Reija

Mieluisaa lukemista

Olinpa unohtaa koko blogin ja livahtaa taas kirjan pariin hyvissä ajoin…

Syrjästäkatsojan tarinat, Enni Mustosen tähän mennessä neliosainen romaanisarja (Paimentyttö (2013), Lapsenpiika (2014), Emännöitsijä (2015) ja Ruokarouva (2016)), on viehättänyt minua hyvin paljon. Olen vähän saanut pidätellä, etten hotki kirjoja kerralla. Sarjaan on tulossa ensi keväänä vielä viideskin osa.

Enni Mustonen alias Kirsti Manninen on kirjoittanut kymmeniä romaaneja, lastenkirjoja, ollut käsikirjoittajana monissa tv-sarjoissa (mm. Hovimäki ja Kotikatu) sekä väitellyt kirjallisuustieteestä ja opiskellut ja tutkinut myös Suomen historiaa, erityisesti kulttuurihistoriaa, mikä näkyy myös kirjoissa. Mutta vain hyvänä asiana. Teksti ei ole akateemista, ei puuduttavaa, vaan elämänmakuista, soljuvaa kerrontaa, silti ajankuva ja miljööt ovat tarkkoja ja aitoja.

Kirjasarjassa eletään ”minun vuosikymmeniäni”, juuri niitä, joita olen eniten tutkinut, joista olen eniten julkaissut: 1800-luvun loppupuolelta 1920-luvulle. Juuri sitä aikaa, jolloin Suomen historiassa tapahtui paljon, jolloin elettiin Suomen taiteen kultakautta, jolloin fennomania voimistui: kirjoissa ja Idan elämässä Topelius, Sibelius, Edelfelt, Eino Leino kuljettavat juonta siten, että on vaikea laskea kirjaa yöpöydälle.

Mustosen näkökulma orvoksi jääneen Ida Erikssonin (piikatytöstä täysihoitolaemännäksi) silmin kertoo suomalaisesta arjesta maaseudulla ja kaupungissa, kertoo arjesta vähäväkisten ja toisaalta suurten taiteilijoiden kautta. Kirja on paitsi Idan ”elämäkerta”, kehityskertomus, siinä myös kerrotaan suomalaisen yhteiskunnan muutoksesta ja vastakkainasetteluista. Ehkä kirjat eivät ole ”suuria historiallisia romaaneja”, mutta minusta mitä mainiointa historian popularisointia, jossa fiktiollakin on iso osansa. Onnistuneesti, todentuntuisesti on fiktio ja fakta kiedottu yhteen.

Ja näihin liittyy sellainen ainakin minulle uusi ja ennen kokematon juttu, että kirjailijalla on Facebookissa sivu jossa hän tuo esiiin niitä arkisto- ja muita lähteitä, joita romaaneja kirjoittaessaan on käyttänyt. FB-sivulla on kirjan henkilöiden elämästä anekdootteja ja paljon kuvia arkistojen kätköistä ja lehdistä, paljon mielenkiintoista lisätietoa kirjoihin liittyen. Ja tietysti lukijat keskustelevat ja kommentoivat Facessa.

Ja nyt Ruokarouvan pariin…

Vasta nyt

Todellakin vasta nyt. Vasta näinä päivinä olen osannut oikein olla, ja olla kotona. Olla siten, että ajattelen ajasta niin, että ikäänkuin kävelen sitä eteenpäin, tai en edes välttämättä eteenpäin, vaan, että vain hiljalleen liikun johonkin seuraavaan hetkeen. Tuntuu, että olen aina(?) elänyt vähän kuin pomppien kiveltä kivelle, mättäältä mättäälle, vaeltanut yksien pitkospuiden avulla eteenpäin, ja sitten taas on pitänyt onnistua pääsemään seuraavan kohteen kohdalle ja selvittää se. On ollut sellainen sisäinen tunne, että ei voi olla, ei elää, jollei koko ajan mene. Ei tapahdu mitään, jos asiat eivät hoidu, jos en tee oikein, olen velvollinen, minun pitää, kuuluu tehdä näin, … Vähän kuin ”Afrikan tähti” -lautapelissä liikkuminen. Sellaiset ”säännöt” on ollut minun pelissäni, omassa elämässäni. Ihan vaan omassa päässäni.

