Showing: 1191 - 1200 of 4 013 RESULTS
Niitä näitä

Perjantaina kauppareissu

Kevätpäivän tasaus!

Ihan yllättäen kuului honk, honk. Edes tällaisen räpsyn ehdin saada …

Ja sitten yksinäinen, tai paremminkin yksin, kävely kohti merenrantaa jatkui. Pohjoistuuli kylmä, mutta huikea valo, ja suojaisissta paikoissa lämminkin.

Perjantai oli kauppareissupäivä – ihan kuten normaalistikin, tosin kävimme tänään kaksin, kantoapuakin kun tarvin, ja muutenkin. Poikkeuksellista tänään oli kolme kauppalappua. Posti ja apteekkikin vielä, ja sitten käytiin hakemassa Torin lihamestarilta huomiseksi Flank Steak! Lihamestarin kanssa oltiin yltä mieltä siitä, että hyvä, että on kuitenkin, joka tapauksessa tarve ja ilo syödä, ja nythän on erityisen hyvä syy hemmotella itseään ja lähimpiään hyvällä ruoalla. Nyt voi taas viikoksi vetäytyä kotioloihin ja lähimetsiin.

Huomenna on synttärijuhlat, joten Pehtoori laittoi lihan marinadiin, minä tein juhlajälkkäriksi hillatiramisun.

Ja siinä se päivä meni. Ihmettelen kovasti että niin nopeasti.

Niitä näitä

Kevättä rintarangassa

Kevättä ilmassa, ja Ainolassa. Ohijuoksutusta jo toista viikkoa: puiston purot pulputtavat, patoallas peilaa sinistä, kirkasta taivasta, ilma on lämmin ja hyvä hengittää.

Puistosta oli tehtävä poikkeama myös keskustaan; kylkikipu kun ei tokene, eikä salli oikein nukkuakaan, joten jo huolestuin ja kävin lääkärissä kuulemassa, että rintarangan vauriot ovat usein kivuliaita ja pitkäkestoisia ja  että minulla ei mitään vaarallista havaittavissa. Kunnon dropit kuulemma kuitenkin tarpeen, että uni olisi keskeytymätöntä, pitkää ja levollista. Jo tämän kuuleminen helpotti. 😀

Ja miltäs Oulun keskustassa näyttää näinä päivinä: Rotuaarilla ja Valkean aukiolla ukkoköörit pitävät parlamenttia, mummaraiset töpöttelevät kauppakassien kanssa baskerit vinossa ja välissä puikkelehtii Voltin ruokakuskit kantaen lounasruokia etä- ja toimistoduunareille. Että sellaisia karanteeneja.

Hienoja ulkoilukelejä on luvannut pitkälle ensi viikkoon. Nautitaan siitä ja ulkoilukiellettomuudesta!

Ja tasa-arvosta. Nautitaan siitä täällä Suomessa jossa se on paljon pidemmällä kuin maailmassa yleensä. Näinä päivinä, tässä ajassa, Minna Canthin aforismi ”Kaikkea muuta, kunhan ei vaan puolikuollutta elämää” ei tunnukaan niin hyvälle kuin yleensä. Nyt tämä elämänmenon, sosiaalisen kanssakäymisen, kohtaamisten ”puolikuolleisuus” tuntuu paremmalta kuin se ”kaikki muu” joka tuntuu olevan epidemian roihahtaminen ylitsemme.

Luettua Niitä näitä

Ulkona, koneella ja keittiössä – normipäivä

Aurinko siniseltä taivaalta, läntinen, keväinen tuuli ja nastakengät. Niin ja Canon, tietysti. – Niistä oli hyvä keskipäivän yli yltänyt aamupäiväulkoilu tehty. Pehtoori lähti kaverinsa kanssa merenjäälle, minä keskustan laidoille.

