Showing: 1201 - 1210 of 4 013 RESULTS
Niitä näitä

Kaunis maailma

Van Gogh vai Monet? Impressionismia vai ekspressionismia?

Vai ei todellakaan kumpikaan? Ihan vaan suttuinen valokuva?

Joka tapauksessa kiirehdin 😉 aamupäivällä lenkille, kun taivaalla oli hienoa repaleista pilviharsoa ja sen takana kirkkaana paistava talviaurinko! Sää innosti reippaaseen askeltamiseen, olipa sangen hyvä vire.

Joutseniakin oli jo Hartaanselällä, monta, – tuosta kuvasta oikealle sulassa uivat. Minulla kamerassa laajakulma, joten eivätpä sillä muistikortille asti tallentuneet. Kaiken kaikkiaan hieno kevättalven tuntu jo.

Iltapäivällä – kuten tapana on – pikkuperhe tuli syömään, ja jo pihalla kuului kun Apsu huusi: ”Mummiiiii, silmät kiinni!” Ja sitten sain pienen ruukkuruusun. Poika oli tiistaina (meidän leffapäivä) lähi-Salessa ilmoittanut, että hän haluaa viedä mummille kukan! Sain avata silmät, mutta vähän joku niissä karvasteli.

Niitä näitä Ravintolat Ruoka ja viini

Vuosia kulutettu

Siitä on yli neljäkymmentä vuotta!  Me kaksi historianopiskelijaa, niin erilaisia opiskelijoita, niin erilaisin perustein, niin erilaisin tavoittein yliopiston käytävillä, tunkkaisilla, matalilla käytävillä, ahtaassa kirjastossa, huikeilla klassillisen arkeologian luennoilla, ainejärjestön naamiaisissa, toistemme tupareissa, … myöhemmin niin monissa vaiheissa. Tänään pitkästä aikaa kaksistaan syömässä ja päivittämässä.

Kuitenkin – elämämme ovat niin erilaiset, samoja polkuja, mutta erilaisissa maisemissa. Vaikea, mutta kuitenkin yritys, myötäelää, – puolin ja toisin. EIkä koskaan vaikea jatkaa siitä, mihin viimeksi jäimme.

Tapaamisen puitteet ruoan äärellä, sekin luontaista molemmille. Ruokapaikaksi valikoitui uusittu Hugo. Minulla oli takana kokemus spesiaali-illalliselta joulun alla, mutta tänään sitten salin puolella. Teemana ruokalistaan kirjattu ”Viiniä, ystäv(i)ä, ruokaa”. Mehän söimme hyvin, erinomaisesti. Pelkkä alkuruoaksi valitsemani tryffelirisotto on syy käydä Hugossa uudelleen.

Pääruoaksi valitsimme turskaa. Olen ollut muutoinkin aikeissa pitää ”palopuheen” turskan puolesta, mutta nyt entistä enemmän. Olipa hyvää. Risotto vielä parempaa kuin onnistunut pääruokakin. Ja ”väliviiniksi” saimme alla olevaa nektaria. Penfoldsia vuodelta 2004! Ui-jui. Tällaisiakin herkkuja Hugon viinikellarista siis löytyy!

Makeat jälkkärit skippasimme, ja – luonnollisesti, me kaksi Italia-friikkiä – nautimme espressot, ja kyselimme asiantuntevalta, tutulta tarjoilijalta, jotta mitähän sen kanssa. Ja niinpä: Laplans´s Espresso. Jonka päällä pieni kerma-cloud! Tätä meilläkin tulee Hangasojalla mökkivieraille olemaan tarjolla.

 

Postaukseni ruoka-juoma-painoitteinen teksti saattaa johdattaa harhaan: nyt on todettava, että oli kyse elämää suuremmista asioista: vanhenemisesta ja vanhemmista, nuoruudesta ja nuorista, muistoista ja menneistä, muistista ja sen menettämisestä, maailmanmenosta ja meistä, huolenpidosta ja huolesta. Niin paljon ehdimme… Tällainen on hyväksi, vaikka vähän, eikä niin vähänkään, läikähdyttää. Tässä iässä.