Nyt vain olen, mikään ei aja kohti seuraavaa ”palluraa”. Tuntuu, ettei minun tarvi, ei vaadita. Teen, mitä haluan. Tai no ei tietenkään ihan noin, mutta kyllä te ymmärrätte.

Tänään olen nukkunut päiväunet! Olen leiponut pullaa! Maanantaina! Lintsannut lenkin. En ole valmistellut mitään. Toisaalta on kyllä suorittanutkin, mutta suorituksen maku puuttuu. Olen vain tehnyt. Miten se mainoksessa sanotaankaan: ”Koska mä voin!”

Pullanleivonnasta on sanottava muutama sananen, annettava muutama vinkki. Tein taikinan mantelimaitoon (Alpro). Ei huono vaihtoehto ollenkaan. Pannaria olen tehnyt jo useinkin siitä, ja mausta on tykätty, mutta sopii näköjään pullaankin. Varsinkin jo tekee mantelipullia. Kolmannes taikinasta muokkaantui tuollaisiksi mantelihäkkyröiksi. Hyviä ne oli, – ja enhän koskaan olekaan väittänyt, että osaisin leipoa jotain kaunista. Paitsi leipää. Teen joskus oikein kauniita leipiä. 🙂

Lopputaikinakin tuli jalostettua jääkaapintyhjennyksen nimiin. Mantelimaito ja joululta jäänyt mantelilastupussi olivat nekin siinä roolissa, ja sitten kaapissa kuukauden ollut Creme Bonjour Lakritsi-tuorejuusto ei ole saanut minua keksimään oikein mitään muuta käyttötarkoitusta kuin, että olen muutamia teelusikallisia suoraan purkista maistellut ja hyväksi todennut. Tänään teinkin lakupullia! Ja sitten se viimeinen kolmannes oli sitruunalakupullia! Lemon Curd -purkin pohjat laittelin pullien päälle ennen paistamista (nuo keltaiset, kiiltävät on niitä).

Nyt taidan kulkeutua hakemaan vielä yhden pullan, lasin maitoa ja uppoutua nojatuoliin ja Albert Edelfeltin fiktiiviseen maailmaan (Enni Mustosen romaani). ”Koska mä voin!”

Isovanhemmuus Niitä näitä

Päivällinen ja muuta touhuamista

”Täältä minä tulen, – tulen isin ja äidin kanssa mummin luo syömään…. ” Ja sehän se on ollut mummin ykkösjuttu tälle päivälle. Keittiössä olen hyvin viihtynyt.

Minä muistan hyvin kun olin omien lasten kanssa kaupassa. Toinen heistä oli ehkä noin parivuotias, toinen siihen puoltoista vuotta enemmän. Joka tapauksessa elettiin aikaa, jolloin olin vielä ”kotiäiti” ~ kotihoidontuen turvin kotona ja samalla työstin Keminmaan historiaa. Suunnilleen kerran kuussa roudasin lapset Jääliin, lasten mummulaan, anoppini hoiviin, jotta pääsin käymään päiväseltään Keminmaassa arkistoissa. Ne olivat kullanarvoisia päiviä, sekä lapsille että minulle. Ja niinä päivinä sekä lapset että minä opimme, että isovanhemmilla on eri säännöt ja eri oikeudet kuin vanhemmilla. Olin tuolloin hankkinut kaksosten rattaat meidän ”mutikaisille”, sillä vain puolentoista vuoden ikäero merkitsi sitä, että lapset oli ihan hyvä istuttaa samoihin rattaisiin, mikäli mieli jossain käydä. Ja mehän kävimme, ainakin kaupassa, ja muuten vain kävelyllä liki jokaikinen päivä.

Ja sitten seurauksena toistuvista mummulareissuista lapsetkin oppivat, että mummulassa on eri säännöt kuin äidin kanssa. Eipä ollut yksi eikä ainoa kerta, kun mutikaiset ollessamme kaupassa istuivat noissa kaksosten rattaissaan (joissa oli jonkinlaiset jousetkin) ja lällällittivät yhteen ääneen: ”Mummu ostaa karkkia, äiti ei osta karkkia!” ja samaan aikaan pomppivat rattaissa ylös alas. Monilahjakkaita lapsia! 😉 – mutta eipä minua paljon kassajonossa naurattanut.

