Viime yön myrskyn jälkeen olisi pitänyt ymmärtää, että ladut ovat täynnä roskaa: oksia, havuja, kaarnaa, risuja. Ja ne ovat todella vaarallisia jäisillä laduilla, varsinkin alamäessä. Minä en ymmärtänyt: vaarallisuudenkin aistin monin tavoin vasta kun olin Auranmajalla ensimmäisen parin kilometrin jälkeen saavuttanut metsän rajan. Reitin alussa aukeilla, tasaisilla latuosuuksilla ladut nimittäin olivat aika puhtaita, aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja kuntoa tuntui olevan pitkäänkin lenkkiin. Mutta metsässä kulkevalla latu-uralla, jossa on pieniä nousuja ja laskuja, oli ”hengenvaarallista” kuten yksi ehkä ikäiseni herrasmies ohi luistellessaan totesi. Varovaisesti, sinnillä kävin kuitenkin neljän kilometrin päässä antamassa periksi, palasin ja pettyneenä jätin pitkän lenkin tekemättä.
Kun oli hieno ilma, eikä kovinkaan tähdellisiä kotihommia, eikä mitään muutakaan erikoista, mielekästä, ajatuksellista puuhaa, niin suihkuttelun jälkeen päätin iltapäivällä lähteä retkelle, ajelemaan, ehkä veden äärelle. Ei muuta kuin kameralaukku Beetleen ja suunta kohti Koitelia, ”jos hakis matkalla tölkkikahvia ja … ”. En päässyt Utoslahden risteystä pidemmälle, kun päätinkin palailla ja ajelin hautuumaan parkkiin ajatuksella ”josko jo lyhdyn hakisin pois”. Yritin, mutta olipa niin jäässä, että ehkä vappuna irtoaa.
Käveleskelin. Muistin että kirjastossa oli varaus lukuhaastetta varten (Tuula Levo, Neiti Soldan) ja siispä hakemaan se. Pekurinkulmassa, jossa kirjasto on, on myös kosmetologi; mennessä aattelin, että nythän olisi hyvä aika käydä laitattamassa ripset ja kulmat, jotka ovat jo harmaantuneet ihan vaaleiksi. Siispä kysymään, oisko vapaita aikoja, ja olihan sellainen. Eikun haluankin kasvohoidon!! Väsynyt, kuiva talvinaama ja mun mieli tykkäis sellaisesta ex tempore hemmottelujutusta! Milloin lie viimeksi? Ja tosiaan! Sellainen pieni juhlahetki. Vaikka kyllä taisin tuossa juhlassa nukahtaakin toviksi. 🙂
Menin vielä syömään, lankakauppaan ja Nallikariin kuvailemaankin. Mun oma retkipäivä.
Ja samaan aikaan toisaalla: maailmassa, pienen iltapäiväkuplani ympärillä on paljon ahdistavaa. Mutta on toivoakin. On sitä.