Reija

Home Reija (Page 632)
Showing: 6311 - 6320 of 6 404 RESULTS
Lappi

Hiljaisella Hangasojalla

Valokuvatorstai. Niinpä jäin eilen ehtoolla odottamaan puolta yötä ja uuden haasteen julistamista että voisin vastata heti ensimmäisten joukosssa. Ja mitä lukee haasteessa: ”Valokuvatorstai haluaa juhlistaa itsenäisyyspäivää kuvapeittohaasteella. Tarkoituksena on kerätä mahdollisimman kattava peitto osallistujien itsenäisyyspäivästä, kuvausaika n. klo 18. Haaste on varattu yksinomaan tuoreille 6.12. 2008 klo 18 otetuille kuville.” No niin, siis nukkumaan. Kenellekään ei liene yllätys että me kaikki nukuimme hyvin. ”Me kaikki” on tällä kertaa meitsi ja pehtoori ja nuorempi nuoripari. Elikkäs kuopus tyttöystävänsä kanssa mukana.

Ilmatieteen laitoksen www-sivulla lukee tänään näin: ”Aurinko nousee 11:37 ja laskee 12:24. Päivän pituus on 0 h 47 min.” Pitää paikkansa. Pimeästä hämärän kautta pimeään. Ei ahdista. Lumitöitä (täällä on lunta!), tepastelua, töitä, ja sitten kuvausta. Paljon kuvia sinisistä pehmeistä hetkistä, kuvia puhtaista hangista, kuvia lyhdyistä ja lampuista.

 
Vajaa viikko sitten tuulisella, sateisella, umpipimeällä Elielin aukiolla Helsingissä, nyt Hangasojan hiljaisessa hyvässä hyrinässä. Söimme äsken, tänään kalapäivä. Kokeilin sellaista kala-alkupalaa kuin söimme Haviksessa viime perjantaina: savukalaa, kapriksia, majoneesia, ruohosipulia, tuorejuustoa, vähän suolaa, loraus sitruunamehua… Ei huono.
 
 
 
 
 

 

Ruoka ja viini

Sinappikastike purkkiin ja …

Piti pakata ja piti laittaa kuvia etelän sukulaisille juhlista. Ja siivotakin olis vähän voinut. Mutta minäpä riemastuinkin leipomaan. Joululimpputaikina ja pullataikina nousevat keittiössä. Niiden noustessa tein mökille vietäväksi sinappikastiketta. Se on hyvää graavilohen kanssa. Vähän kun jalostaa tillillä niin on juhlakelponen soosi joulun alkupalapöytäänkin. Se on hyvää salaatin kanssa. Ja siihen on hyvä dipata surimi-tankoja. Tuorekurkun kanssakin se on ihanaa. Hakkelukseksi pilkottu kurkku ja vähän lohta tai vaikka vaaleaa tonnikalaa sopivat sen kanssa. Maistuu jouluna ja juhannuksena.

Kastiketta voi tehdä tupla-annoksen, pakata pieniin lasipurkkeihin (pilttipurkkeihin tai noihin IKEAn maitotonkkiin), kietaista ruutukangasta kannen päälle ja sitoa kauniilla nauhalla ja viedä pikkujouluviemisinä. Lasten ala-asteen joulumyyjäisiin tein ison satsin monena vuonna. Ja kaikki myytiin. Kastike säilyy jääkaapissa hyvinkin pari, kolme kuukautta.

Nyt lähden leipomaan. 🙂

Sinappikastike graavilohelle ja salaateille

2½ dl sinappia (makeaa sinappia, Turun esim.)
1 dl sokeria
1 dl valkoviinietikkaa
suolaa & valkopippuria
½ l maissi- tai auringonkukkaöljyä
Sekoita muut aineet paitsi öljy. Anna seistä puolisen tuntia, jotta sokeri sulaa. Vatkaa sauvasekoittimella. Lisää lopuksi öljy nauhana sekaan.

Niitä näitä

Työnteon meininki

Kahden kokouksen päivänä, jolloin pitäisi saada myös artikkeli viimeistellyksi (lue: lyhennetyksi!), ja nyt saada loppuviikonkin duuneja jo alta pois, joten ei ehdi muka edes bloggailemaan.

Adventtikalenterin ehdin aukaista, ja ilolla kuulla, että kuopus aikoo sittenkin tanssia helmikuussa vanhat tanssit!

Kaksi reipasta työpäivää ja sitten kohti pohjoista! Ah onnea! Jo odotus tuntuu pehmeltä. Nii-in. Pohjoisen kaamos on pehmeää. Sitä odotan. Sitäkin.