Tuli tämä vaan tänään mieleen, kun olin ostanut Apsulle pillimehua. Ruoan jälkeen sellainen eka kertaa ikinä aukaistiin. Onhan siinä sokeria, lisäaineitakin? … mutta niin vain mummi sellaista Apsulle tarjosi. Ja mitä mieltä oli poika?

Vähän sellainen ”ei-voi-olla-mitään-näin-hyvää” – tuntuma tuosta jäi.

Onneksi oli vanhemmillekin tarjolla kaikenmoista hyvää. Kuten on ollut puhetta: syksy on pataruokien aikaa. Tänään padassa oli viljapossun filettä ja ties mitä. Oikeasti en pysty luettelemaan kaikkia niitä aineita, joita jääkaapista ja yrttipenkeistäni mukaan laittelin. Mutta se OLI hyvää!

Jälkkäriksi oli jotain niinkin tavallista kuin mustikkarahkaa, mutta ehkä esillepano teki tuikitavallisesta herkusta astetta parempaa..

Muutoin päivä mennyt – ihan, melkein, ainakin vähän – väsyksiin asti, kun olen jatkanut kirppikselle keräämistä – vaatehuoneiden tyhjennysprojektia. Nyt alkaa olla väljää, ja auton perä valmiina huomiseen rantautumiseen Paljekirppikselle… Vapauttavaa tämä on.

Bloggailu Niitä näitä Oulu Valokuvaus

Uusia juttuja

Kun olimme kaksistaan syöneet, aika hyvin syöneet, istuimme Festassa, merkillinen raukeus, kummallinen helpotuskin, oli läsnä. Olinhan aiemmin hoidellut ei-niin-iloisia-asioita, palannut muistoissa kesään -67 ja matkaan (Izuzun takapenkillä) Pohjois-Norjaan, kuunnellut kaikenlaisia tulkintoja menneestä… Ja oikeasti touhunnutkin melkoisesti. Maanantaista lähtien kun on taas kirpparipöytä varattuna: nyt on vuorossa autotallin ja vaatehuoneiden nurkkien tyhjääminen. Ja toiveissa kerätä Apsun matkakassaan rahaa. 😉 Kirppisrahat kun menevät Aapelin mahdollisen lomareissun rahoittamiseen.

Mutta siis, ruoan jälkeen totesin, että kunpa jaksaisin vielä lähteä iltakävelylle merenrantaan, kuvaamaan odotettavissa olevaa auringonlaskua, mihin Pehtoori totesi, että otetaan pyörät ja poljetaan Nallikariin. ”Jalusta ja kamera mukaan, saat kuvata ja sitten mennään ´yhille´.” Olihan ihan mahdottoman hyvä ehdotus ja niin tehtiin.

Linkki kuviin tässä KLIKS

Kuvat kannattaa klikata auki (mitä kyllä suosittelen) oikeasta ylänurkasta (kaksi nuolta) kuvat erilliseen, isompaan näkymään. Ja voit antaa kuville myös tähtiä. Jos tuntuu siltä, että joku kuva (nyt tai vastaisuudessa) on mielestäsi tähtiä ansaitseva, niin anna sille tähtiä (1-5). Minulle kaikki kuvien arviointi on tärkeää, joten klikkaile jos joku kuva mielestäsi sen ansaitsee…

kuvien-aukaisu

Kuvat.fi -sivustolla aukeaa (oikeassa yläreunassa kolme viivaa, ja kliks) näkymä, josta näkyy kuvan ”metatiedot”, jotka nykyisin itseäni kovasti kiinnostavat, niistä kun oppii aika paljon. Sieltä näet myös, milloin ja mihin aikaan kuvia on otettu.

Miksikö tästä uuden bloginalustan tuomasta mahdollisuudesta olen niin täpinöissäni? Siksi, että voin nyt ladata paljon entistä enemmän, halvemmalla, yhdellä kertaa, paremmalla kuvanlaadulla, monipuolisemmalla kommentointimahdollisuudella kuvia. Ja tämä kaikki riemu korostunee reissuissa. Luulenpa, että seuraavalla ulkomaan reissulla tekin, hyvät blogiystävät, tästä tulette nauttimaan.