Nyt, kun minulla on kuuntelussa Laila Hirvisaaren (ent. Hietamies) ”Minä, Katariina” historiallinen romaani Venäjän keisarinna Katariina II Suuresta, sai hautausmaa, varsinkin vanha, Stooleborin, puoli mielikuvituksen lentämään. Hautakivien vuosiluvut veivät 1800-luvulle ja sen ajan ihmisten arkeen ja historian suuriin käänteisiin. Onhan tässä väistämättä sellainen olo, että tämä koronakevät tulee olemaan maailmanmenossa ja aikanaan historiankirjoittajien kronologisissa jaotteluissa raja, murros, jonkin loppu, uuden alku.

Taitaa olla elämäni ensimmäinen Hirvisaaren romaani, johon olen tarttunut. En oikein tiedän, miksi olen kierrellyt, vaikka jo kotikotonani niitä oli kirjahyllyissä montakin. No, joka tapauksessa pidän tästä. Tällä kertaa lukijalla on erityisen iso osa kuuntelunautinnossa. Leena Pöysti lukee mahdottoman hyvin, hienosti eläytyen, silti näyttelemättä tekstiä. Hänen pienet nyanssinsa dialogeissa, äänenpainonsa hienovaraiset muutokset tekevät tekstistä ja sitä myöten myös Katariinasta ja hänen uskotustaan Leonista hyvin läsnäolevia, todellisia, melkein ”nähtäviä”. Järkelemäinen opus on vasta puolessa ja sille on jatko-osakin. Osin menneessä maailmassa menevät nämä maaliskuiset päivät.

Veroilmoituksia enemmän on kiinnostanut uuden Digikuva-lehden ”niksipirkka”-sivut. Ne ja vanhojen kuvien muokkaamista kuvatoimistoon oli minulla tänään päivän ”etätyöosiossa”. 😉

Päivän töpeksintä oli kun tein (Pehtoorille) kaurapataleipää. Meillähän ei pariin vuoteen ole paljon leipää osteltu saatikka leivottu, mutta joskus kuitenkin. Kaapissa on kuitenkin kauan ollut ainekset kauraleipään, – siispä eilen illalla taikina tekeytymään, sillä tänään oli keittopäivä ja halusin siihen oheen hyvää lämmintä leipää. Kun ohje on maailman helpoin, niin tietysti unohdin suolan pois. Argh. Suolaton kauraleipä ei ole mun makuun. Pehtoori voiteli suolaisella Oivariinilla, ja hyvin kelpas. 😉

Nyt pitäisi löytää hyvä pääsiäis/kevät/synttärikakun ohje sunnuntaiksi. On Juniorin ja Miniän synttäriviikonloppu, ja aiomme kokoontua. Siis tulevat syömään ja haluaisin tehdä kakun. Oisko linkkivinkkejä tai reseptiä?

 

 

 

 

Niitä näitä

Mietityttää

Lumisadepäivä. Mietintäpäivä. Photoshop-päivä. Netflix-päivä. Leipomispäivä. Netissä roikkumispäivä. Suunnittelupäivä. Silityspäivä. Bookbeatpäivä. Kaikkea pientä pitkin päivää. Minun on vaikea kuvitella, että minulle tulisi tekemisen puutetta ihan heti alkuunsa. Nyt kun on aikaa, muka enemmän kuin aiemmin, niin minähän olen jo iloinnut siitä, mitä kaikkea ehdinkään tässä tehdä. Että nyt kun on muka enemmän aikaa! Eihän minulla ennenkään – tai siis viime vuosina – ole ollut ajan puutetta. Eikä tekemisen puutetta. No joka tapauksessa yritän.

Sellaista mietin, ja äidiltäkin kyselin, että sairastinkohan minä hongkongilaisen? Muistatteko 60-luvun lopussa liikkunut influessa? Äidin mielestä en sairastanut, mutta että joku luokkakavereistani tai naapuruston lapsista sen sairasti. Joka tapauksessa muistan, että se kosketti omaa elämää jotenkin läheltä. Siitä puhuttiin koulussa, luultiin, että siinä iho muuttuu keltaiseksi. Olihan ymp.opin tunnilla vastikään käsitelty rotuja ja kiinalaisten sanottiin olevan keltaisia. Siinä tilanteessa 10-vuotiaaseen upposi täysin ilmoitus, että hongkongilaisen myötä muuttuu keltaiseksi. Juuri noihin aikoihinhan sitä sairastettiin kaikkia muita rokkoja ja näpppylätauteja, jotka aiheuttivat ihomuutoksia. Vesirokko ja tuhkarokko juuri takana. Aasialaisestakin puhuttiin silloin, vaikka se oli ollut jo 10 vuotta aiemmin. Sekä hongkongilaiseen että aasialaiseen kuoli miljoona ihmistä.

