keksii kaikkea tuollaista. Hyvähän se tietysti on, että tulee nuokin aina joskus hoidetuksi. Tänään siis niiden aika.

Jääkaappia jynssätessä mietin vielä eilisen illan elokuvaa: La La Lande. Sitä on paljon kehuttu, palkintoja pokattu (neljä Oscaria?) ja paljon siltä odotin. Se OLI hyvä elokuva. Tai oikeastaan mietin, että se on nimenomaan IHANA elokuva. Se ei ole suurenmoinen, ei ihan ainutlaatuinen, ei tavattoman pitkäksi aikaa mieleen jäävä, ei pakahduttava, mutta se on IHANA. Se on romanttinen komedia, muttei tavanomaisessa merkityksessä, se on musikaali, jossa on jotain nostalgista, se on visuaalisesti, nimenomaan visuaalisesti, erittäin viehättävä elokuva. Viihdyttävä, muutama hyvä dialogi, paljon katseltavaa, hyvin pienesti liikuttava, mutta kaikkinensa se on kehunsa ja Oscarinsa ansainnut.

Nyt lähdemme viininmaistiaisiin. Teemasta ei tietoakaan, mutta muistin aikana, ja kun ehkä huomenna hiihtolomaviikonlopun viinejä Alkosta olet hakemassa, niin tässä vinkki, joka meillä on joulusta asti ollut lemppariviini. Stockan (nyk. Oulun Keskustan Alko (mikä minusta kuulostaa pahalta: Oulun Keskustan Alko!!) Alkossa myytiin joulun alla piementolaista Barbera Appassimentoa. Sitä myytin kolmen pullon ”salkuissa” (tosin myös kappaleittain). Kokeilehan!

Niitä näitä

Leppoisaa arkea

Huolimatta siitä, että koko maisema on valkoisena ja siitä, että viimeisen vuorokauden aikana on satanut toistakymmentä senttiä lunta, on kevät. Maaliskuu on kevätkuukausi, helmikuu ja februarfobiani on takana. Tänä vuonna poikkeuksellisen helposti, mihin vaikuttaa varmasti näytön jälkeinen lomafiilis ja Lanzarote.

Keväällä kuuluu vaihtaa kukkiin multia. Minä yleensä vähät välitän moisesta ”kuuluu vaihtaa”, mutta tänään vaihdoin. Ja sellainen uuden aikakauden muassaan tuoman huononnuksen hoksasin, että kun sanomalehdissa on siirrytty tabloid-kokoon, tulee paljon enemmän multasotkua kodinhoitohuoneeseen, koska suojana oleva lehti on niin pieni. Tähän voisin sanoa kuten esimiehelläni viimeiset kymmenen vuotta oli tapana todeta vähän joka asiaan: ”Ennen oli paremmin”.

Lehtiin liittyvä toinenkin asia, josta on pitänyt jo aika päiviä sitten rätvättää, on Postinen! Että voi olla turha lärpäke! Kaksi kertaa viikossa jaetaan kaikkiin talouksiin! Postin sivulla todetaan

Nelisivuisen Postisen konsepti on tutkittu ja asiasisältö suunniteltu kuluttajien toiveiden mukaiseksi. Postinen sisältää ajankohtaista tietoa Postista ja Postin palveluista.

Vaikka postilla nyt on jos jonkinlaista uutta palvelua ja uutta tominnassa, niin tuskin tarvitaan kaksi kertaa viikossa erikseen ilmentyvää lehteä niistä tiedottamiseen! Mainoslehtiä on kyllä ihan riittämiin muutoinkin. ”Kuluttajien toiveiden mukaiseksi”? – Kuka toivoo tuollaista paperin tuhlaamista? Noh, posti saa mainostuloja, mutta onko tämä oikea keino postin kannattavuuden lisäämiseksi? Minen ymmärrä.