Historiaa

Mennyt maailma

Itsenäisyyspäivän lehteen värkkään artikkelia, minkä vuoksi olen tässä lueskellut Vänrikki Stoolin tarinoita. Koulussa meillä ei niitä luettu, vain runo sieltä, toinen täältä.  Cajanderin suomentama Sotilaspoika sentään  piti opetella ulkoa johonkin itsenäisyyspäivän juhlaan. Nyt kun – sukutapaamisen aiheuttamassa historiahavinassa muutoinkin vielä viivyn – luen Sotilaspojan säkeitä, palautuu nenään Koskelankylän kansakoulun tuoksu (puu-uuneilla vielä lämmitettiin joitakin luokkia) ja mieleen kummallinen tunne siitä, kuinka paljon pidin tuosta runosta. Sepä kun on oikein lettipäisten pikkulikkojen laulu!

Nyt jos yksikään ala-asteen ope pistäisi 2000-luvun lapsoset opettelemaan moista, niin varmasti ajankohtainen kakkonen ja Ilta-Sanomat saisivat yleisöä lisää! Satavarmasti ope pistettäisiin jäähylle syytettynä sodan ihannoinnista ja lasten mielen järkyttämisestä.

”Mun isän´ oli sotamies ja nuori, kauniskin

jo viisitoista vuotisna hän astui rivihin.

Tiens´ aina kulki kunniaan,

iloisin mielin kärsi vaan

hän kylmää, nälkää, haavojaan,

mun isän´ armahin. – –

Kun viisitoista vuotta vaan ma kerran täyttää saan,

samaanpa käyn mä taisteluun ja nälkään, kuolemaan.

Miss´ ankarimmin luodit soi,

taajimmin tulta salamoi,

en sinne käymätt´ olla voi

tiet´ isäin astumaan. ”

Just. Mun isäin ei kärsinyt haavojaan, eikä nälkäänsä. Oli armeija-ajan kenraalin kuskina ja riiasi äitiäni,  minkä iltalomiltaan ja kyytikeikoiltaan kerkisi.

Eikä minua päästetty edes veistoon, vaikka kovin halusin!

Niitä näitä

Sukua

Tuulia nähty. Serkkuja ja tätejä ja lasten pikkuserkkuja. Sellainen on harvinaista. Siis suvun näkeminen. Kun molempien vanhempien sukujuuret ovat kaukana etelässä, Suomen laidalla (Oulusta katsoen Karjala/Kymi/Helsinki ja Perniö ovat Suomen laidalla…) niin tämmöinen suvun tapaaminen on harvinaista. ”Oot sie niin äitis näkönen”, sanoi noin kymmenen ihmistä. Oltaiskohan sukua? 🙂

Kummitädin 80-vuotias hymy sama kuin muistan jo lapsuudesta. Sitkeä nainen ollut aina. Juhlassa kuvakavalkadi menneestä: se oli hieno. ”Uusia” kuvia Karjalastakin. Josko minäkin ensi kesänä lähtisin käymään Tuulien mailla. Joskopa? Ennen juhlaan menoa ehdin aamupäivällä käydä Stockalla, ja Akateemisessa. Ja Sanomatalossa oli Fotofinlandia-kilpailun parhaimmiston kuvista tehty näyttely. Hurjan hienoja kuvia. Pysäyttäviä kerrassaan.

Entäs nyt lauantai-iltana Helsingissä? Katson Lauri Tähkää telkkarista, luen uutta Kiina-ilmiö -kirjaa ja kirjoitan blogia. Ikäkriisini syvenemiseen on aineksia tässä yllin kyllin!

Niitä näitä

Olema Helsingissä

Olema Helsingisä. Murmelin (kuten äitiäni sisarusteni ja lastenlasten kesken kutsumma) kans. Ja joka toiselle taksarille se on joku isoki onglelma. Palvella pohjose ihimistä. Lentokentältä otimme pirssin Honkanummen hautuumaalle, eikä meillä totta puhuen ollu ihan vakaata tietoa mihin olema menosa … No Murmelihan kuitenkin muisti (mikään dementikko ole, vaikka itse niin väittää), missä Eliisan ja Aleksanterin hauta on. Juuri niiden Tuulien, joiden takia blogini on Tuulestatemmattua. Tarvoimme pitkin valaisemattoman (hei, meillä Oulussa hautuumaalla on valot!!) hautuumaan loskaisia, auraamattomia käytäviä. Kynttilät papalle ja mummulleni, ja sitten ystävällinen (katoava luonnonvara?) taksari vei meidät läpi perjantairuuhkan keskustan hotelliin.

Hetken tauko (ehdin piipahtaa Kiasman kaupassa; en ostanut mitään! Kauppa viehättää minua enemmän kuin taidemuseo, materialisti? ehkä :)) ja eiku taksi. Nyt ei sitten ollutkaan mikään palvelualttiuden perikuva: huh! Pääsimme ravintola Havikseen. Siltä osin pelkkää positiivista sanottavaa: palvelu ja ruoka huippuja. Merikrotin posket? Olivat isoja ja hullun hyviä. Trimbachin Gewurtztraminer maistui meille molemmille.