 

Niitä näitä

Poikkeuksellista

Poikkeustilassa.

Tänään tuntuu melkein turvallisemmalta olla poikkeustilassa kuin ettei olisi. Kotimaa on ensimmäistä kertaa elämässäni poikkeustilassa. Sen myötä sitten itsekin, vaikka toki monenlaisia poikkeustiloja on kyllä jo näihin melkein vanhusvuosiksi laskettuihin vuosiin aiemminkin mahtunut.

Jollei ihan juuri tätä päivää muista loppuelämää, niin kyllä tämän kevään – koko tähän astisen tämän vuoden – muistaa – poikkeukselliseksi. Ei hätää, huolta kylläkin, ei ahdistusta, mutta alakuloa. Mutta päivä kerrallaan, uskon vakaasti, että kyllä tämä tästä, kuukauden päästä jo näyttää paljon paremmalta.

Ja tulee kevät, itse asiassa on jo kevät: ulkoilma, – ja parempi mieli. Tänäänkin niin. Niin kuin melkein aina. Onneksi ei ole ulkonaliikkumiskieltoa. Metsään menin tänäänkin. Olipa metka lenkki – kulkeuduin taas merenrantaan. Aurinkoa avarassa luonnossa, jäällä kulkien. Niin hyvä.

Ja koti on hyvä paikka. Levolliselle ja toivekkaalle tuntuu, kun juuri tänään pilvikirsikan oksiin (ostin K-Marketista reilu viikko sitten nipun (3.95 €)) avautui kukkia. Tuoksuvatkin vienosti. Kyllä tämä tästä.

Niitä näitä

Kaunis, erilainen maaliskuun lauantai

Odotettua touhukkaampi päivä tästä tulikin. Tai noh, – touhukas ja touhukas.

Joka tapauksessa parituntinen kierros Oulun niin kauniissa, aurinkoisessa maaliskuun lauantain aamupäivässä oli hyvää tekevä.

Hieno keli, parempi mieli.

Valo ja happi tekevät hyvää.

Kuvassa päivän ”ruuhka”. Metrin välein kulkijoita kohti Linnansaarta. Ja todellakin, tässä on poikkeuksellisen paljon ihmisiä samassa kuvassa. Kovin oli hiljaista lauantaiaamupäivän Oulussa.

Juniori soitteli juuri kun olin aloittelemassa kierrostani: ”Apsu haluaisi tulla mummipapalle tänään.” No niinhän se oli alunperinkin suunniteltu. Alkuperäisessä suunnitelmassa kummitädinkin (= tytär) oli tarkoitus olla täällä tänään, mutta vaikka ei ollutkaan, niin pojanpoika halusi tulla meille. Eihän meillä parempaa seuraa voinut ollutkaan! Tietysti hain hänet, kun palailin kotia kohti.

Päivä on pelattu, ja syöty karkkia; jo matkalla kotoa meille Apsu ilmoitti: ”Nyt on viikonloppu, ja minä saan pelata papan tabletilla ja syödä karkkia ja jätskiä.” Ja niin tehtiin, mutta olipa Apsu apuna myös salaatin teossa, liki ammattilaisen ottein repi salaatin, lisäili tomaatit ja muut lisukkeet salaattiin, napsutteli parsoista kannat irti ja kaikin puoli oli apuna: ”Onko muuta tekemistä?” – kunpa tuo kysymys pysyisi käytössään lopun elämää. Kolmestaan syödessämme poika totesi, että ”onpa mukava, kun ei ole isi, äiti ja Eevis täällä. On niin rauhallista.” 😀  Ja sitten taas pelattiin.