Ja voinpa nyt sitten julkistaa (vaikka olihan tämä jo yhdestä kommentista 😉 aiemmin luettavissa), että seuraava matka edellisen peruuntuneen tilalle on varattu ja tänään maksettukin. Eli kuukauden päästä lähdemme kuin lähdemmekin Japaniin! Lähtö on 12.11. Tämä on suppeampi reissu kuin edellinen aiottu, tällekin on houkuteltu naantalilaisia mukaan, reissu on hieman liian myöhään ehkä, mutta minä niin odotan. Ja nyt on siis mahdollista, että reissuraporteissa on enemmän kuin pari, kolme kuvaa per päivä. 😉

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin….

Niitä näitä

Melankolinen mandoliinimies, – tai vain perjantai

On aika heijastimille, D-vitamiinille, pihalyhdyille, duffelille, kynttilöille keittiössä, pataruoalle, hanskoille muutenkin kuin pyöräillessä, takkailloille, pateettisille runoille.

Pitkille jutuille isän haudalla. Syksyyn kuuluu pitkät kävelyt hautausmaalla. (Piti kuvista tehdä sellainen upotusjuttu, mutta siirtynee huomiseen. … )

Kuinka kaunis tuo ylläoleva ”lesken” hautamuistomerkki.

Erityisesti tämä kosketti. [viimeistään nyt klikkaa isommaksi.]

Vaikka on syksy, oli meillä melkein kesäruokaa tänään. Okei, lehtipihviä, herkkuani, mutta siihen oheen paitsi ”kiiltäviä porkkanoita”sekä home-made maustevoita, sipulia, mutta myös (Vappendaalin) tomaatti-mozzarella-salaattia. Ja sehän oli ihan mahdottoman hyvää. Sitä teen parin viikon päästä kun tyär tulee kotikotiin.

Tässä ohje melkein suoraan kopioituna Vapun resepteistä. Mie puolitin muuten, mutta laitoin aika reilusti sokeria.

Mozzarellaa ja marinoituja kirsikkatomaatteja
4 annosta

2 palloa hyvää buffalomozzarellaa
1 rasia kirsikkatomaatteja
1 pieni valkosipulinkynsi
ruukku tuoretta basilikaa
hyppysellinen sokeria
useampi hyppysellinen suolaa
mustapippuria
n ½ dl hyvää oliiviöljyä
n. 4 rkl balsamiviinietikkaa

Huuhtele tomaatit ja puolita ne. Silppua valkosipuli ja basilika pieneksi, sekoita silput tomaattien joukkoon. Lisää suola, sokeria ja pippuri. Muista, että tomaatti vaatii suolaa, jotta sen maku pääsee oikeuksiinsa. Lisää öljy ja etikka. Anna tekeytyä hetken, mielellään puoli tuntia.

Revi mozzarellapallo ronskisti käsin kahtia. Aseta lautaselle ja lisää viereen marinoituja tomaaatteja. Valuta tomaattien marinadia myös juuston päälle ja tarjoile.

Ja huom: kunnon puhveli-mozzarellaa, ei mitään pirkka-kumipallo-halpis-versiota tähän. Ambrosiosi tms. pitää olla, jos kerran haluat hyvää. Raaka-aine edellä tämäkin ohje.

Nyt on lopetettava: Nyt odottaa ”Vain elämää” ja Hector! Minä olen kipuillut murrosikäni ”Herra Mirandosin” etc. parissa (minulla on vieläkin LP:t tallessa). Ehkä Mandoliinimies on sittenkin juuri tämän päivän biisi. Joten nyt vain toivottelen hyvää perjantaita…

Bloggailu Niitä näitä Ruoka ja viini

Tuhraantunut torstai

Ei välttämättä ole ollut mikään isojen onnistumisten päivä tänään. Paljon pieniä kämmejä ja ajan tuhraantumista ihan ilimanaikuseen. Aamupäivällä äidin luona meni parituntinen ja hommat muutoin ihan hyvin, mutta että sähläsin pankkiyhteyden kanssa ihan käsittämättömän kauan. Ja merkonomiäitini (vaikkei paljon mitään enää näekään) ei pidä siitä, että hänen ”reskontransa” ei ole siististi ja huolella hoidettu.