Tästä tupsahduksesta huolimatta oikein hyvän mielen päivä ollut tänään. On vaan niin mukava, kun aikaa tehdä vaikka ja mitä ”tavallista”, eikä tänään ollut hammaslääkäriä eikä kyllä juuri särkyäkään. Wuhuu! Kampaajalla kävin, piti aamulla kävellä sinne, mutta lumisateesta sain parahultaisen (- jäi vaivaamaan tuon sanana alkuperä, selitys löytyi täältä) syyn mennä autolla. Samalla kävin sitten jo katselemassa ja ostelemassa tykötarpeita viikon päähän: tyär tulee ensi viikon lopulla kaverinsa kanssa käymään kotikotiiin, joten on hyvä syy kokkailla erityisherkkuja.

[Kuvassa La Gasonen portti. Pikkuhotellimme Yaizassa.]

Kuva-asioitakin siis tänään, mutta enimmäkseen kaikkea muuta. Ja nyt lähden leffaan: La La Land! Hiihtoja kun en seuraa, eilen luin mainion Meikkipussin pohjalla -kirjan (palannen siihen vielä), joten ei ole kirjaa houkuttamassa, eikä tänään koneella istuksiminen houkuta kuten tavallisesti. Siispä huomiseen!

Lanzarote Niitä näitä

Koko päivä matkaten

Kahden pysähdyksen taktiikalla kohti kotia. Ensimmäinen pysähdys oli Bordeaux´ssa: tekninen välilasku eli käytiin tankkaamassa. Nyt toinen välilasku: odotellaan Helsinki – Vantaalla Oulun konetta, jotta päästäisiin yöksi kotiin.

Aamulla nousimme tasatahtia auringon kanssa, seitsemän jälkeen herättyä todettiin, että olisi hyvää aikaa käydä vielä aamulenkki rantapromenadilla. Tunteroisen lenkin aikana aurinko ehti nousta jo melko korkealle.

Perusteellista suihkuttelua, hiusten kuivaamista (kesti tuolla kosteahkossa ilmanalassa ihan tolkuttoman kauan), pakkaamista. Viimeisen kerran hotellin huikealle aamiaiselle. Ison, meidän mielestämme oikein hyvän Las Costas -hotellin aamiaistarjonta ei ollut mitenkään erikoisuuksilla erottuva, mutta kaikkea ”tavallista” oli monenlaista: mehuja, kahveja, juustoja, leipiä, hedelmiä, munakkaita, pannukakkuja, hilloja, leikkeleitä, pähkinöitä, kaikkia oli monenlaisia. Ainoa espanjalainen ”erikoisuus” oli tortilla eli perunamunakas, jota oli myös ja vielä parempaa Yaizan pikkuhotellissa. Niin ja ne omenaletut.

Hyvin syöneenä oli hyvä lähteä kentälle. Hotelli oli sikälikin hyvä, että se oli aina viimeisenä jonnekin lähtiessä ja ensimmäinen palatessa. Eli muista Aurinkomatkojen hotelleista retkeläiset ja lentokentälle lähtijät oli haettu ennen meitä. Meidän hotellissa Puerto del Carmenissakaan ei ollut ketään muita suomalaisia kuin me, kuten jo aiemmin oli puhetta, yhdistelmämatkalaisia (Yaiza – Puerto del Carmen) ei koko koneellisesta ollut muita kuin me. Ja olisi kyllä kannattanut. Tämä oli hyvä ´combo´.

Lanzaroten Arricifen aeroporto oli ihan hotellimme lähellä, eilenhän sinne käveltiinkin, joten hyvissä ajoin olimme varsin vilkasliikenteisellä kentällä. ”Departures”-taululla oli klo 11–15 välillä yhteensä 45 lentoa. Siis viiden minuutin välein lähti koneellinen turisteja takaisin kotimaahan. Lähtötiskejä oli 40 ja homma hoitui, ei mitään mañana-meininkiä, vaan liukuhihnalla turistit lastattiin paluulennolle. Ihan selkeästi saarella oli eniten brittejä, sitten saksalaisia.

Kentällä oli paljon parempia tuliaiskauppoja kuin mitä me Avenida de Playesiltä eilen löysimme, joten vielä Apsulle t-paita ja kotiin vähän paikallisia herkkuja. Hyviä kauppoja olisi – näköjään – ollut Vanhassa Satamassa, jossa eilen kävimme syömässä. Mutta eipä me nyt niin noiden kauppojen perään oltukaan.

