Reija

Sosiaaliset ja muut mediat

Tänään unohdin puhelimen, kännyn siis, kotiin. Minä tarvitsen töissä aika harvoin puhelinta, omaa kännykkääni siis, minulle kyllä soitellaan, lankapuhelimeen, jollaiset meillä vielä duunissa on, vaikka huhuja on kuulunut, että kaikille tulisi omat työkännyt. Joten en minä siis omaa puhelinta kovasti duunissa tarvi. Eikä minulla tänäänkään oikeastaan olisi ollut mitään käyttöä, mutta olihan kumma olo kun sitä ei ollut mukana. Kumma olo, vaikka olen sitä mieltä, ettei periaatteessa tarvitse aina ollakaan tavoitettavissa, enkä kokouksiin tai seminaareihin ota luuria mukaan. Ja minähän käytän kännyä enemmän tekstaamiseen kuin soitteluun. En minä paljon soittele, mutta tekstaan hyvinkin muutaman sata tekstaria kuukaudessa. Siinä on kyllä sekin, että en tahdo saada sanomisiani 160 merkkiin, joten äkkiä vierähtää pari kolme viestiä yhteen asiaan.

Enkä minä paljon käytä Facebookiakaan. En osaa sitä oikein vieläkään käyttää. Nykyisin – tyttären vaihtariaikana – käyn sentään kerran päivässä tai kahdessa katsomassa, josko Facebookissa olisi joku jälki lapsesta. Aika harvoin on. Ei ole tytärkään oikein FB-tyyppejä. Juniori sen sijaan on. Niinkuin on myös kova poika soittelemaan. Ja tekstailemaan. Ja kirjoittelemaan yo-aineita. Asiasta tai asian vierestä. Saapa nähdä.

Mutta tämä Tuulestatemmattuni on osa elämääni. Web-hotellini (SJR:n) yhteydet ovat viime päivinä pätkineet ja minähän olen ihan ihmeissäni, jollen pääse sivuillani käymään. Blogithan ovat ns. sosiaalista mediaa; joskus mietin, mitä sosiaalista siinä on, että itsekseni täällä höpöttelen. Hyvä on, hyvä on, onhan täällä aina jokunen kommentti, kiitokset niistä, ja sosiaalinen kanssakäymistähän sellainenkin on, että toinen osapuoli on vain vastaanottavana osapuolena. 🙂 Ja sitä paitsi tänne voin kirjoitella ja kirjoittelen juttuja, joille laitan ”Näkyvyys” ruksin kohdalla ”Yksityinen”. Siis ne eivät näy kaikille, vain minulle. Blogini kätköissä on siis ihan yksityisiäkin juttuja, … 🙂 Eivät kyllä mitään hakkeroimisen väärtiä, heh!

Sosiaalisesta viestinnästä vielä. Joskus – tänäänkin – käy niin, että saa sähköpostia, jonka alla on automaattiseksi tallennettu allekirjoitusteksti, esim. ”ystävällisesti tervehtien” tai jotain muuta vastaavaa. Sellainen on vähän nurinkurista kun viestin kirjoittaja on kirjoittanut kaikkea muuta kuin ”ystävällisesti tervehtien”. Melkein kuulee sähköpostiviestin narisevan tai ärräpäiden lipsahtelevan rivien välistä ja sitten alla lukee ystävällisesti tervehtien. Melkein hymyilyttää sitten sellainen.

Juniori, ja Juniorin jutut ja kuvat

Olemme pojan kanssa tänään keskustelleet kaikenlaista. Rahankäytöstä, tienaamisesta, kotoa muuttamisesta, yksin elämisestä, työstä ja opiskelusta. Ei, emme ole riidelleet – olemme vain olleet hieman eri mieltä asioista, joistakin asioista. Ja kun ottaa huomioon, että Juniori täyttää parin viikon päästä 20, on hämmästyttävää, kuinka poika voi olla tietämätön tietyistä elämän reaaliteista. Ja sen vuoksi minun olisi varmastikin syytä katsoa peiliin… mutta, miksi pari vuotta sitten, kun tyttären kanssa oltiin samassa tilanteessa, eivät nämä asiat olleet ollenkaan tällaisia…

Muutoin kovin tavallinen sunnuntai: ulkoilua, ruokaa, kotitöitä. Ja kuvien laittelua. Ennen reissujen jälkeen meni monta päivää pyykin parissa, nykyään menee kuvien kanssa. Pojasta ja kuvista puheenollen: oli Junioir ottanut loisto-otoksen loistokohteesta Strasbourgissa. Petite Francen sivukadulla yhden talon seinässä oli ollut tämmöinen graffiti. Huippu. Kuva. Ja graffiti.