Noh, Caritaksesta päätin pitkästä aikaa mennä luovuttamaan verta. Hienoa, – siellä ei ollut paljon ketään, ei jonotusta, uusitut isot tilat, eikä ”ennakkotarkastuksessa” ilmennyt mitään syytä, miksen voisi luovuttaa. Ja sitten taas! Eihän minulta löydy sellaista suonta, mistä luovutus onnistuisi. Kuinkahan mones turha reissu Veripalveluun? Niin monta monitusta kertaa olen käynyt kyynärtaipeeni kipeiksi pisteltävänä, että voi olla, ettei se viidenkymmenes luovutuskerta, joka on enää kahden luovutuksen päässä, koskaan tule täyteen. Niin ajattelin kun sieltä päivällä lähdin. Nyt olen jo taas eri mieltä; josko siis ensi viikolla uusi yritys.

Yrttipenkkieni satoa olen tänään(kin) pakastellut, ja siitä yhteydessä yhden keraamisen kulhon onnistuin pudottamaan. Mutta yrtteihin liittyvä onnistuminenkin. Broilerfileiden oheen tein vuohenjuustosalaatin (paistoin kiekot pikaisesti pannulla) ja sen päälle laittelin rosmariinia silppuna ja pienen lorauksen hunajaa. Yksinkertaista ja helppoa.

Ruoasta puheenollen, tein huomiselle kauppalappua, viikonlopun kotikokkailuja varten, – pitkästä aikaa kotona koko viikonloppu – ja viinitilannetta arvioin. Luulenpa, etten ole muistanut tätä italialaista, Montepulcianon viiniä täällä suositella. Toin sitä viime syksynä parikin kertaa Haaparannasta, nyt sitä saa Alkostakin. Joten jos haluat viikonlopun takkailtaan juustojen oheen tai varsinkin hyvän lihapadan kanssa nautittavaksi makoisan viinin, niin hae tämä huomenna.

Ja vielä blogiuudistusasiaa. Nyt on sitten bannerikuvakin tässä blogiteemassa, – tosin laatu noin suurena otsikkokuvana kärsii aika lailla, mutta josko löytäisin toisen ratkaisun. Kirjasinkoko ja -laji on edellistä hillitympi, palstan molemmat reunat tasattu, jyrkkä musta-valkoisuus lievennetty, valikko siististi yläreunassa, Insta-logo ja -linkitys toimii… Vielä kun palstojen leveyksiä onnistuisin säätelemään… Merkillisen kauan olen tuohon saanut menemään aikaan. Jos lasken, että digitoimistot pyysivät 60 € + alv. tunnilta, niin olen hurjasti säästänyt tänään. Tosin digitoimistossa ei varmaan olisi mennyt noihin hommiin montaa tuntia. Ai niin, uudenlainen kuvaupotus onnistuu!! Sen näette vasta huomenna.

Tämä uudistustouhu on tuonut hyviäkin seuraamuksia: keskustelu on ollut vilkasta, ja lukijakyselynkin myötä taas muistan, että teitä tosiaan ”silläkin puolella” on. 😉

Kommentointi edelleen tervetullutta!

Bloggailu Niitä näitä Oulu Valokuvaus

Lukijakysely ja aamukuvia

Heti tähän alkuun lukijakysely (liittyen blogiuudistukseen).

Klikkailethan vastaukset ja voit lisäksi vielä kommentoida joko kyselyyn tai tavallisesti kommentteihin (jotka kyllä ovat minusta paljon fiksummat kuin aiemmin).

Tänään en ole paljon uudistuksen parissa ehtinyt olla. Lähdin varhain vielä pimeään aamuun. Pakkasta oli yöllä ollut muutama aste, ja kyllä vielä ennen seitsemääkin oli miinuksella. Mutta aurinko nousi! Aamun valo ja vedenpintojen tyyneys oli huikea.

Oulujoki höyrysi (ei kylläkään niin paljoa kuin olin toivonut), mutta sitten sainkin kuvatuksi jotain ihan muuta. Aamurusko ja sen vastarusko olivat ihan pastellisävyissä, karkkivärejä olivat, mutta jos lokakuussa näkyy jotain värejä, niin sitten saavat olla vaikka minkä sävyisiä. Taisin onnistua eka kertaa ikinä kuvaamaan maapallon varjon, vaikken todellakaan yrittänyt.