Lähtöselvitysjonossa pohdittiin, että taisi olla viimeinen kertamme Lanzarotella. Ei niin, että jotain muuta kuin hieman toivottua heikommat kelit, olisi mennyt pieleen tai että saari olisi huono talvilomakohde, päinvastoin. Mutta eipä jäänyt mitään, mitä jäisi niin tavattomasti jäisi kaipaamaan, että uudestaan olisi päästävä. Jos Kanarialle joskus lähdetään niin ehkä sitten se vielä näkemätön Fuenteventura. Gran Canaria, Teneriffa, La Gomera ja nyt Lanzarote on käyty. Ja Kanariaa enemmän – jo tuttu – Madeira houkuttaa kyllä patikoijaakin enemmän. Siellä kun on paikallistakin elämää. Se on monipuolisempi monin tavoin.

Kaikkein eniten minua kyllä kiehtovat auto-laiva-talonvuokraus -reissut Italiaan tai muualle eteläisempään Eurooppaan. Ja vielä touko-kesäkuussa jos saa valita. Seuraavat reissut on kyllä jo päätetty, ja suunta on pääasiassa pohjoiseen: Tornio, Tornio, Hangasoja, ja sitten keväämmällä Helsinkiin tyttären luo.

Reilun seitsemän tunnin matkalla luin Alan Bradleyn ”Filminauha kohtalon käsissä”. Minulle uusi tuttavuus nämä Bradleyn dekkarit. Eivät ole turhan jänniä, saatikka väkivaltaisia. Kirjan hersyvä kieli, värikkäät sanakäänteet, brittiläisen mielenmaiseman sarkastinen tarkastelu viihdyttivät meno- ja paluulennolla.

Lanzarote Niitä näitä

Päivä kohteessa – Puerto del Carmen

Kuvat kannattaa klikata isommiksi.
Tässä taustalla näkyy eilinen huiputus, De La Corona.

Tänään on ollut ehkä reissun lämpimin päivä: Avenida del Playas´n apteekin mittari näytti iltapäivällä +22C.

Näinhän tämä helmikuu kuluu ilman ahistusta, ilman pakkasen puraisua, kristallisen valon kiristystä.

Meillä tänään ohjelmaton päivä, joten päätimme viimein kävellä Puerto del Carmenin rantapromenadin Arricifeen, joka on saaren nykyinen pääkaupunki. Se on koko saaren ainoa paikka, jossa talot voivat olla muun värisiä kuin valkoisia ja jossa talot voivat ilman erityislupaa olla korkeampia kuin kaksikerroksisia. Nämä säädökset on omaksuttu ja niistä pidetään kiinni Manriquen ohjeistuksen mukaan. Hänen ansiotaan on myös, että täällä ei ole teiden eikä katujen varsilla mainoksia, ei vilkkuvia valokylttejä, ei kirkuvia värejä maisemassa.

Tuulisessa aamupäivässä, meren rannalla oli hyvä tepastella. Kävelemäänhän tänne on tultu. Ja ihmetellä saarelle laskeutuvien lentokoneiden määrää! Vartin välein niitä laskeutui. Onhan se perjantai vaihtopäivä. Niin kuin lauantaikin. Joten johan tässä on sellaista loman lopun tunnelmaa.

Ja lähdettiinpä sitten iltapäivällä ”kaupoille”. Vielä ei oltu käyty kuin läheisissä supermercadoissa sekä Yaizassa että täällä Puerto del Carmenissa, mutta nyt oli aika etsiä mm. matkamuistomyymälä, josta ostettiin ”pakollinen” jääkaappimagneetti, käydä kosmetiikkakaupassa ostamassa itselle muutama voidepurkki (ovat oikeasti ainakin kolmanneksen halvempia täällä kuin Suomessa) ja etsiä nuorille ja Apsulle jotain pientä viemistä. Ja löydettiinhän me… Mutta eipä täällä kyllä shoppailumahdollisuudet ole mitkään kummoiset, pieniä putiikkeja on kymmeniä, tai varmaan satoja, mutta eipä mitään, mikä kiehtoisi – enempi vähempi sellaista turistikrääsää, pyyhkeitä ja muovia monessa muodossa. Jopa Saariselän raitilla on parempia kauppoja.