Kuuden jälkeen Juniorin palatessa töistä kohti kotia haki Apsun ja kertoi, että olipa Alkossa ollut poikkeuksellisen hiljainen lauantai. Samoin kuin liikkeen viereisessä ruokakaupassa.

~~~~~~~~

Itseänikin oikeasti hämmästyttää, kuinka myötäelämiseni tässä korona-kurimuksessa kohdistuu heti lähipiirin jälkeen Italiaan. Ja kuinka hyväätekevä tämä videoklippi onkaan! Olen katsonut sen ainakin kymmenen kertaa: asennetta on! Italialaisten yhteisöllisyys eristyksissäkin näyttäytyy tänne raukoille rajoille asti aika hienona!  (Ehdottomasti äänet päälle kun klikkaat videon auki).

Niitä näitä

Vapaaehtoisesti kotosalla

Ensin herääminen valkoiseen, lumiseen aamuun levottomien, monien kummallisten unien jälkeen. Pätkittynyt yö, mutta ei sekään estänyt ulkoilemaan lähtöä. Kun ei ollut tarvetta, eikä lupaa, muuhun, ajelin rautasillan parkkiin ja siitä sitten parin tunnin tepastelulle. Ensin kohti Raksilaa.

Kuten arvelinkin, siellä oli kovin idyllistä. Hiljaista, kuten varmasti yleensäkin perjantaiaamuisin. Mutta tänään oli oikeasti autiota. Puutaloja, lumettuneita koivuja, pehmeitä katuja. Värejä ja valoa.

Paljon mukavia yksityiskohtia.

Hyvä kirja nappikuulokkeiden kautta, hyvät kengät, kulkeminen, katse etsien jotain … kaukana pelottava maailma. Ihan parasta.

Kotiin paluun jälkeen ja pitkin iltaa on kulunut hyvin paljon aikaa somessa, viesteillessä, soitellessa. 2020-luvun kriisissä yhteisöllisyys koetaan paljolti netin kautta. Hyvä, että on netti, hyvä, että on ystäviä, perhettä, läheisiä.

Ja hyvä, että netin kautta saa paljon tietoa. Vuosikymmeniä lähdekritiikkiä soveltaneena ja opettaneena olen välillä tuhannen sekaisin tämän informaatiotulvan ja sen lähteiden kanssa. Ja kyllä, kyllä minua pelottaa. Lähiviikot ja lähivuodet. Niinpä päätän tunnin välein, etten enää klikkaudu uutissivuille, en katselemaan raportteja, kuuntelemaan asiantuntijoita telkkarista, en ryhdy vertailemaan käyriä (sitähän minä olen sosiaalihistorioitsijana pienen urani tehnyt, koskien nimenomaan ihmisten sairastavuutta, kuolleisuutta,  etc.) Juuri kun olin ehtinyt ajatellla, että kuinkahan monta (pelkästään historia-alan) väitöskirjaa tästä globaalista kriisistä tehdään, tupsahtaa sähköpostiin viesti, jossa kerrotaan, että nyt kerätään materiaalia aiheesta:

Mitä tunteita ja ajatuksia koronaviruksen leviäminen maailmalla ja Suomeen on herättänyt? Onko sinulta tai lähipiiriisi kuuluvalta testattu koronavirusta tai oletko joutunut kotikaranteeniin? Kerro, miten korona on vaikuttanut arkeesi, työssäkäyntiisi tai opiskeluusi. Voit kirjoittaa myös kotikaranteeniin varautumisesta, matkasuunnitelmien muuttumisesta tai siitä, miten aihetta on mediassa käsitelty.  (SKS, Koronavirus sekoittaa maailmaa.)

Ja heti perään voin todeta, että oikeastaan tämä – ainakin tähän asti vapaaehtoinen – kotoilu tuntuukin ihan levolliselle. Ei ole hyväksi, eikä oikein hyväksyttävääkään kulkea missään, ei muualla kuin tyhjillä kaduilla ja rannoilla. Ei ”tarvi” tehdä mitään erityistä, ei voi suorittaa kummoisia… Katsellaan sitten joko tiistaina hypin seinille, mutta nyt ihan ok. Tietysti on ikävä (totta puhuen ihan hel-tin kurjaa), kun Tyär ei huomenna aamujunalla tulekaan käymään, kuten suunnitelmissa oli, mutta parastahan se niin on.