Kun nyt – ainakin vielä – on mahdollisuus, niin kuvat kannattaa ehdottomasti klikata isommiksi. Niistä saa muuten aika hienon läppärin taustakuvan; luvallani saatte ”pölliä”.

Vaikka olen sosiaalisessa mediassa monellakin foorumilla enemmän tai vähemmän aktiivinen, en yleensä ihan samoja kuvia joka paikkaan laita, mutta näitä olen nyt jaellut sekä Instaan, oman FB-bannerin päivitin näillä, Oulu tutuksi -ryhmään lähetin ja vielä meidän luokkakokoussivustolle ja perheelle whatappiin.

Nämä kuvathan otin siitä kohtaa, jossa otin yhden vuoden Kuukauden kuvasarjan: Puutteenperän 11 kuukautta” (2010). Noista kuvista näyttää osa hävinneen, mutta se mikä minua noita kuvia katsellessa ilahduttaa, on se, että olen minä ainakin noista ajoista kehittynyt kuvaajana. 🙂 Seuraava vuosi ”Merikosken yläkanavan 12 kuukautta” osoitti jo vähän kehittynyttä kuvaamista, mutta, mutta…

Aamulenkin ja kuvien jälkeen päivä kuluikin huushollatessa ja siivotessa. Kunnes sitten illansuussa saatiin Aapeli hoitolaiseksi. Sellainen vapaapäivän tuntu on tänään ollut. Hyvä päivä tänään.

Bloggailu

Uudistuksen tuulet …

Miltä näyttää?

Blogin ulkoasu on kaivannut uudistusta ja toiminnallisuuden parantamista jo kauan. Mobiililaitteisiin sopiva = responsiivinen versio olisi toiveissa saada aikaiseksi. Ja www-sivustoni perkaaminen ja laittaminen wordpress-alustalle, layoutin uusiminen ja kaiken kaikkiaan iso remontti tähän minun jokapäiväiseen harrastukseeni, elämäntapaani on nyt alullaan.

Ja joku roti pitäisi saada myös sivustoni koolle. Se on jo melkoinen (= 20 Gt), ja sitä myöten myös sen hostaamiseen menee melkoisesti rahaa; web-hotellin kuukausimaksu ei enää ole ihan pieni, eikä huomaamaton menoerä. Kuvien julkaisua on joko vähennettävä, ehkä vanhoja ryhdyttävä poistamaan (mitä todellakaan en halua) tai luovuttava kaikkien kuvien isommaksi klikkaamisen mahdollisuudesta. Tai opeteltava keino, miten kuvat.fi -sivuston kuvat voisi upottaa tähän blogiin… ja vaikka ja mitä muuta. Paljon sellaistakin, mihin minun taitoni eivät riitä.

Olenkin pyytänyt tarjouksia muutamasta digitoimistosta tai freelancer-verkkosivukehittäjiltä tavoitteena sivuston ulkoasun uudistaminen ja eri osien yhdenmukaistaminen. Nyt on sitten tullut tarjouksia. Ja kyllähän se niin on, että olisi luovuttava kaikista matkahaaveista, jos meinaisi koko urakan jollekin antaa tehtäväksi. Täytyy luopua uudistuksen laajuudesta, reivata tarjouspyyntöä vähäisemmäksi ja tyytyä pienempään muutokseen ja tehdä itse!

Tässä on nyt yksi pieni askel siihen suuntaan. Sellainen koevedos. Mielipiteitä? – Toimiiko entiseen tapaan? Aukeaako sujuvasti tabletilla ja luurilla? Onnistuuko kommentointi. Entäs sivupalkissa Etsi-toiminto, näkyykö Instagram? Aukeavatko kuvat isommiksi klikkaamalla?

Kertokaapa jos joku ei toimi, jos layout ei miellytä… Tai jos vaikuttaa hyvälle.

Historiaa Niitä näitä Oulu Valokuvaus

Aurinkoinen, oranssi-keltainen Oulu

Minulla jäi vähän päälle perjantainen näyttötutkinnon simultaanitehtävä: ”Syksyinen kaupunki”. Kun Oulussa ei todellakaan ole ollut ”VATTI-keli”, eikä gamuteistakaan tarvinnut välittää, niin monta tuntia kiertelin Canonin kanssa Oulun puistoja ja rantoja… Päämäärätöntä kulkemista, päämäärätöntä kuvaamista. Ihan vaan omaksi ilokseni kuljin Ainolassa, Toivoniemessä, Hupisaarilla. Parisataa kuvaa tuli ihan vahingossa.