Niitä näitä

Vähän turha päivä

Nyt kun olen vihdoin – itse asiassa ensimmäistä kertaa ikinä – vaihtanut pikkukaktuksieni mullat ja siirtänyt ne isompaan purkkiin, voin taputella itseäni selkään, ja nyppiä piikkejä käsistäni. Näin siitä huolimatta että olin muka kunnon hanskoilla suojannut sormeni.

Muuta merkittävää tai ansiokasta en juuri ole tehnytkään. Kulkenut siellä sun täällä, vähän kirjeenvaihtoa hoidellut, pienelle retkellekin lähdin, mutta kun oli huonosti suunniteltu, niin ei siitäkään tullut parinkymmenen kilometrin ajelua kummoisempaa. Tankilla oli lopuksi käytävä. Turha reissu.

 

 

 

Niitä näitä

Mangoa – niin hyvää!

Siinäpä ne keskeisimmät tälle päivälle.

Mangojälkkäri. Oli tavoitteena kuvata jotain oranssia tälle päivälle, ja kun aamu oli harmaa, jopa lumisateinen, ei lenkillä ollut toiveita oranssista auringosta puiden katveessa, joten oli ryhdyttävä keittiössä tekemään mangojälkkäriä. Ja jukra, kuinka sain tähän kulumaan aikaa. Sekä kerrosjälkkärin tekoon että kuvauksiin. Harjoittelin uuden akkusalaman ja valonmuokkainten käyttöä, ja todellakin vaati harjoittelua, että sain aikaiseksi tällaistakaan jälkeä. Eikä tuo jälkkärin tekokaan pelittänyt niin kuin olisin suonut. Syötävää siitä kuitenkin tuli.

Tässä(kin) on osana Aasia Marketista saatavaa mangopuretta, johon olen jäänyt täysin koukkuun. Lapset söivät kyllä mieluummin Kinder-jätskit. Eeviskin. Hassua, miten nopeasti pienikin on jo siirtynyt ”normi”ruokaan.

Varsinaisena ruokana oli (alkuun) Rekosta ostettuja kevätkääryleitä (voidaan suositella) ja pääruoaksi korealaista karamellisoitua possua paksoin ja nuudeleiden kera, hmmm, aika hyvä jo nyt, ehkä teen vielä kerran ennen kuin jaan reseptin. Jotta ihan kunnolla söimme. Turhan paljon, mutta oikein hyvin.

NYT voin jo sanoa, että ensi kuussa pääsen pyöräilemään. Mitenhän olisi tällä kymppiviikolla – pohjoisen Suomen hiihtolomaviikolla – jos pääsisi hiihtämäänkin? Saapas nähdä.

Isovanhemmuus Niitä näitä

Isovanhempana

Isovanhempien (aamu)päivä päiväkodissa! Ja me saimme olla osallisina siinä.

Yhtämatkaa Apsun kanssa päiväkodille menimme. Ja sen kun kotipihastaan käännyimme pois, poika takapenkiltä ilmoitti: ”Voitaisiin laittaa äitille sellainen pikkuviesti, että haluan sitten myöhemmin mummipapalle kylään. ”Pikkuviesti” äidille laitettiin ja lupa humputteluun saatiin.

”Mummi osaa kyllä ajaa sinne”, ilmoitti poika papalleen, kun oltiin menossa. Pappahan ei ennen päiväkodissa ollutkaan käynyt, mummilla sentään vankka kahden kerran kokemus takana.

Aamukahvin jälkeen meidät isovanhemmat ohjattiin jumppa/juhlasaliin, jossa tovin odottelimme pieniä saapuviksi. Ryhmä kerrallaan; viiriäiset (1 – 3 v.), kiirunat (3 – 4 v.), riekot ( 4 – 5 v.) ja metsot (eskarit) tulivat saliin. Ja kun pienet tulivat, oli aivan hiljaista, ja sitten yhtäkkiä joku parivuotias hihkaisi riemastuneena: PAPPA! – Tunnisti omansa ja meille kaikille tuli ilo ja hyvä mieli.

Me Pehtoorin kanssa emme kiiruna-porukasta Apsua ihan heti löytäneet, mutta aika pian kuitenkin ja olihan ilo, kun poika meille kaukaa vilkutti!