Sunnuntain viininmaistelu on peruttu, samoin torstain Aapo Heikkilä -ensi-iltaesitys Linnanmaalla. Aattelen, että hyvä noin. Elämänmeno verkkaistuu, toivottavasti maailmanmeno hiljalleen löytää turvalliset uomat.

Niitä näitä

Vetäytymistä kotioloihin

Ankeaa, harmaata, märkää, apaattista.

Ja sekään, että oli hyvä hengittää ja aika lämmin, ei oikeastaan nostanut lenkillä tunnelmaa kummoiseksi. Toisaalta ulkona oli hyvä!

Vielä viikko sitten naureskelin, kun näin kuvia, kuinka Italiassa on pastahyllytkin tyhjinä ja luin, että Bonnissa on kaikki vessapaperit hamstrattu kaupoista. Tänään ei enää naurata: kävin hakemassa kolme kassillista ruokaa ”että on, jos tulee tauti, karanteeni ja/tai eristys” – ja toki enin osa taitaa olla viikonlopuksi 😉 . Ja äidillekin osa: kävin viemässä soppalastin ja muuta tarpeellista. Vain kävin – kädet putsaten ja eteisestä asti lyhyesti jutellen – enpä jäänyt juttuseuraksi. Saattaa olla, että ei vähään aikaan tule Caritaksessa käytyä. Enpä kyllä osaa ajatella sitä ”lomana” huolehtimisesta. Enemmän huolehdin tai taitaakin olla kyse huolettamisesta, kun en käy.

Kotimatkalla poikkesin vielä Taidemuseolla. Ellen Thesleff  – Aurinkosuudelma -näyttely oli tietysti näkemisen arvoinen. Vaikka nyt sivistyksen ja kulttuurin vuoksi – tarkoitan siis, että hänen taiteensa ei minua juurikaan kosketa eikä saa tuntemaan oikein mitään.

Thesleffin tapa maalata oli ja on huomiota herättävää, itsenäistä, itsepäistä ja vapaata. Hän aloitti uransa 1890-luvun alussa kaksikymppisenä taiteilijanalkuna ja maalasi viimeiset työnsä kahdeksankymmenen vuoden iässä 1940-luvun lopussa. Osana rohkeaa ja tinkimätöntä taiteellista toimintaansa hän toi ensimmäisten joukossa suomalaiseen taiteeseen monia kansainvälisiä taidesuuntauksia, kuten symbolismin ja ekspressionismin. Myöhemmin 1930-luvulta eteenpäin hän lähestyi myös surrealismia ja uransa lopulla myös abstraktia ilmaisua.

(Näyttelyjulkaisu)

Thesleffin taide 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä, nimenomaan ekspressionistiset maalaukset, erityisesti muutama maalaus Toscanasta, viehättivät, mutta muutoin minulla ei kauaa taulujen ja luonnoslehtiöiden ääressä kulunut.

Paljon enemmän minua kiinnosti, kosketti ja kuvautti  museon toinen näyttely: ”Pakolaisuuden arkeologiaa”.

–  – tutkijat ja taiteilijat ovat työstäneet sitä, miten toisen maailmansodan pakolaiset ja evakot ovat tulleet hyväksytyksi tai torjutuksi uusissa yhteisöissään, millainen prosessi pakolaisuus on yksilöiden ja yhteisöjen elämässä ja millaisia kertomuksia muisti niistä rakentaa.

Näyttely on siis tutkijoiden ja taiteilijoiden töistä ja yhteistyössä koottu. Monta taidemuotoa, monenlaista tulkintaa, tarinaa, tutkimusta, runojakin, mm. kollegani uusi ulostulo. Itä-Karjalan pakolaisen tyttären teksti uppoaa Karjalan evakon tyttäreen …