Niitä näitä

Kotiin palattua

Tänään aamulla kahdeksalta katson hieman sekavin tuntein kotipihaa, jonka luulin reissumme jälkeen olevan vähän vähemmän lumimäärän peitossa: mitä vielä! Piha on TÄYNNÄ lunta. Pehtoori jätti hiihtolenkin väliin, jätti salitreenin väliin ja kolasi aamupäivän – ei, ei meillä ole iso piha, vaan lunta on vaan NIIN paljon. Yöllä kahden kieppeissä tullessamme pääsimme kotiin kun Juniorin kaveri oli meitä lentokentällä vastassa ja oli sitä ennen käynyt meidän pihalla sen verran lumitöitä tekemässä, ettei meidän tarvinnut umpihangessa sisälle komuta.

Kaikki laukut – molemmat samppanjat ehjänä :), kaikki tuliaiset mukana, kuvat ja kamerat völjyssä, olimme yöllä kotona. Paluumatka siis allsprite. Vähän myöhässä siellä ja täällä, mutta kotiin kuitenkin. Ja välillä Katala kaipuu, — I´m gonna miss you… kuinka paljon maailmassa on lauluja ikävästä! Eikä tänään tarvinnut töihin mennä – kuten kovin usein matkan jälkeen… Älä ihminen valita, kaikki on hyvin.

Tänään katson kauhuissani televisiota. Japanissa maanjäristys, tsunami, ydinvoimaonnettomuus… mietin, etteihän meiltä töistä vain ketään ole tuolla juuri nyt? Meiltä kun usein joku on Japanissa. Juuri noilla alueilla.. Vaikkei olisikaan ketään tuttuja niin silti koskettaa luonnon voima.

Tänään lenkillä katson, että onhan se täälläkin kaunista. Kimmeltävät hanget, puhdas ilma, liikkuminen (koskahan minä annan periksi ja otan reissuun, kaupunkilomallekin, vaelluskenkäni? Ranskassa en nähnyt yhdenkään naisen kävelevän lenkkareissa tai missään läskipohjakengissä, mutta minä vaan niin pidän Meidleneistäni, että vielä joskus otan ne mukaan kaupunkilomallekin. Se se olisikin näky: Guccin käsilaukku ja Meidlenin vaelluskengät! Uuuuu!)

Tänään puran laukkuja, puran sähköposteja, joista täyttyy ensi viikko, yritän pitkästä aikaa (!) tehdä itse ruokaa (ranskalaisen gourmetin jälkeen pieni alemmuudentunne Festan keittiössä), kuvakansioita (yli 800 kuvaa joista puolet ristikkotaloista ja vertaillessa pojan kuvakansioihin, joissa puolet autojen kuvia, mietin hetken, olemmeko olleet samalla reissulla), tekstitiedostoja, joiden kirjoitusvirheet pistävät miettimään, miten pikkunäppiksellä saisi kaikki lyöntivirheet eliminoitua), tekstailen tyttären kanssa ja kyynelehdin, – tiedättehän jenkkileffat, joissa hidastuksena lasten kuvia, takaumia, kaunista musiikkia, kauniita aurinkoisia hetkiä, snif … soittelen äidille, jonka hyvä olo seesteyttää minuakin.

Illalla löydän itseni surffailemasta Interhomen sivuilta, tarkastamasta Finnairin sivuilta, milloin seuraava matka onkaan… Työt häirinnevät … Mutta on kevät. Sen varaan on hyvä laskea.

Vanhemmuus

Au revoir!

Viikko mennyt, aika lähteä kotiin. Aamusella vielä pieni pyörähdys kaupungilla…
Kleberin aukio kovin autio.

Piipahdus Galeries Lafayettessa. Juniorin tyttöystävälle etsin synttärilahjaa/tuliaista.
En osannut ostaa, tyttärelle kuitenkin villatakin.

Puolelta päivin luovutimme hotelli Hannongin huoneet ja ajelimme Paul Appelliin; opiskelija palasi asuntolaan ja sitten luennoillekin: Ranskassa on luentopakko. Ainakin Strasbourgin Management schoolissa on, jopa vaihtareilla.

(kuvat suurenevat klikkaamalla)

… Oli aika hyvästellä esikoinen – au revoir, pikkuinen. Nieleksin ja nieleksin, turhaan.