 ”Tuo on mun tekemä”.

Melkein puolituntisen hellyyttävän, eri osastoiden laulu-leikkiesitysten jälkeen oli aika siirtyä leikkimään, katselemaan paikkoja (”tässä on mun päiksy-paikka”, ”mummi, täällä on vessa”, ”tässä me syyään”) ja kun oli tovi Aliasta kolmestaan (”me ollaan kolmestaan vähän höpöjä”, totesi Apsu) pelattu, poika ilmoitti, että nyt voidaan lähteä. Olimme luvanneet yhteisen lounaan jossain/Mäkkärin/pizzan. Ja valinta osui McDonaldsille.

Siispä kohti kaupungin keskustaa. Tänään, juuri eilisen jälkeen, mummilla läikähti mukavasti, kun olimme matkalla kohti Mäkkäriä (ei niin rotissöörin ykköspaikka, mutta Apsun toiveesta sinne suuntasimme) ja ohitimme kilpiravintola Istanbulin, joka on edelleen minun Oulun TOP3 -ravintolan listalla ja jonka ikkunassa on rotissöörien logo, lapsi vinkkaa sinne ja ilmoittaa ykskantaan: ”Mummin merkki”. 🙂 Niin on. Vieläkin.

Mäkkärin jälkeen kolmestaan kauppaan, jonka kassalla Apsu ihmetteli: ”Miten näin paljon ruokaa!!” Yritin selittää, että siinä on samalla toipilas-sisarelleni (Apsulle R., ja ärrä tulee kaikella osaamisen voimalla) osa ja sitten sunnuntaiksi, jolloin Apsukin tulee syömään, mutta ei poika ymmärtänyt. Ensimmäinen pääsiäissuklaamuna ja hunajameloni kyllä olivat käsitettävissä. 😉

Sitten Rantapeltoon leikkimään ja pelaamaan lätkäpeliä, värittämään ja välipalalle.

Ennen kotiinpaluuta poikkesimme kaksistaan vielä Apsun lähimmässä, uudessa leikkipuistossa. Se piipahdus on ollut kauan aikeissa. Tänään huikeassa iltapäiväauringossa sinne vihdoin menimme.

Siis juhlapäivä on ollut. Tänäänkin.

Niitä näitä Ravintolat Rotissöörit Ruoka ja viini

Taas yksi vaihe

– Aamulla oli valoa jo niin paljon, että hoksasin, että kovin kauaa ei enää tarvitse pyöräillä sisätiloissa.
– D-vitamiinipurkin pohja on jo näkyvissä.
– Iltapäivän pienellä lenkillä oli jo aurinkolasit mukana ja tarpeen.

”Kevään merkkejä” -listaan kuuluvat myös vuosikokoukset. Yleensäkin, –  ja rotissööreillä erityisesti. Tänä vuonna erovuoroisena noin seitsemän vuotta ollut allekirjoittanut lopultakin erosi. Kymmenen aktiivisen presse-toimintavuoden älkeen.

Siis tänään oli Oulun rotissöörien vuosikokous. Juuri sieltä palasimme. Vuosikokoukseen olin duunaillut kaikenlaista. Ja vastuuvapaus minulle ja muille hallituksessa (= voutineuvosto) olleille myönnettiin.

Ja myönnettiin minulle myös samppanjapullo. Ruinartia ei koskaan ole liikaa viinikaapissa!

Ja samalla myönnettiin myös järjestön pronssinen ansiomerkki! Olen jo siinä iässä, että saan ansiomerkkejä!? Tovin mietin, onko riittävä ikä peruste ko. prinikan saamiseksi. – Ei kuulemma ole. Iällä ei kuulemma ole mitään tekemistä sen kanssa. No, totta puhuen, iloinen olen huomionosoituksesta. Ei niitä päntiönnään tässä järjestössä jaeta.

Kokouksen jälkeen – luonnollisesti, onhan kyse ruokakulttuurin vaalijoista – nautimme blinit lisukkeineen. Puistola tarjosi hyvää. Todella rapeita, sopivan rasvaisia olivat. Pikkelöity lohi yllätti iloisesti.

Oli ilo tavata kaikkia. Ilo olla paistinkääntäjä. Ilo olla.

