Niitä näitä

Pyöräilykausi on alkanut. Kun kuukausi sitten olin Järvenpäässä, Pehtoori oli käyttänyt mun sykkelin huollossa, ja mm. jarrujen parannuksessa, laakereiden ja kettingin vaihdossa ja toinen rengaskin oli todettu vaihtamista vaativaksi. Neljän vuoden ja melkein 20 tuhannen kilometrin jälkeen pyöräkin, jos kohta ajelijakin, tarvii kunnostusta ja kuntoutusta. 🙂

Hyvä oli siis käyttää liikkeessä: tuli pyörälle ainakin pari vuotta lisää toimivaa käyttöikää. Nyt on pyörätiet putsattu, joten Oulujokivarrella on hyvä aamupäivisin ulkoilla ja ajella. Ja pitkästä aikaa äänikirjakin oli auki.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Ja me on oltu ilta ”kylässä”: ystävien kanssa ystävän luona. Ollaan oltu ihmisten ilmoilla. Olipa hyvä olla pois tästä surun kuplasta. Jutella ja tulla kuulluksi, saada myötäeloa, halata ja olla ajattelematta.

Tärkeä ilta, merkityksellinen ilta. Ystävyys kantaa.

Aika tuntuu jo kulkevan. Päivisin varsinkin.

Pääsiäiseen on jo päästy, paastoamatta, mutta liikkumaan ja hiljaisuuteen on etsiydytty.

Ruoan suhteen ei siis olla paastottu, eikä kulkeminen luonnossa ole ollut ´Via dolorosa´, – päinvastoin. Liikkuminen ja ruoka (ja jo sen tekeminen!) ovat helpottaneet surua ja tähän kaikkeen liittyvää kipua, ne ovat olleet hyväksi – niin kuin aina.  Luonto, kirjoittaminen, rantasauna, liikkuminen, juttelu, sapuskan teko, kulkeminen, uni, jota toki voisi olla enemmänkin.  Paljolti ”mökkiarkea”, mutta… Noh, joka tapauksessa tänään paljon hyvää.

Aamupäivä sateinen, monin tavoin synkeä. Mutta sitten kuitenkin kiirastorstain aamupäivän pääsiäissauna ja sen jälkeinen auringonpaiste, lämpö (+ 11 C), lirisevät vedet ränneissä, pihapiirin nurkissa siellä täällä, valkoiset, putoavat hanget, ”kevään tekeminen” ~ petkeleen kanssa purojen alkuja pitkin pihaa…  Oi, että. Se on ihanaa.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Olemme jo aloittaneet pääsiäisruoat. Mikseipä näinkin?

Karitsapatee eilen kakkuvuokaan. Tänään jämistä alkupalat (ks. kuvat). Toissapäivänä jo viikonloppuna valumaan laittamani kevyt pasha. Valutin kahvisuodattimessa mukissa. Purkillinen rahkaa ja vähän kermaa etc. Tänään ahvenfileitä (vakuumissa tuotu Oulusta pakkaseen) dijon-sinapin, kerman ja basilikan kanssa. Lapin puikuloita ja miniparsakaalia oheen. Olemme kylläisiä. Hyvä ruoka ja ruoka … tiedättehän.

Ja kaikki edelläoleva johdannoksi siihen, että ajattelin muistuttaa viime vuonna kokoamastani päääsiäisruoka-vihkosesta: Pääsisäisruokakirjanen vol. 2.  Siellä on monia hyviä klassikkoja, mm. nämä jo mainitsemani. KLIKS

Hiljaisen viikon alku.

Palmusunnuntain pyhät hetket luonnossa, tunturissa hiihdellen.

Mökkipihassa lintuja katsellen ja kuunnellen. Ei ollut hiljaista. Urpiaisten sirkutusta, lirkutusta, tirskutusta kuului joka puolelta koko aurinkoisen päivän. Ruokintapaikoilla myös taviokuurnia, tinttejä, punatulkkuja, lapintiaisia. Jostain kuului käpytikan nakutuskin.