Moottoritie Strasbourg – Stuttgart ei olisi voinut minua vähemmän kiinnostaa. Poika tykkää ajella, joten annettiin sitten tehdä sitä. Muutama kymmenen kilometriä ennen kaupunkia pyysin, jotta siirryttäisiin kantateille, siellä jotain katseltavaakin. Yhteensä meille tuli viikon aikana melkein 2000 kilometriä.

Stuttgartissa ajelimme keskustaan kun kerran oli aikaa. Valtava ostoskatu halkoo kaupungin. Mutta eipä ostokset kiinnostaneet, kevyttä lounasta nautimme. Mietimme siinä, että mitä pitäisi syödä jos haluaisi syödä jotain tyypillistä saksalaista ruokaa. Makkaraa? Mitä on saksalainen gourmet tai saksalaisen kansallisen keittiön pravuurit? Sauerkraut?

Autolle palatessa valtava askastelu/maalaustarvike/skräppäys/paperikauppa sattui kohdalle. Minähän tietysti menen hakemaan sisarelle jotain tuliaiseksi vietävää, mutta ihan täysin kipsiin menin. Kerrassaan en osannut valita mitään. 🙁 Kun kevään lakkiaiset ovat pienenä haaveena takaraivossa niin kakkupöytään koristuksen keksin.

Lentokentällä runsaasti aikaa, mutta silti turvatarkastusten perusteellisuus meinasi rassata. Kaunis perjantai-iltapäivä avautui lentokentän maisemaan, pojilla juttuja moottoreista, renkaista, vanteista, autontuonnista Saksasta, … mitään en kuitenkaan kuullut, en kuunnellut.

Ikävä viilsi. Tapaamiseen liittyy ero… sitä siinä pohdiskelin. Mutta mietin, että onneksi minulla on kuitenkin poika ja mies mukana – vaikka sitten höpöttämässä autonrenkaista. Ovat olemassa. Ja kevättä kohti mennään: tytär palaa Ranskasta. Au revoir, näkemisiin.

Niitä näitä

Strasbourgin torstai

Torstai oli varattu Strasbourgille. Aamiaisen jälkeen tytär lähti piipahtamaan koulullaan ja me poikien kanssa shoppaamaan. Eipä isompia osteltu, pehtoori itselleen kengät, poika kevättakin. Minä olisin halunnut ostaa tyttärelle kaikkea, mutta kun tiedän, ettei ota vastaan, niin en sitten ostanut. Vähän ruokia kotiin, ja nyt minulla on Linnanmaan kaunein eväsrasia!

Lounaskeiton jälkeen lähdimme käveleskelemään Petite Franceen. Vanha, ristikkotaloinen Strasbourgin kanavakaupunginosa oli kovin viehättävä. Keittokirja ja pari pikkuliinaa tarttui mukaan pienten kujien pienistä putiikeista.

Notre Dame de Strasbourg on johonkin maailmanaikaan ollut maailman korkein rakennus; ei ole enää, mutta korkealle goottilaisen katedraalin tornit kohoavat.

Kävelykatuosassa kaupunkia, kuten muutoinkin tällä reissulla, mietin, kuinka paljon tässä kaupungissa on ravintoloita ja pasticcerioita. Eikä niissä myydä vain patonkia, vaan toinen toistaan kauniimpia leivonnaisia ja muita herkkuja. Ja macaroonseja. Minun paha! macaroons-traumani ei täällä ainakaan ole helpottunut. Macaroonseja on kaiken kokoisia, makuisia, värisiä. Erilaisilla täytteillä ja yhdistelmillä.

Ja tässä kaupungissa on valtavasti nuoria. Useinhan ulkomailla, kaupunkien keskustoissa näkee vain keski-ikäisiä työssäkäyviä miehiä ja shoppaavia naisia, turisteja ja pariskuntia, mutta täällä on nuoria. Yksin, pareittain, ryhmissä.

Tänään torstaina ei enää niin lämmin kuin edellisinä päivinä, mutta hanskoja ei tarvitse, eikä takkia tule napitettua kiinni.

Illansuussa hotellihuoneessa höpöttelimme, odottelimme ruoka-aikaa. Sitten menimme – Strasbourgissa – japanilaiseen ravintolaan: tuntuu täälläkin olevan sushi kovasti muotia, ja esikoinen halusi meidät viedä Sushidoon.

Ja meillehän se sopi. Alsacen hapankaali-, juusto-, liharuoka-, flambee -ruokakulttuuri oli jo hyvinkin tullut testatuksi, joten kevyempi japanilainen hyvä vaihtoehto. Japanilaisten pitämä ravintola tuli hetkessä täyteen, eikä suosio hämmästyttänyt. Ruoka oli hyvää, erinomaista.