Niitä näitä

Luova tauko

Tämä lupaa kuvausinnon taas heräävän. Poislukien perjantain väitös- ja karonkkakuvausta (joka kyllä olikin aika iso homma ; ) en ole moneen vuoteen kuvannut niin vähän kuin parin viime viikon aikana. Tänäänkin oli lenkillä kamera mukana, mutta repussa koko lenkin ajan.

En ole ladannut Vastavaloon kuvia, en roikkunut netin valokuvausryhmissä, Instan olen melkein unohtanut. Joku luova tässä on tauko ollut. Toivottavasti luova.

Tuntuu ulottuvan tänne bloggailuun asti. 😉

Mutta muutoin oikeinkin topakka touhun päivä tänään.

 

Niitä näitä

KEVÄTtalvea

Aamulla herätessä ja ulos katsellessa oli vaikea uskoa näkymää: yön sade oli tuonut valkoisen ja valon! Monen sentin lumikerros ja aurinko toivat hyvän mielen.

Kymmenen jälkeen oli jo jätettävä kuvien työstäminen (perjantain välittelijälle lupasi väitöslahjaksi kuvakansion – valmistuihan se tässä illan tullen 😉 ) ja lähdettävä ulos. Kamera mukaan ja kohti Nallikarin Talvikylää. Lumiveistoksista muutama oli romahtanut kokonaan, ja Ukrainan joukkueen ”Frames” josta pidin melkein eniten, oli osin hajonnut.

Yleisöäänestyksen voittaja oli yllä oleva ”Subculture” (Venäjä – Lion’s Pride). Se oli myös yksi aika hyvin säilyneistä, samoin kuin Suomen joukkueen ”Tulip”.

Kun tuolla kiertelin tuli viesti, että olisi mummille tulossa pieni ”tytteli tom” (= Eevis) lounaalle ja päikkäreille, kun muu perhe lähtisi kauppa-asioille.

Eipä siis muuta kuin tepastelemaan kohti kotia. Ja mikäs oli ulkoilla, kun oli niin huikea sää. Ja kaunista.

Iltapäivän lopulla sitten pitkän kaavan mukaan syötiin porukalla (meksikolaista) ja nautittiin laskiaissunnuntain jälkkärikahveilla pullaa kaikilla mahdollisilla täytteillä.

Helmikuu alkaa olla voiton puolella vaikka taas karkausvuosi onkin: huomenna on jo talvi-Matti ja siitä sitten ollaan jo KEVÄTtalven puolella.

Niitä näitä

Liikkeellä

Kyllä on ollut melkoinen liikekannalla-olo päivä tänään.

Ei pelkkiä onnistumisia touhuissani, mutta jotain kuitenkin. Äidin ja systerin apuna ja asioilla, REKOsta hakemassa herkkuja, huomiseen hankintoja ja valmisteluja, erinomaisen broiler-ruoan valmistaminen (paista jyväbroilerin fileeseen ruskea pinta rypsiöljyssä, laita ½ purkillista Sacla Pesto Maroccan -soosia pannulle, lisää vähän vettä ja kypsennä (n. 15 min.), oheen riisiä ja pähkinäistä-fetasalaattia, yesh). Ja jossain välissä, ennen ruokaa lenkki Nallikariin lumiveiston kilpailualueelle.

Tänä vuonna joukkueita on yhdeksän, ja minä tunnistin vain kaksi viimevuotista porukkaa: Saksa ja Meksiko! Meksikolaisethan ovat minulle ihan tuttuja jo; ollaan Face-kavereitakin. 😉 Muutoin on kovin Itä-Eurooppaan painottuvia kilpailun joukkoiden kotimaat (Puola, Valko-Venäjä, Ukraina, Venäjä). Suomen joukkueessa on tänä vuonna kolme nuorta naista.

Tänään oli toinen kilpailupäivä, ja veistokset alkavat saada muotonsa, jotka toivottavasti eivät huomisesta vesisateesta kärsi.

Meksikon joukkueen johtaja huipulla. 😉
Heillä on (taas) ajatusta ja sanomaa veistoksessaan.