Lounas kuitattiin yhdellä pääkadun kymmenistä terasseista kuohuvalla ja oluella sekä hotellihuoneeseen ostetulla Ibericon Jamonilla ja hedelmillä. Kun kuitenkin päivän kävelysaldo oli taas pitkästi yli 10 kilometriä, on jo kovakin nälkä. Mehän hieman ronkeleita olemme näiden ruokapaikkojen suhteen, joten tänäänkin toiseen päähän tätä rantakohdetta lähdetään. Tänään ei kävellä, bussilla matka maksaa 1,40 henk. ja taksilla viisi euroa, joten turvaudumme moottoroituihin kulkuvälineisiin.

Ehkä vielä palaan kuvien kera … jos netti toimii… mikä ei todellakaan ole varma asia…

Lanzarote Niitä näitä

Volcán de La Corona (609 mpy) huiputettu

Patikkapäivä, paras päivä.

Tälle päivälle olimmme tilanneet/ostaneet ohjatun patikkareissun. Aamuyhdeksältä Carlos tuli kahdeksanpaikkaisella Fiatillaan hakemaan meidät hotellilta. Kyydissä oli jo ranskalaisperhe (vanhemmat + kaksi alakouluikäistä poikaa) ja sitten suuntasimme kohti Timanfayan kansallispuistoa. Päivän pääkohde oli Volcán De La Corona (609 mpy), jonka huippua kohti puolen päivän jälkeen lähdimme kapuamaan.

Sitä ennen pari pientä pysähdystä, joiden aikana Carlos selitti meille englanniksi ja ranskalaisille ranskaksi joitain mielenkiintoisia pieniä asioita… Niin kuin nyt vaikka tuosta opuntiakaktuksesta. Juuri sen hedelmistä tehtyä likööriähän me eilen maistelimme, mikkihiirikorvaista kaktusta on toki nähty myös La Gomeralla ja Meksikossa, mutta eipä ollut tietty, että sitä oikein pelloissa viljellään. Täällä viljellään, eikä suinkaan – vain – sen hedelmän takia. Tärkeämpi on se kirva, joka elää mikkihiirenkorva-kaktuksen pinnalla. Se kerätään, murskataan ja siitä saadaan punaista väriä! Kosmetiikka-, makeis- ja Campari-teollisuus käyttää sitä!

Carlos kuljetti meitä saaren pohjoisosassa, ja toisin kuin sääennusteet olivat pelotelleet, oli meillä mitä mainion patikkakeli. Aurinkoa – ja toki tuultakin – riitti. Eikä satanut, se oli tärkeintä. Ei ollut liian kuuma, oli hyvä ajella ja välillä pysähdellä, käydä kukkulan rinteillä katsomassa vedenkeruuta, erikoisia kasveja ja taas jatkaa matkaa.

Nämä yllä olevat kuvat La Coronan reunalta. Se myös ylimmässä kuvassa. Klikkaahan kuvat isommiksi…

Alla kuvissa La Graciosa, paratiisisaari joka kuuluu Lanzaroteen. 700 asukasta, alakoulu, internet, ja pitkä historia.

(Alla) Mä näitä polkuja ….

Carlos on syntynyt Zürichissä, asunut Lanzarotella 29 vuotta, tehnyt jos-vaikka-ja-mitä, ja torstaisin tekee näitä patikkaretkiä. Jos Lanzalla tarvitset patikka-, kajakki- tai sukellusohjaajaa, niin voimme suositella- Carlos. Kyseltyäni hän ehti kertoa kaikenmoista, mm. niistä kameleista, joita sunnuntaina Ugan reitillä nähtiin ja venäläisistä turisteista… kerron teillekin myöhemmin.

Tulivuori De la Corona oli siis pääkohde, mutta kävimme myös laavatunneleissa, kaktuspuistossa, pienellä piknikillä, … hyvä päivä tänään. Kovasti meidän mieleinen. Myöhäinen lounas oli Tuc-keksejä ja chorico-makkaroita hotellihuoneessa, joten aika aikaisin lähdimme hiljalleen tepastelemaan kohti Vanhaa Satamaa ja paria valmiiksi katseltua ravintolaa.