Niitä näitä

Kokoontuminen Strasbourgissa

Tänään taas olemme olleet kaikki neljä Strasbourgissa- ..

On täällä MEPpejäkin, mutta meille on tärkeintä, että me neljä olemme samassa kaupngissa.

________________________________

Keskiviikkoaamu Colmarissa oli lämmin, +10 C jo kymmeneltä. Kävimmme lenkillä ristikkotalojen täyttämässä keskustassa, jossa on tosi iso alue jalankulkualuetta, Quai Tanneurs.

Aaminen hulppeassa ravintolasalissa ja sitten Saksan puolen kautta, Reinin rannan itäpuolta (Freiburg Offenburg Strasbourg) pikkuteitä ajellen, kirsikkalehtojen läpi (kuinka hienoa siellä olisikaan kuukauden päästä!) takaisin Strasbourgiin, jossa tytär oli puolelta päivin luennoilla ja poika kaupungilla kiertelemässä ja kuvaamassa.

Menimme tytärtä vastaan yliopistolle, ja sieltä ajelimme EU-parlamenttia katselemaan: olisi siellä yksi tuttukin (LL) mutta eipä sitten menty heippaamaan. Palloilimme parlamenttitalon ympärillä, siinä kaikki.

Tyttären kanssa kävimme kirjakaupassa, etsin englanninkielisiä keittokirjoja – ei ainoatakaan! Mutta ranskankielisiä aivan valtavasti. Ja sitten sellainen kummallinen juttu, että täällä kirjat pannaan hyllyyn väärin päin: siis kun meillä selkämys luetaan ylhäältä alaspäin niin täällä ne on toisinpäin. Hassua… Kirjoja en siis ostanut.

Ja sitten kävimme porukalla – taas, yllättävää, eikö? – syömässäkin. Kaupungin suurimmassa puistossa (Orangerie) on Buerehiesel-ravintola, jonka kokki Eric Westerman on kai oikein kuuluisakin ja joka kävi lähtiessämme ravintolan eteisessä kyselemässä, mistä olemme ja olemmeko lomalla (ehkä valokuvaamiseni ja muistiinpanojen tekeminen sai ravintolan porukan ajattelemaan, että olemme jostain lehdestä tms.).

No joka tapauksessa sinne olimme varanneet pöydän tavoitteena maailmanluokan gourmet-illallinen. Meidän lisäksemme ravintolan yhdeksän muuta valkoisin liinoin peiteltyä pöytää olivat täynnä. Lista vaikuttava, hinnat hirmuiset, ja me olimme vielä vaikeita asiakkaita ja tilasimme suunnilleen kaikille erilaiset annokset. Alku vaikutti lupaavalta: amusena oli pikku kupillinen peruna(vaahto)keittoa, jossa oli pehmeää vuohenjuustoa, ja kupin pohjalla mureaakin mureampaa naudanpaistia. Hmm.

Olin vähän ajatellut (epäillyt/pelännnyt), että ravintola edustaa Nouvelle Cuisinea – tyyliin ruohosipuli ristiin rastiin ja muutama pensselin veto jotain kastiketta lautasella – mutta ei: annokset olivat varsin reilun kokoisia. Kuten alkuruokanani kuvassa olevasta merenelävä annoksesta huomaa, ei mitään turhanaikaista piperrystä.

Kaikilla meillä ruoka oli hyvää, kauniisti aseteltua, eleettömasti, asiallisesti tarjoiltua, mutta joku jäi puuttumaan. Väkisinkin tuli verrattua sunnuntai-illan ruokaan Reimsissä, Le Jardin les Crayeres oli parempi. Ja tunnelmakin parempi.

Mutta ei meille huono maku jäänyt tästäkään. Päinvastoin.

Niitä näitä

Alsace ja Colmar

Alsace. Pitkästä aikaa Alsacen pikkukyliin. Aamulla jätimme hotelli Hannongin. Esikoinen oli jo lähtenyt boksistaan luennolle, juniori jäänyt sisaren asuntoon matikan lukuun ja vanhemmat starttasivat vuokra-autolla kohti Colmaria.

