Aamu aukeni Granadassa pilvettömänä, mutta aika kylmänä (+ 11c). Puoleltapäivin oli jo hyvinkin parikymmentä astetta, iltapäivällä vielä lämpimämpää.
Kuten Olympian matkoilla on – mielestämme varsin hyvänä tapana – lähdettiin liikkeelle jo heti aamiaisen jälkeen yhdeksältä. Ensin tunteroisen aamulenkki kaupungin keskustassa, vanhassa kaupungissa, katedraalia, Ferdinandin ja Isabellin muistomonumentin luona.
Tässä monumentissa kuvataan sitä hetkeä, jolloin Isabella valtuuttaa Kristoffer Kolumbuksen matkalleen Intiaan. Mutta pieleenhän se reissu meni: ei löytynyt Intiaa, löytyi Amerikka. Ja senhän olivat kyllä viikingit löytäneet jo aiemmin. Mutta joka tapauksessa komea pysti tapahtumaan liittyen.
Granadan vanha, paljolti 1700- ja 1800-luvuilta oleva rakennuskanta on komeaa. Avenidat leveitä, ja niillä on paljon kauniita lehtipuukujia. Jo aamulla oli aika paljon väkeä liikkeellä, mutta varsinkin nyt illalla. Meillä hotellihuone on ihan keskellä kaupunkia, ja eloisa, melkein vellova virta nuoria ja vanhoja kulkee ikkunamme alitse. Granadalaiset näyttävät elävän kadulla ja kaupungissa kuten italialaisetkin.
Granada, land of my dreams,
mine becomes a gypsy song
when I sing to you.
My song, born of fancy;
my song, melancholy flower,
that I’ve come to offer you.
Granada, land covered in blood
from the bullfighting afternoons,
woman who retains the spell
of Moorish eyes.
A dream-land, a rebel, a gypsy,
covered with flowers,
and I kiss your scarlet mouth,
juicy apple
that tells me about love affairs.
Granada, my beautiful, sung
in precious coplas,
I have nothing else to give you
but a bouquet of roses
worthy of adorning the brown-skinned Virgin.
Granada, your soil is full
of beautiful woman, blood and sunshine.
Kaupungin puolustusmuuri Alhambran linnoituksen ”oikealla” puolella näkyy kaupunkiin asti.
Granadan katedraali ei ollut vielä auki, mutta näimme sen sentään ulkoa. Se on maailman viidenneksi suurin. Sisällä ei ilmeisestikään niin paljoa aarteita, taidetta, ornamentiikkaa kuin Malagan katedraalissa.
Keskustasta siirryimme bussilla Alhambraan. Oiskohan reissun mielenkiintoisin, kaunein, suurin kohde. Se on Unescon maailmanperintölistalla.
Alhambra kehittyi paikalla 800-luvulla sijainneesta Alcazaba-linnoituksesta, jonka osia on yhä näkyvissä (kuva kaupungista päin).
Se oli melko mitätön linnoitus 1200-luvulle saakka, kunnes Granadaan muutti paljon väkeä Córdobasta, jonka kristityt olivat vallanneet takaisin maureilta 1236. Alhambra toimi tämän jälkeen lähes 250 vuoden ajan Nasrid-dynastian palatsina, hovina ja haaremina.
Alhambra (arab. الحمراء, al-Ħamrā’, ’punainen’) on maurilaisaikainen Nasridien dynastian kuninkaiden palatsi. Alueen tärkeimmät osat rakennettiin 1300-luvun loppupuolella.
Se stukkokoristelu, jossa on enää hyvin vähän alkuperäistä hohtavaa, värikästä maalausta jäljellä, sekä lisäksi värikkäät kaakelit ja islamilaiset kalligrafiatekstit täyttävät kolmen säilyneen ja kunnostetun palatsin seinät ja katot.
Ei ihme, että nimenomaan stukkokoristelua pidetäänkin yhtenä islamilaisen arkkitehtuurin suurimmista saavutuksista. Palatsin nimi ´punainen linna´ johtuu maaperästä ja osasta linnan seinien värityksestä. Siihen kuuluu myös valtava puutarha-alue, jossa on sypressilabyrintti (eilisessä postauksessa on kuva, jonka otin arabikorttelien puolella, St. Nicolauksen Miramarelta ja jossa näkyy sypressirivit), suihkulähteitä, leikattuja myrttikukuvioita, ruusutarha ja iso hyötypuutarha palatsin valtavalle väelle (koko maurialueen väkiluku oli 40 000 henkeä korkeimmillaan!)
Vaikka minulle arabikulttuuri, sen taide, muotokieli ja elämäntapa eivät olekaan mitenkään erityisen mieluisia (viikko ramadanin aikaan Marraskeshissä ja Agadissa joskus parikymmentä vuotta sitten taitaa jäädä viimeiseksi Pohjois-Afrikan valtioissa tehdyksi vierailuksi). Silti!
Jossain välissä, kulkiessani kaukana joukkomme perässä koettaen kuvailla kaikkea mahdollista, huomasin tupisevani ääneen ja huokailevani syvään kaikesta hienosta. Tuli mieleen juttu, kun kerran luennoin ”Suomalaisen arjen historiasta”, ja taisin olla aika täpinöissäni ja innoissani aiheesta, ja etupenkin pohjalaisista pojista yksi tokaisi ääneen: ”Koeta nyt hyvä ihminen välillä hengittää!” Koetin sitten tänäänkin.
Kuvien saldo tältä päivältä on nelisensataa, – kotona sitten kuvakansioiden tekoon. Huikea päivä oli.