Matkaa hotellista, Playa del Carmenin länsipäädystä vanhaan satamaan tuli hyvinkin viitisen kilometriä, joten päivän askelsaldo oli reilut 20 000 askelta. Hyvä niin.

Se ”antoi luvan” syödä viikon kalleimman annoksen ”Surf and turf” – enpä ole tainnut ennen syödä. Nyt sitten hummeria ja sisäfilettä. Varsinkin hummeri oli suurenmoista, eikä pihvissäkään vikaa. Oheen otimme pullon El Grifon punaviiniä. Paikallinen Lister Negro ja Syrah -rypäleinä. Tuhtia oli, ja rikki maistuu, mutta lopultakin todella hyvin sopi ruoan kanssa. Ja illan lasku koko viikon suurin: 92 euroa! Siis ”kattausmaksu”, johon tuolla kuului leipää, oliiveja ja manchegoa, valtava pihvi ja puolikas hummeri (usein pelkkä hummeri on tuon hintainen), pullo talon kalleinta lanzarotelaista punaviiniä, yksi jälkiruoka ja yksi jälkiruokaviini. Siisti, miellyttävä paikka, ihan keskellä vanhaa satamaa, ulkoterassilla liki tyvenessä Atlantin illassa, tähtitaivaan alla.

Niitä näitä

Retkipäivä: Manrique et al.

Villi arvaus mitä tuossa on? – Pieni kappale Aloe Veraa! Se oli tämän päiväisen retkipäivän ensimmäisessä kohteessa. Olipa mielenkiintoista tutustua viljelyyn, jalostamiseen, historiaan ja tuotteisiin. Ja kyllähän sieltä käsigeeliä tuli ostettuakin.

Retkelle lähdettiin vasta puolikymmeneltä, mutta minähän olin hereillä kuudelta! Parvekkeeltamme näytti seitsemän jälkeen tältä!

Alkuviikon Yaizassakin joka aamu kuudelta heräsin, koska yläkerrassa asuva setä lähti käymään vessassa siihen aikaan. Täällä rannikon hienossa hotellissa on parempi äänieristys, ja nuorempia hotellihuonenaapureita, mutta joku lähti matkalaukkuineen aamukuudelta, ja minähän sitten jäin hereille. Argh!

No niin, mutta tänään siis Aurinkomatkojen bussiretkellä Lanzaroten pohjoisosiin… Ennen kaikkea tutustuimme lanzarotelaisen taiteilija-arkkitehti César Manriquen elämään, tekemisiin, taiteeseen, arkkitehtuuriin ja kotitaloon, joka on rakennettu maan alle laavakupliin.

Kävimme Manriquen suunnittelemas laavajokien jättämissä luolastoissa, joista on tehty turistinähtävyys. Siis Manrique on suunnitellut tämänkin kohteen, – Jameos del Agua. Siellä on maanalainen merivesilampi, 600-paikkaisen konserttisalin, palmulampi, kaktuspuutarha ja paljon muuta.

Tuossa lammessa kasvaa valkoisia pienen pieniä rapuja, niistäkin on kuvia, mutta kun tämä bloggaaminen (nettiyhteys surkea, vaikka ostin 18 eurolla lisää nopeutta!!!) on nyt vähän tuskaista, niin joudutte odottelemaan …

Bussimatkalla näimme, kuulimme ja opimme kaikenlaista, ja poikkesimme saaren toiseksi korkeimman vuoren (täällä on 100 tulivuorta, vaikka saaren koko on vain 20 x 60 km) huipulla. Näköalat hienot, ja sitten ohjelmaan ”kuului” kaktusliköörin maistaminen.

Makeaa oli, jouluista, minusta tuo tarjollepanokin muistutti tulivuorta. Sen verran makeaa oli, ettei tarvitse kotiin ostaa. Eikä muuten paikallisia viinejäkään (palaan niihinkin myöhemmin).

Retken viimeinen kohde oli César Manriquen kotitalo. Sekin on laavakupliin tehty. Kerrassaan vaikuttava!

Kun hotellille kolmen kieppeissä palasimme, oli tämän loman ensimmäinen altaalla köllöttelyn aika. Auringossa lasten kanssa chattailimmme, torkuimme, lämmöstä (+ 21 C) nautimme.