Olemme ajelleet Alsacen Vin du Routea ennenkin. Ensimmäinen kerta oli kesällä 1995, matkalla Kataloniaan; silloin olimme yön Riquewihrissä ja toinen kerta kesällä 1999, jolloin vuokrasimme Vogeesin ”takarinteeltä” Interhomen lomaosakkeen ja sieltä käsin kävimme Riquewihrissä, – siispä tänään oli väistämätöntä pysähtyä siellä uudelleen. Lounastimme Riquewihrissä: tarte flambee* maistui. Mutta ennen sitä ajelimme koko reitin Strasbourg-Marleheim ja siitä alas kaikkien pikkukylien kautta Colmariin ja yksi pieni harharetki korkealle Vogeeseille.

Hiljaisia, kevääseen heräilevien viinikylien aamupäiviä katselimme. Pysähtelimme Vogeesien rinteillä: kyyhkyjen kujerrus kuului, kevättuuli tuntui viinitarhojen välisillä taipaleilla kävellessä. Unohtui kaikki. Oltiin vain matkalla, osasin nauttia matkalla olosta.

Jos on käytettävä sanaa pittoreski, niin se sopii noihin Alsacen pieniin, ristikkotaloisiin kyliin, joissa viini on elinkeino, eikä vain elämän sulostuttaja ja kulinaaristen nautintojen kumppani. Viinipalstoilla oli miehiä leikkaamassa oksia ja kohentelemassa köynnöksiä; satokausi on alkamassa. Palavat oksat ja poistetut vanhat köynnökset tuoksuivat, – ennen kokematon tuoksu, kevät viinitarhoilla. Mielettömän hieno päivä.

Dopff & Irionin viinikellarissa oli käytävä; ihan vain muistojen vuoksi. Tyttärelle tuliaisia, kotiin ei mitään. Colmarissa sitten ostin kotiin – muutaman ”keittiöjutun” ja lautasliinoja (luonnollisesti!), mutta ei edelleenkään viiniä. Olemmeko kylläytetyt Alsacen viineillä? Mietimme ajellessa – kun kylä toisensa jälkeen merkitsi meille jotain tiettyä viiniä, kun tunnistimme jopa palstoja joita matkalla oli, – että jos olisi mitattava se kaikki viinimäärä, mitä olemme ikinä testanneet niin Alsace olisi maailman viinialueista varmastikin kaikkein perusteellisimmin tullut maisteltua, opiskeltua, nautittua. Ja maisemat. Kevään karuudessakin ne liki!! vetävät vertoja Toscanalle ja Lapille. Ja se on jo paljon se.

Colmariin saavuimme iltapäivällä. Hotelli Le Marechal on ristikkotalo 1600-luvulta. Huoneemme on hulppea, pieniä sopukoita, ikkunoita, – sijainti on Colmarin kauniin keskustan reunassa alueella, jonka nimi on Petit Venise – Pikku Venetsia siis.

Kunhan saimme laukut huoneeseen, lähdimme katselemaan kaupunkia, joka tuntui viime kerran jälkeen kovasti muuttuneen. Tosiasiassa emme olleet edellisellä kerralla nähneet kuin pienen osan kaupungin vanhasta keskustasta. Iltapäivän auringossa, kaupungintalon mittarin näyttäessä + 17 C! emme oikeastaan kaivanneetkaan viimaiseen Ouluun. Istahdimme Place de la Cathedralelle ja nautimme lasilliset Tokay Pinot Grisiä. Jatkoimme kävelyä, minä kuvasin (ja kirosin kun olin jättänyt makro-objektiivin kotiin).

Hotellilla piipahdimme alkuillasta: toteamassa, että netti ei toimi, ja että emmehän ole tulleet tänne vain hotellielämää viettämään ja lähdimme takaisin keskustaan. Olihan jo illallisen aikakin. Noh ei niin kova nälkä, mutta kun kerran Ranskassa ollaan …

Lähellä katedraalia tämäkin : Cotes Cour ei ollut paikallisia täynnä, mutta osoittautui oivalliseksi valinnaksi. Ja tilauskin sujui: tarjoilija puhui englantia, josta en tajunnut sanaakaan ja minä tapailin ranskan sanoja, joista tarjoilija ei varmasti tajunnut senkään vertaa. … Mutta tästä huolimatta: me ymmärsimme, että parsakausi on alkanut! Saimme erinomaista uutta, tuoretta parsaa hollandaise-kastikkeen ja kinkun kera. Tres bien! Tietäen, että parsalle on vaikea valita viiniä, kysyimme tarjoilijalta (millä kielellä? hyvä kysymys!) mikä sopisi ja hän tarjoili meille puolikuivan paikallisen Tokay Pinot Grisin (siis taas sitä!!) ja kuinka hyvin se sopikaan. Olimme ihmeissämme, ja ihastuksissamme.