Muutoin hiljaista, rauhallista.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Joulunaikoihin – tai tammikuussako se oli  – sain kuulla, että mummille olisi Järvenpäässä tarvetta huhtikuun alussa. Ei siihen silloin kauan mennyt, kun lapsilta ja siipoiltaan saadun edestakaisen Helsingin reissun liput varasin. Tein tuliaissukkia ja kuvakirjoja, laskin päiviä Emmiliinin luokse pääsemiseksi ja tyttären perhe-elämään piipahtamiseksi. Ja avuksikin saisin olla.

Ja sitten reissu olikin peruttava,
eikun sittenkin vain vähän siirrettävä: miksi en lähtisi? Enhän voi Oulussa tehdä mitään. Järvenpäässä voin.

Näin minulle sanoivat monet, perheen lisäksi jopa ammattiauttaja! ”Menet, ja vaihdat maisemaa!”, ”Tekee hyvää, kun saat olla pois kotiympyröistä”, ”Emmiliinin kanssa touhutessa tuska hellittää ainakin hetkeksi” ja tytär lupasi halata, kuunnella, vaatia tekemään ruokaa, viettämään Emmiliini-päiviä ja -iltoja, muistutti kävelemisen hyvää tekevästä vaikutuksesta.

Lupasi antaa mummeilusta ”vapaata” E:n tarhapäivänä ja houkutteli: ”Lähdet Helsingin rannoille tai Tuusulan järven rannoille kävelemään, olet ihan itseksesi tai museoihin tai shoppaamaan herkkuja”.

Vain vähän reissun alkua ja pituutta muutettiin, ja minähän olin tyttären ja tyttärentyttären luona viime viikolla. Ja minun oli hyvä. Tai ainakin päivät olivat paljon parempia kuin jos olisin ne kotinurkissa tuhrustanut ja miettinyt päivät ja yöt. Niin kiitollinen noista päivistä kaikille asianosaisille. Pelkkä Emmiliinin olemassolo ja taaperon tiedostamaton vaatimus pysyä hetkessä antoivat iloa ja voimaa.

Hengitys kulki jo tasaisesti kotimatkalle lähtiessä.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

(klikkaa nuolta keskellä, diat vaihtuvat)

Ei minulla ole vieläkään paljon sanoja.

Vielä on paljon tyhjää, vielä on unettomia öitä ja loputtoman pitkiltä tuntuvia päiviä.

Vähitellen raastava tuska hiipuu, ja kauan jatkunut huoli ja ahdistus ovat vaihtumassa hiljaiseen suruun ja pitkään ikävään. 

Läheisen poismeno koskee, sattuu, repii rikki. 

Tätä minä kuuntelen – vieläkin, nyt yksin. On vaikea uskoa, että vielä kaksi viikkoa sitten kuuntelimme yhdessä: Pysyn tässä.

Rakkaimmat lähellä, apuna ja tukena, paljon kannattelevia hetkiä, yksinoloa, kävelyä, uuden näkemistä, surun jakamista ja puhumista, lisää kävelyä, hiljaisia iltoja – päivä kerrallaan.

Aamulla pihalla lähdössä kaupungille kuulin mustarastaan laulun, ja aattelin, että tuostahan pitänee mainita blogissa illalla. Ja samalla hoksasin, että eilisen pitkän päivän iltana postaus oli jäänyt tekemättä.

Minullahan on ollut tässä jo aika pitkään vähän motivaatio- ja inspiraatio-ongelmia tämän Tuulestatemmatun kanssa – jo aika monena iltana/kuukautena, ja ensimmäistä kertaa blogin pitkän (melkein 18 v.) historian aikana aattelin ottaa nyt kokeeksi pienen aikalisän. Viikonloppuvapaa ainakin. Ainakin. Palaan asiaan ensi viikolla. Voikaapa hyvin, hyvät blogiystävät!