Illansuussa palattuamme altaalta, kuvien purkamisen, etc jälkeen oli aika lähteä syömään, vaikkei minulla kyllä juuri nälkä ollutkaan. Olimme päivällä – joutuneet – syömään retkiravintolassa, – ja minäkin onneton paellaa menin syömään lounaaksi, vaikka tämän hotellin aamiainen tarjoaa energiaa vaikka koko päiväksi. Omenaletut olivat muuten aika sairaan hyviä.

Mutta siis. Vielä kävelimme lähelle vanhaa satamaa (mutkin 6 km hotellilta) ja löysimme tapas-paikan. Eka kertaa ikinä tapaksia Espanjassa oikein ruoaksi asti. Cannabistakin olisi ollut tarjolla, jätimme väliin. Kun on huomenna taas oikea patikkapäiväkin… ja muutenkin.

Niitä näitä

Yellow submarine – 32 mpa

Kulttuurishokki. Olemme tänään vaihtaneet ”residenssiä” – laskeutuneet vuorilta rannikolle. Maaseudun Yaizan idyllistä ja rauhasta sekä rustiikista, familiääristä pikkuhotellista turistihullunmyllyyn Puerto del Carmeniin Las Costas -hotellikompleksin luxuryyn.

Muutama kymmenen kilometriä, muutama sata metriä korkeuseroa… lähdimme syksyisestä aamusta, jossa hieman harmittelin, ettei tänäänkään tarennut käyttää La Casonan uima-allasta aamu-uintiin (kuvat yllä), ja tulimme rannikon lämpöön. Vajaan puolen tunnin matkalla satoi vielä vettä oikein todella. Iloinen yllätys oli, että saimme jo aamukymmenen jälkeen tämän Las Costas -hotellin huoneen käyttöön, ehdimme purkaa laukut, vaihtaa vähän vaatteita, katsoa karttaa ja rientää parin korttelin päähän, jossa oli yhteiskuljetuksen pysäkki Porto Caleroon.

Sinnehän me.

Kuinka moni muistaa Ranualle hankitun sukellusveneen farssimaisen historian? – Me muistamme. Sinne oli tilausajoreissujakin (kumpikaan meistä ei kyllä ajanut) ja kaikki olivat vähän käärmeissään koko hankkeesta. Noh, muutamien vaiheiden jälkeen sukellusvene myytiin jonnekin – siis Kanarialle. Liekö juuri se oli se, jonka kyydissä me tänään vajosimme 32 metrin syvyyteen. Oli jännä – ei tarvitse toista kertaa mennä, mutta olipa mukava sukeltaa … Miekkarausku? Tai joku … on näyttäytynyt edellisen kerran joskus tammikuun alussa. Nyt tuli sukellusveneen ikkunaan kiinni. HUI!

Paljon muutakin jännää nähtiin, uponneita laivoja, erilaisia kaloja, merisiilejä, … Kuvia tulee myöhemmin.

Sitten bussilla takaisin Puerto del Carmenin hotellille, tulee mieleen melkein samannimisen rantakohteen hotelli Meksikossa. Iso ja steriili.

Ihan hyvä tämäkin hotelli on.. olisi täällä ollut buffet-ravintolakin, mutta eihän me sellaiseen; onneksi ei. Italian restaurant ”Trattoria Antica” reilun kilometrin päässä rantakadulla oli hyvä, erinomainen. Alkuruoaksi tilattu focaccia oli ihan perfetto!!! Palaan asiaan. Pääruoaksi seabass, – neljäs ilta peräkkäin kalaruokaa. Eikä harmita. Hyvä tunnelma oli ravintolassa, – ja lähtiessä kunnon vesisade. Tällaista on lomailu Kanarialla!

Nyt nukkumaan: huomenna turistipäivä. Lähdemme retkelle!

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Osa tätä kulttuurishokkia on, että netti ei täällä Kanarian keskuksessa toimi kovinkaan hyvin, toisin kuin tuolla saaren keskiosassa (sininen täplä) teki. Siksipä ei enempää kuvia tänään, – pahoittelen. Huomenissa sitten ehkä.