Paluumatkalla hotellille tuntui, että oli taas viilentynyt, elohopea varmaan lähellä nollaa. Jos päivällä talvitakki oli tuntunut tukahduttavalle, nyt se oli ihanan lämmin. Ja mikä on ihanaa näissä Keski- ja Etelä-Euroopan kylissä ja kaupungeissa? Kirkonkellot!

___________________________________

Tarte flambee on alsacelainen ruoka, joka muistuttaa kovasti pizzaa. Hiivataikinapohjalle laitetaan ranskankermaa, usein myös vatkattua kananmunaa ja creme fraichea ja sitten päälle lisukkeita. Olennaista on, että pohja on paperin ohut. Eikä täytteilläkään mällätä.
Tarte flambee tarjotaan aina vanerilevyltä, eikä se maksa (koskaan?) yli kymppiä. Yleensä reilusti alle.

Niitä näitä

Epernay ja Troyes

Maanantaiaamuksi oli sovittu aamiaiselle meno kahdeksaksi.

Ja sitten suuntana Epernay. Matkalla samppanjapalstoja, joissa köynnökset tähän aikaan vuodesta vielä pelkkiä rankoja. Hehtaari viljelysmaata Champagnessa maksaa miljoona euroa, jos palsta on appellationin (laatuluokitusalueen) ulkopuolella sen hehtaarihinta on vain 50 000. Yhdestä köynnöksestä saadaan noin 1,3 kiloa rypäleitä ja kilohinta on kuuden euron kieppeillä. Nämä seikat ovat yksi syy samppanjan korkeahkolle hinnalle.

Olimme ennen kymmentä Epernayssä ja tarkoitus kokea yhden (kymmenistä) viinitalon vierailu. Kymmeneksi varattua esittelyä odotellessa Avenue de Champagne tuli käveltyä jotensakin päästä päähän—

Ja sitten kymmeneltä me olimme valmiina osallistumaan opastetulle viinikierrokselle Moët & Chandonin valtavan viinitalon aulassa. Tunnin kierroksella pääsimme kellareihin, joita pelkästään Moëtilla on 28 kilometriä. 28 kilometriä! Niitä on kolmessa kerroksessa, alin on 500 m Epernayn kaupungin alla, ja monilla muilla samppanjataloilla on omat kilometrejä pitkät käytävänsä.

Meidän viiden hengen seurue sai oman (hollantilaisen) oppaan, joka ranskalaiseen tapaan aloitti rundin 20 minuuttia myöhässä, mutta oli sitten oikein hyvä ja selkeäsanainen. Vävykokelas ei ole ennen viinitilaan tutustunut, joten hänelle kierros oli ehkäpä elämyksellisin. Meidän nuoret ovat viinitietouden ammentamisen aloittaneet jo kesällä 1995, jolloin käytiin Torresilla Kataloniassa. Mutta heille – kuten meillekin asiaan vielä enemmän perehtyneille – tutustuminen samppanjataloon oli ensimmäinen kerta. Ja samppanjan valmistushan poikkeaa tavallisen viinin tekemisestä aika lailla…

Boutiquessa oli myynnissä runsaasti samppanjarekvisiittaa ja samppanjaa tietysti. Huippuvuosikerran 2002 vintage-samppanjan sitten ostimme, olimme onnistuneet saamaan siitä lasillisen maistiaiseksikin. Isojakin pulloja olisi ollut tarjolla, mutta lakkiaisten kohtalo on vielä sen verran epävarmaa, että emme sitten tilausta tehneet 🙂

Epernaysta suuntasimme kohti Troyesia – vuorossa pikainen tutustuminen Oulun kokoiseen Troyesiin. Oli lounasaika ja keskustassa kohdalle sattui Essin* suosittelema Brasserie Illustrie. Eikä tämäkään suositus ollut huono. Salaattiannokseni oli tehty crepsinyyttiin tai mikä se lieneekään. kuva kertonee..

Lounaan jälkeen kävimme vielä vävykokelaan reilun 20 neliön opiskelijaboksissa tekemässä tupatarkastuksen, ja sitten oli aika hyvästellä Tee. Meidän matkamme kääntyi kohti itää, paluumatka kohti Strasbourgia vei reilun neljä tuntia. Menimme Autorouteja (maksullisia moottoriteitä) pitkin ja totesimme taas kerran, jotta Ranska on maanviljelysmaa. Peltoja silmänkantamattomiin, tänään jo traktoreita ja niiden käyttäjiä näkyi kylvö- yms. puuhissa. Matkanteko oli mukavaa; olimme neljästään. Asiaa, ja asian vierestä. Hiljaisuutta ja hihitystä.