Nyt unta jotta huomenna jaksaa arkistoon?, eiku synttäreille. …

Niitä näitä

Torstai on hyvä päivä

Torstai on hyvä päivä. Useammin hyvä kuin muut arkipäivät. Torstaina on sekä Kalevassa että Hesarissa ruokasivut. Torstaisin minulla on usein tavallista paremmat eväät töissä. Ja rauha syödä ne Hesarin reseptejä ja ravintola-arvosteluja lukien. Torstaisin meidän käytävällä on tavallisesti aika hiljaista: opiskelijat pysyvät kotona lukemassa perjantain tentteihin. Torstaina on kotona yleensä siistiä. Torstaina on valokuvatorstai, jolloin voi ihailla muiden otoksia ja saada kommentteja omista kuvistaan. Ne harvat telkkariohjelmat, joita katson, tulevat usein juuri torstaina. Tänään alkaa Sukulan uusi Italiassa kuvattu ohjelma, joka on ehdottomasti katsottava. Italian takia, ja koskapa minä olen ruvennut pitämään tuosta ”Hullusta kokista”. Muutama sen lehtijuttu ja radiohaastattelu ovat luoneet käsityksen, että voipi livenä olla vaikka hyvä tyyppi. Ja torstaissa on sekin hyvä puoli, että sen jälkeen tulee perjantai. 🙂

Huomenna perjantaina olisi opiskelijoiden pikkujoulutkin, pitkästä aikaa ei-itsenäisyysviikonloppuna, joten minäkin pääsisin ja kernaasti menisinkin, mutta huomenissa on murmelin kanssa lähtö Helsinkiin. Siispä nyt pakkaamaan juhlavetimiä ja kameraa: (kummi)tädin kahdeksankymppiset ovat edessä.

Yliopistoelämää

Rintamakarkuruutta

Lukukauden lähetessä loppuaan, käy niinkuin aina: opiskelijat hoksaavat, etteivät sittenkään ehdi saada tutkielmiaan valmiiksi sovittuun aikaan mennessä. Alkaa joukkopako: yksi toisensa jälkeen käy selittelemässä, sepittämässä ja anteeksipyytelemässä. Käyvät etsittämässä uskottavia ja uskomattomia syiden ja seurausten ketjuja, miksi peruminen on välttämätöntä. Miten on tultu siihen, ettei työ sittenkään valmistunut?

Vähiten uskottava selitys on tietokoneen hajoaminen. Jos opiskelija on vähintään kuukauden, pari tehnyt työtään, niin kuin sen tekemiseen väistämättä vierähtää, ei tutkielman valmistuminen yhteen kovalevyn läsähtämiseen kaadu. En  nimittäin jaksa uskoa, että ne koneet särkyvät aina juuri ennen sitä h-hetkeä, enkä usko, että läppäreitä hajoaa just proseminaarien tai gradujen tekijöillä sellaisia määriä. Enkä usko, ettei minkäänlaisia väli- ja varmennustallennuksia ole olemassa. Koiran syömät käsikirjoitukset, vuosisadan kamalin flunssa ja rahapulan takia töihin pakkolähtö ovat käytettyjä selityksiä, silloin tällöin joku kertoo syyksi parisuhteen kariutumisen. Pitkällisen kokemuksen perusteella voisin väittää erottavani aika hyvin, milloin joku noistakin syistä on ihan tosi, mutta että useimmiten ei ole. Muutamilta on joskus lipsahtanut: ”En vaan ehtiny, alotin liian myöhään”. Se on hyvä, riittävä ja varsin uskottava selitys. Ja hieman selittelemälläkin selitelty peruminen on parempi kuin se, ettei ilmoita ollenkaan tai vasta edellisenä iltana pistää spostin, että ”sori-mä-en-ehikkää-tuua-sitä-mun-työtä”. Ehtisipä edes perumaan ajoissa!

No tiesinhän minä tätä rintamakarkuruusvaihetta jo odottaakin, mutta tällä kertaa tämä on poikkeuksellisen suuri tappio sikäli, että olin ajatellut perustella (itselleni) ensi viikon mökille lähtöä jo keskiviikkona sillä,  että vetäydyn pohjoisen rauhaan lukemaan esitettäväksi luvattua kahdeksaa prosemmaa. Siis torstain ja perjantain duunipäivät tekisin mökin peräkamarissa… Mutta nyt kun ei ole luettavaa, milläs minä selitän? On onneksi vielä jatkotutkijoiden lauantaiseminaarin työt arvioitavana. Kyllä viiden väikkärin pätkän arviointi saa riittää syyksi mökille karkaamiseen… 🙂 Karkumatka mielessäin meitsilläkin.