Erilainen helmikuu, erilainen kuin koskaan ennen.
Nallikari Snow Fest (tänä vuonna se EI ole Baltic Snow Call) alkaa tänään. Piipahdin – lohduttoman näköisellä – kilpakentällä aamusella salille mennessä. Vaikka tästä puuttuu sellainen ”big happening” -fiilis kuin oli viime vuonna , taidan käydä seuraamassa kilpailua joka päivä. Tai ehkä en perjantaina ehdi: on tiedossa akateeminen päivä! Niin mukavaa.
Eilenkin piipahdin ”kuvataiteiden” äärellä: pysäkkiä vasta päätä on Valve, jossa on aina parikin vaihtuvaa valokuvanäyttelyä ja jossa on siksi hyvä odotella onnikkaa. Ja eilen hoksasin, että hakuaika tämän vuoden ”Kuukauden kuvat” – näyttelyyn on mennyt umpeen! Argh! Olisin ainakin halunnut yrittää. Myös Helene-elokuva (ja Pikku Naisia ja Teräsleidit ja ….) ja parhaillaan Oulun taidemuseossa oleva Ellen Thesleff -näyttely olisi tarkoitus käydä katselemassa. Kovasti on taas ”olisi”-juttuja minulla menossa.
Tänään sentään pari ”olisi” muuttuivat menneeseen aikamuotoon: ”olisi käytävä vuositarkastuksessa” hammaslääkärissä – kävin, ”olisi vietävä puku ompelijalle” – vein ja ”olisi mukava nähdä kavereita” toteutui kun kävimme yhdessä Hellassa syömässä.
Vuositarkastus muuttuikin ”krooniseksi tulehdukseksi joka ehkä, varmaankin vaatii vanhan (1983) implantin vaihdoin massiiviseen kruunuun ja / tai siltaan” tai johonkin vuoden kestävään kalliiseen, epäesteettiseen, kivuliaaseen, ei-toivottuun operaatioon”. En halua puhua siitä enempää. Tässä taas aikuismainen suhtautuminen ”ei-puhuta-siitä-sitä-ei-ole-olemassa”. No mutta, en halua puhua siitä.
Karonkkapukuni. Omani, vuodelta 2004. Ja se oli iso! Paikka paikoin se roikkui päällä ja minun iki-ihana luotto-ompelijani otti sen lyhyellä varoitusajalla tänään ”operoitavaksi”. Niin iloinen olen tästä.
Ja sitten ilta: ystävät ymmärsivät kutsua meidät tänään ulos syömään. Tuosta vaan, arki-iltana. Kympillä tykkään tällaisesta. Hella on ennenkin todettu hyväksi, tänään ehkä tavallistakin paremmaksi. Olin taas kerran ”erilainen” illastaja ja otin alkuruoan kertaa kaksi: samettinen, pehmeä, kermainen maa-artisokkakeitto hiveli hammaslääkärin rassaamia ikeniä, maistui jokaisessa makunystärässä lempeälle, lohduttavalle, hyvälle. Seurueen pääruokaannoksista erityisesti kuha näytti (ja kuulemma maistuikin) erinomaisen hyvälle, mutta minulle maistuivat talon etanat. Ei liikaa rasvaa, ja oheen tarjottu leipä oli hyvää.
Ja jälkkäri?
Emme syöneet jälkkäreitä, vaan saimme kutsun ystävien luo, jossa meitä odotti KAKSI jälkkäriä: nostalginen, retro appelsiini-riisi muistorikkaista jälkiruokakulhoista tarjoiltuina ja sitten vielä toinen jälkiruoka, jonka perusohje on hopeatoffee-creme brulee. Tämä oli tehty Brunbergin sitruuna-lakritsista. Ja olihan hyvää” ja niin kauniisti tarjoiltu!
Mutta toisaalta: ihan sama mitä söimme. Oli hyvä olla, höpötellä. Hyvä kun on ystäviä. Minunkin olisi opittava tällaista välitöntä arki-iltojen yhdessä olemista, syömistä. Ruoka on tärkeää, – seura usein vielä tärkeämpää:
A Little Party never killed Nobody.