Strasbourgissa olimme alkuillasta. Ensimmäiseksi menimme tyttären lähimarkettiin; ja olin mykistynyt valikoimasta. Esikoinen oli toki kertonut, että juustovalikoima on aika huikea, ja että kalatiski on Stockan tiski ja hallin kalatiski yhteensä ja sitten potenssiin kolme. Ihan valtava. Ja hummereita altaassa. Entäs viiniosasto? Suomessa Alkon Helsingin lippulaivamyymälä yltää samanlaiseen tarjontaan ranskalaisten viinien osalta. Myös laatuviinejä, Grand crut kaikista Ranskan appellationeista olivat myynnissä ja – naturalmente – marketin viiniosastossa oli erikseen kylmähuone arvoviineille.

Kaupassa olisin mieluusti ostanut tyttärelle yhtä sun toista herkkua ja kaikenlaista tarpeellista, mutta salliko esikoinen moista? No eipä sallinut. Jotain sentään onnistuin boksiinsa viemään.

Jätimme nuoret Paul Appeliin. Huomiseen – ja huomisen – sisarukset ovat siellä keskenään: laatuaikaa viettävät 🙂 Tyttärellä on tosin aamulla luennolle meno, joten juniorilla on ainakin aikeena lukea matikkaa päivä. Me lähdemme pehtoorin kanssa piipahtamaan Alsacessa. Huomenaamulla starttaamme ja palaammme keskiviikkona tänne Strasbourgiin. Liikkeellä siis ollaan huomennakin.

_____________________________________________

*Essi Avellan on Suomen ensimmäinen Master of Wine, joka on tehnyt lopputyönsä ja paljon muutakin samppanjaan liittyen ja jonka kirja on ollut tällä matkalla enemmän kuin opas, tietokirja ja ravintolasuosittelija. Ei eiliseen Le Jardiniinkaan olisi koskaan tullut tehtyä varausta ilman Essiä.

Niitä näitä

Reims ja Verdun

Le Café du Palais – tunnelmallinen bistro, jonne onnistuimme tekemään pöytävarauksen eilen illaksi, oli tupaten täynnä. Ja ruoka todella maistui: tyttären salaatissa vuohenjuusto oli samettista, nuorten miesten käsintehdyn tagliatellen yllä savulohi kastikkeineen ilmiselvästi herkullista, pehtoorin ankka-annos hanhenmaksoineen näytti kelpaavan ja minun hanhenmaksa-paahtoleipä -salaattiannos valtava ja lajissaan paras, mitä koskaan (kolmesti?) olen saanut syödä. Seurueen miehet jaksoivat vielä nauttia jälkiruoatkin, eivätkä todellakaan olleet asiasta pahoillaan. Bistrossa mukava tunnelma, palvelu oivallista ja hyvää, mukavan rentoa, mutta silti asiallista.

Sunnuntaiaamu Reimsissä: aamiainen hotellissamme ranskalaiseksi poikkeuksellisen runsas, varsinkin nuoret nauttivat kovin. Päätimme, että aamupäivän ohjelmassa on Reimsin keskustaan ja katedraaliin tutustuminen, ja että iltapäivällä ajelemme Verduniin.

Reims ei ole mikään kovin iso kaupunki. Ei ainakaan maaliskuun sunnuntaina tunnu sellaiselta. Ei meidän lisäksi turistejakaan… Katedraali komea. Ruusuikkuna säilynyt vaikka kirkko kärsi pahoin II ms:n pommituksissa.

Musée hotel le Vergeur on 1200-luvulla rakennettu ja 1800-luvulla se oli samppanjaleski Clicquen omistuksessa; museona toimiva rakennus oli kiinni – kuten tuntuvat monet meidän kohdalle sattuvat jutut tällä reissulla olevan.

Tepastelimme kaupunkia ristiin rastiin, kevyen lounaskahvin jälkeen haimme auton ja matka Verduniin alkoi. Siis ensimmäisen maailmansodan taistelukentille vaikka Pommeryn viinitalo kellareineen olisi ollut auki… Miksikö? koska meitsi töpeksi… Mutta oli Verdun näkemisen arvoinen. Memorialissa puolen tunnin dokumentti, jonka jälkeen tutustuimme museoon ja olimme hiljaa katsellessamme hautoja: 300 päivää, 20 nelikökilometrin alueella vuonna 1916 kuoli 300 000 ja haavoittui 400 000 sotilasta. Onko sadassa vuodessa opittu mitään? Sitä me tuolla mietimme…

15 000 ristiä nimineen kertomassa sodan mielettömyydestä. Siitä kuinka oli ”opetettu olemaan ajattelematta, opetettu olemaan tuntematta”….