 

 

Niitä näitä Ravintolat Ruoka ja viini

Aika ainutlaatuinen keskiviikko

Erilainen helmikuu, erilainen kuin koskaan ennen.

Nallikari Snow Fest (tänä vuonna se EI ole Baltic Snow Call) alkaa tänään. Piipahdin – lohduttoman näköisellä – kilpakentällä aamusella salille mennessä. Vaikka tästä puuttuu sellainen ”big happening” -fiilis kuin oli viime vuonna , taidan käydä seuraamassa kilpailua joka päivä. Tai ehkä en perjantaina ehdi: on tiedossa akateeminen päivä! Niin mukavaa.

Eilenkin piipahdin ”kuvataiteiden” äärellä: pysäkkiä vasta päätä on Valve, jossa on aina parikin vaihtuvaa valokuvanäyttelyä ja jossa on siksi hyvä odotella onnikkaa. Ja eilen hoksasin, että hakuaika tämän vuoden ”Kuukauden kuvat” – näyttelyyn on mennyt umpeen! Argh! Olisin ainakin halunnut yrittää. Myös Helene-elokuva  (ja Pikku Naisia ja Teräsleidit ja ….) ja parhaillaan Oulun taidemuseossa oleva Ellen Thesleff  -näyttely olisi tarkoitus käydä katselemassa. Kovasti on taas ”olisi”-juttuja minulla menossa.

Tänään sentään pari ”olisi” muuttuivat menneeseen aikamuotoon: ”olisi käytävä vuositarkastuksessa” hammaslääkärissä – kävin, ”olisi vietävä puku ompelijalle” – vein ja ”olisi mukava nähdä kavereita” toteutui kun kävimme yhdessä Hellassa syömässä.

Vuositarkastus muuttuikin ”krooniseksi tulehdukseksi joka ehkä, varmaankin vaatii vanhan (1983) implantin vaihdoin massiiviseen kruunuun ja / tai siltaan” tai johonkin vuoden kestävään kalliiseen, epäesteettiseen, kivuliaaseen, ei-toivottuun operaatioon”. En halua puhua siitä enempää. Tässä taas aikuismainen suhtautuminen ”ei-puhuta-siitä-sitä-ei-ole-olemassa”. No mutta, en halua puhua siitä.

Karonkkapukuni. Omani, vuodelta 2004. Ja se oli iso! Paikka paikoin se roikkui päällä ja minun iki-ihana luotto-ompelijani otti sen lyhyellä varoitusajalla tänään ”operoitavaksi”. Niin iloinen olen tästä.

Ja sitten ilta: ystävät ymmärsivät kutsua meidät tänään ulos syömään. Tuosta vaan, arki-iltana. Kympillä tykkään tällaisesta. Hella on ennenkin todettu hyväksi, tänään ehkä tavallistakin paremmaksi. Olin taas kerran ”erilainen” illastaja ja otin alkuruoan kertaa kaksi: samettinen, pehmeä, kermainen maa-artisokkakeitto hiveli hammaslääkärin rassaamia ikeniä, maistui jokaisessa makunystärässä lempeälle, lohduttavalle, hyvälle. Seurueen pääruokaannoksista erityisesti kuha näytti (ja kuulemma maistuikin) erinomaisen hyvälle, mutta minulle maistuivat talon etanat. Ei liikaa rasvaa, ja oheen tarjottu leipä oli hyvää.

Ja jälkkäri?

Emme syöneet jälkkäreitä, vaan saimme kutsun ystävien luo, jossa meitä odotti KAKSI jälkkäriä: nostalginen, retro appelsiini-riisi muistorikkaista jälkiruokakulhoista tarjoiltuina ja sitten vielä toinen jälkiruoka, jonka perusohje on hopeatoffee-creme brulee. Tämä oli tehty Brunbergin sitruuna-lakritsista. Ja olihan hyvää” ja niin kauniisti tarjoiltu!

Mutta toisaalta: ihan sama mitä söimme. Oli hyvä olla, höpötellä. Hyvä kun on ystäviä. Minunkin olisi opittava tällaista välitöntä arki-iltojen yhdessä olemista, syömistä. Ruoka on tärkeää, – seura usein vielä tärkeämpää:

A Little Party never killed Nobody.