Nyt on sitten harrastettu kulttuuria ja kotona on paljon ruokaa, joten voin rauhassa jatkaa Netflixin katselua (eilen katsoin ekan osan Anna, a lopussa  tästä Anna, a lopussa, ja tykkäsin), päivittäisiä lenkkejä, äidille soittelua, kutomista (ostin uuden käsityölehdenkin tänään). Pestään käsiä, välitetään muista ja pidetään maalaisjärki kunniassa!

 

Niitä näitä

Korona puhuttaa

Olisi vuosittainen Dionysia-juhla (Oulun Viininystävien vuosijuhla). Olemme osallistuneet lähes joka vuosi, tänään jätettiin väliin. Ei, ei johdu koronasta, että skippasin ilmoittautumisen ja osallistumisemme. Jo viime viikolla olin Hugossa, tämän kertainen menu ei houkuttanut, oli aika tyyriskin, ensi viikonloppuna on BO:n maistelut, ja kotonakin juhlaruokaa… Ja nyt ei vaan houkuttanut. Joskus voi jättää väliinkin.

Tänään kyllä mietimme pienellä porukalla että taitaa isot ravintolaillalliset jäädä aika vähiin lähitulevaisuudessa muutenkin. Tänään oli minun tehtäviini perehdytys rotissöörien kanssa; kummasti saimme kolme tuntia menemään hommassa. Mutta kuten sanottu, puhuttiin myös koronasta ja ravintolailloista. Ja yleensäkin yleisötapahtumista. Tyttärelläkin on Helsingin yliopistossa jo kehotettu työskentelelmään kotosalla, ei vielä määrätty. Aalto-yliopistossa on kuuulemma joissakin osastoissa jo määrättykin etäopiskeluun.

Kyllähän tämä huolettaa, monella tasolla. Mutta ei ainakaan vielä mitään paniikkia – jos ennen paniikkia lähtisikin muonavaraston kanssa erakoitumaan Hangasojalle? – Ei sentään. Mutta kyllä minä uutisia turhan tiuhaan seuraan, ja tämän olen jo kuukauden käynyt joka päivä katsomassa…

Niitä näitä

Omissa maailmoissa koko päivän…

Kylläpä olen elänyt menneessä maailmassa tänään. Maailman äärissä ja Alppien rinteillä. Yliopistolla sekä tenttiin lukemassa että luentoa valmistelemassa.

Olen näet puuhaillut pitkästä aikaa Power point -esitystä tehden (huomenna minulla on hyvin pienimuotoinen ”koulutustehtävä”) ja sitten olen kolunnut vanhoja kuva-arkistoja.

Miettinyt maailman menoa, miettinyt paljon.

Ajatuksissa reissut, Italia tietysti … tämän päivän italialaiset…

Nämä kuvat ovat Ligurian matkalta 2015. Siltä päivältä, jolloin sain tietää, että olin saanut opiskelupaikan Torniosta.

Juuri tuolloinhan minä tunsin, ja hyvänen aika: tiesin, olevani hyvä valokuvaaja, kun kerran monien hakijoiden joukosta tulin valituksi kouluun. Sen jälkeen tuo tunne on kokenut aikamoisen romahduksen. Tosin pientä ylöspääsyä pohjalta on ollut näkyvissä. 🙂

Ligurian patikkamatkalla kuvasin paljon, kuten ´aina´ olen reissuissa tehnyt, ja minulla oli jo oikein hyvä kamerakin. Tänään noiden (jo käsiteltyjen kuvien äärellä) halusin kokeilla, että onko olenko yhtään kehittynyt kuvankäsittelijänä.

Kuvassa yksi Cinque Terren viidestä pikkukaupungista: Corniglia.

Nyt ajattelin katsoa jakson Isä Matteon tutkimuksia Areenasta. Isä Matteo kuulemma seikkailee Umbriassa. Niin kertoivat eksnaapurit lauantaisella vierailullaan, ja sanoivat ”että just niissä paikoissa kuin silloin siellä oltiin”. Olen siis saanut vahvan suosituksen. Kaksi kautta näyttää Areenassa olevan, mutta entä jollen pidäkään siitä, tai sen lisäksi? – Olisiko muita suosituksia? Netflix on myös käytössä. Ei väkivaltaa eikä jännitystä, mutta ei mitään ihan saippuaisiakaan sarjoja tai leffoja?