Verdunin jälkeen merkillisen ”vajottava” olo. Väsy kaikilla, eikä vähiten flunssaisella tyttärellä. Juniori ajoi. Illansuussa olimme takaisin Reimsissa. Matkalla katselimme monia pikku kyliä, kaupunkeja, joissa niissäkin oli tuhansien ristien sotilashautausmaita. Sunnuntai-iltapäivällä ranskalaiset pikkukylät ovat uneliaita, tyhjiä.

Reimsissä hetki aikaa huilata, pojat lähtivät Erlonin aukiolle, me pehtoorin kanssa Bar de la Paixiin samppanjalle, tytär unosille. Ja kahdeksaksi oli pöytävaraus. Le Jardin de les Crayères. Hetken luulin, että joku meni isostikin vikaan, mutta onneksi ei … Äärimmäisen onnistunut ravintolailta.

Niitä näitä

Champagneen

Lauantaiaamuna heräämme Strasbourgissa hyvin nukutun yön jälkeen levänneinä ja valmiina päivän tourneelle.

Hotelli Hannongin aaminainen maistui vaikka edellisen illan erinomaisen makoisa ja alsacelaiseen tapaan valtavista annoksista koostuva illallinen vielä tuntui. Esikoisen varaama Ancienne Douane oli vanhassa kunnianarvoisassa tullirakennuksessa kanavan varrella. Siellä istuimme pitkästä aikaa neljästään, kuulostelimme tyttären lukukauden alun kokemuksia. Ja tytärkin tuli meidän kanssamme tietysti hotelliin asumaan. Hänellekin jotain iloa vanhempien vierailusta kaupungissa 🙂

Aamiaisen jälkeen suuntana Troyes. Esikoisen poikaystävä kun on siellä vaihdossa. Vävykokelaskin (Tee) opiskelee markkinointia ja kuinka ollakkaan hänkin hakeutui Ranskaan vaihtoon kun tyttöystävänsäkin kerran oli tänne tullut. Siis Strasbourgista Troyesiin, joka on Champagnen maakunnassa. Olemme varsin iloisia tällaisen opiskelupaikan valinnasta. 🙂

Matka Troyesiin alle 400 km ja koskapa Juniori halusi opetella ajamaan ulkomailla, istahdimme pehtoorin kanssa bemun takapenkille ja ryhdyimme nauttimaan ranskalaisesta lauantaiaamusta. Muutama sata kilometriä moottoritietä riitti ja siirryimme pikkuteille.

Navigaattorista huolimatta, tai ehkäpä juuri sen takia, hieman harhailimme, joten matkaan kuluikin enemmän aikaa kuin oli ehkä ajateltu. Mutta kolmen kieppeissä olimmme Troyesissä josta poimimme Teen kyytiin. Matka kohti Champagnen maakunnan viinintuotannon keskusta Epernayta jatkui.

Käveleskelimme Avenue de Champagnella, mutta huomasimme olevamme paikalla väärään vuoden- ja vuorokauden aikaan ja vieläpä vääränä viikonpäivänä. Kaikki suurten shamppanjatalojen palatsit ja kellarit olivat kiinni.

Löysimme kuitenkin pienen creperin (”räiskälebaari”) jossa pojat saivat välipalaa, ja me kaikki (paitsi kuski) samppanjaa. Champagnessa samppanjaa! Tres bon!

Epernayn keskustassa on myös muutama viinikauppa, ja toisessa niistä piipahdimme. Madame Jacqueline Salvator on jo hyvinkin samppanjakauppansa kanssa aikansa huippuhetket nähnyt, mutta niinpä palveli meitä lauantai iltapäivän lopulla iloisesti ja vaikka yhteistä kieltä emme löytäneet, löysimme vähän erikoisemman samppanjan (Philipponnatin rose) kotiin vietäväksi.

Jätimme Epernayn ja päätimme palata maanantaina 🙂

Viikonlopun majapaikka Reimsissa. Siellä Hotel de la Paix. Ja syömään Café de Palais….

PALJON KUVIA Moet & Chandonilta ja muualtakin Epernaysta ja Reimsista. KLIKS