Tänään en käynyt hiihtämässä.

Tänään dopamiini ja endorfiinitasot ovat olleet aika lailla alhaalla.

Kunhan haahuilin kaupungissa, kiertelin ja kaartelin.

Ne kaksi tärkeähköä kauppaa/asiaa, jotka PITI hoitaa, molemmat unohtuivat. Ne unohtuivat, koska aamulla jo lähtiessä unohdin lapun, johon muistettavat jutut olin kirjoittanut. Ei oikein terävin päivä tänään.

Mutta jotain onnistumisiakin.

Ostin – taas – uuden neulekirjan: Linka Neumannin ”Norjalaisia lastenneuleita”. Ja Emmiliinille kirjatuliaisia!  Ja uuden oliivipuun. Tuleviin päiviin ja kevääseen juttuja!

Hyvin hiljainen sunnuntai.

Aamupäivällä me molemmat omilla ”liikuntapaikoillamme”: minä ladulla, Pehtoori tepastelemassa.

Huolella tein sapuskaa. Eikä sitten kummoisempia.

Sentään jotain uutta tänäänkin ruokapöydässä. Verisitruuna!

Maku kuin tavallisessa, mutta jotenkin tavattoman kaunis. Olisi hieno lisä johonkin asetelmamaalaukseen, miksei valokuvaankin?

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Ja pelivinkki!

Ylen sivuilla on joka päivä pieni sanapeli:  sanapyramidi. Minähän en ole mikään ristikko-tyyppi, – toki joskus sellaisia tein ja teen hyvin satunnaisesti vieläkin, mutta hyvin vähän niitä harrastan. Enkä lähtenyt mukaan perhepiirissä syksyllä monta viikkoa tiukkoja kisoja ja keskinäisiä nokitteluja aiheuttaneeseen Sanuli-kisaan, mutta tämä Sanapyramidi on aika mukava pienen hetken miettimistä antava/aiheuttava peli, jota olen nyt suunnilleen viikon verran joka aamupäivä pelannut.

Mikä on Sanapyramidi

Sanapyramidissa pitää löytää neljä sanaryhmää, jotka muodostuvat 2, 3, 4 tai 5 sanasta. Jokaisen ryhmän sanoilla on joku yhdistävä tekijä. Pyramidin huipuksi tulee sana, joka ei kuulu mihinkään ryhmään.

Esimerkkejä:

Tänään oli minusta ehkä kaikkein vaikein tähän mennessä. Sain kuitenkin läpi kun välillä googlasin, mitä tarkoittaa ”gentrifigaatio” ja ”indoktrinaario”.  Oppia ikä kaikki!  Muutama pyramidi on ollut ”ylihelppo”, – mutta joka tapauksessa kandee kokeilla. 🙂  Nettisivulla on ohjeet pelaamiseen, ei ole turhan vaikea.

Sanuli on ymmärtääkseni vähän vaikeampi, ehkä sitäkin tässä itsekseni kokeilen joku kerta. HYVIN kilpailuhenkisen perheen kanssa en ala skabaamaan: en jaa tuloksia perhechatissä jos vaikka joskus pelaisinkin.

Vuodenkierrossa, nimenomaan ruokavuodessa, yksi tärkeä etappi on parsakauden aloitus. Ja meillä se oli tänään! Aloitin parsarisotolla. Ja edelleen – miksipä ei kun se on paras – tein Alkon reseptin mukaan.

Tähän mennessä ”Kausihommista kurjin?” – kyselyyn vastanneiden antamat äänet jakautuvat näin.

Selvästikin ikkunoiden pesu on monelle se suurin ”ressin paikka”  (kuten asia Oulun murteella ilmaistaisiin). Minullekin olisi, jollei jo vuosikymmeniä sitten olisi tapahtunut jotain, mikä sai tämän asian pois päiväjärjestyksestä – minun osaltani.

Mökillä toki usein pesen ikkunat, jopa molemmista mökeistä, mutta silloin se ei ole ”pakko”, vaan nimenomaan, että  ´voisinhan tänään pestä ikkunat, kun ei kerran muutakaan voi´.

Hammaslääkärin vuositarkastus näyttää olevan ikkunanpesuakin tiukempi juttu kolmelle (vastanneelle). Tähän olen aika jäävi vastailemaan: minähän käyn välillä viikottain, tai ainakin kerran, pari kuudessa. Seuraavaa ajanvarausta en ole edes vielä tehnyt! Minulle hammaslääkäri ei siis ole mikään vuosittainen juttu. Pahimmoillaan viikottainen.

Ainakin yksi ”vuosirituaali” minulta jäi pois tästä kyselystä: auton renkaiden vaihto. No siitä minun ei ole koskaan tarvinnut huolehtia. Pehtoori huolehtii keväät, syksyt.

Onko muita rasittavia vuosirutiineja, joita en hoksannut/tunnistanut?

Viime yön myrskyn jälkeen olisi pitänyt ymmärtää, että ladut ovat täynnä roskaa: oksia, havuja, kaarnaa, risuja. Ja ne ovat todella vaarallisia jäisillä laduilla, varsinkin alamäessä. Minä en ymmärtänyt: vaarallisuudenkin aistin monin tavoin vasta kun olin Auranmajalla ensimmäisen parin kilometrin jälkeen saavuttanut metsän rajan. Reitin alussa aukeilla, tasaisilla latuosuuksilla ladut nimittäin olivat aika puhtaita, aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja kuntoa tuntui olevan pitkäänkin lenkkiin. Mutta metsässä kulkevalla latu-uralla, jossa on pieniä nousuja ja laskuja, oli ”hengenvaarallista” kuten yksi ehkä  ikäiseni herrasmies ohi luistellessaan totesi. Varovaisesti, sinnillä kävin kuitenkin neljän kilometrin päässä antamassa periksi, palasin ja pettyneenä jätin pitkän lenkin tekemättä.

Kun oli hieno ilma, eikä kovinkaan tähdellisiä kotihommia, eikä mitään muutakaan erikoista, mielekästä, ajatuksellista puuhaa, niin suihkuttelun jälkeen päätin iltapäivällä lähteä retkelle, ajelemaan, ehkä veden äärelle. Ei muuta kuin kameralaukku Beetleen ja suunta kohti Koitelia, ”jos hakis matkalla tölkkikahvia ja … ”. En päässyt Utoslahden risteystä pidemmälle, kun päätinkin palailla ja ajelin hautuumaan parkkiin ajatuksella ”josko jo lyhdyn hakisin pois”. Yritin, mutta olipa niin jäässä, että ehkä vappuna irtoaa.

Käveleskelin. Muistin että kirjastossa oli varaus lukuhaastetta varten (Tuula Levo, Neiti Soldan) ja siispä hakemaan se. Pekurinkulmassa, jossa kirjasto on, on myös kosmetologi; mennessä aattelin, että nythän olisi hyvä aika käydä laitattamassa ripset ja kulmat, jotka ovat jo harmaantuneet ihan vaaleiksi. Siispä kysymään, oisko vapaita aikoja, ja olihan sellainen. Eikun haluankin kasvohoidon!! Väsynyt, kuiva talvinaama ja mun mieli tykkäis sellaisesta ex tempore hemmottelujutusta! Milloin lie viimeksi?  Ja tosiaan! Sellainen pieni juhlahetki. Vaikka kyllä taisin tuossa juhlassa nukahtaakin toviksi. 🙂

Menin vielä syömään, lankakauppaan ja Nallikariin kuvailemaankin. Mun oma retkipäivä.

Ja samaan aikaan toisaalla: maailmassa, pienen iltapäiväkuplani ympärillä on paljon ahdistavaa. Mutta on toivoakin. On sitä.