(kannattaa klikata isommiksi)

Olen tänään laittanut myös eilisen juryn lausunnoista pääkohdat kuviini. Niistä voi ottaa opiksi muutkin kuin minä… 🙂 Niistä näkyy, mikä on mennyt pieleen ja missä olen onnistunut.

KLIKS

Tuossa yläkuvassa näkyy suistoalueen yli kulkeva ns. kauneuspato. Siellä aina jotkut hurjapäät käyvät kävelemässä, ja kyllä se tänäänkin oli houkuttelevan näköinen, mutta enpäs edes alkupäähän mennyt, vaikka siitä olisi varmasti saanut hulppeita kuvia. Siinä on (ainakin) kerran sattunut kohtalokas onnettomuus, kun 60-luvun lopussa (silloin ikäiseni) poika, jonka veli oli myöhemmin koulukaverini, oli padolla kun voimalaitoksen padot aukaistiin ja 10-vuotias poika jäi seisomaan padolle. Palokunta tuli paikalle ja kaksi miestä lähtivät pienellä veneellä pelastamaan poikaa, mutta joutuivatkin itse kovan virran viemiksi ja hukkuivat. Poika pelastui.

Haastesivullakin on nyt kansio ”Syksyinen kaupunki”. Laitelkaahan kaikki kuvailijat sinne omia otoksianne.

Kuva-asioiden lisäksi vielä muutenkin ”purkanut” viikonlopun reissua, enää univaje paikkaamatta, enkä oikein taida ajoissa tänäänkään ehtiä nukkumaan: pikkuisen on jäänyt viime tinkaan valmistelu huomista haastattelua varten. Radio-ohjelmaan (suomalaisten aikakäsityksistä, tulevaisuuden uskosta etc.) olen luvannut aamulla olla tietäväinen. Omaan väitöskirjaani olen tutustunut pitkästä aikaa, ja kyllä se paikoin ihan hyvää analyysiä ja tutkimusta on. 😀 Onneksi haastattelu ei tule suorana ulos. Mutta nyt on jatkettava omien luentojen etsimistä ja opiskelua. Kaikkea sitä. 😉

Niitä näitä VAT

Näyttöviikonlopun lopulla

Mietin, että millainenhan fiilis olisi, jos asiat olisivat menneet toisin, jos olisin saanut toisenlaisen palautteen? Sellaisen kuin odotin.

Olen palannut Torniosta, poikkeuksellisen myöhään, vaikka lähdin ”kesken kaiken” (Apsu oli erinomainen syy jättää viimeinen palautetunti kokematta). Keli aurinkoinen, haapojen liki tuliset, keltaiset pilkahdukset maisemassa, vaakaan paistava lokakuun ilta-aurinko, vilkas vastaantuleva liikenne, sujuva, onneksi vielä kesärajoituksilla kulkeva etelään suuntautuva liikenne (Iin hirvikolari lopultakin vain pieni hidaste) ja hyvä mieli… Ilolla ajelin.

Kun täällä Tuulestatemmatussakin on käyty kiitettävän vilkasta keskustelua näyttötutkinnoista yleensä ja VAT-koulutuksesta erityisesti, niin jouduttepa/saattepa vielä tuntoja kuluneesta viikonlopusta, minun mokistani/onnistumisistani. Tuntoja siitä, miltä tuntuu kun vuosikymmeniä arvioijana ollut joutuu/pääsee arvioitavaksi, arvosteltavaksi.

Saimme eilen illalla, ennen puolta yötä sähköpostitse henkilökohtaisesti tiedon siitä, miten oma näyttötutkinto oli mennyt. Saimme vain ”arvosanat”, tänään sitten niille perustelut ja palautteet. (Ja olenhan jo monta kertaa aiemmin kertonut, että minusta tämmöinen on erinomaisen hyvä tapa edistää oppimista.)

Arvosteluasteikosta sen verran, että siinä on seuraavat ”tasot” (oma muotoiluni asiasta):

hylätty = ei osoita minkäänlaista osaamista
uusittava = sarja osoittaa osaamista, mutta on tehtävä kokonaan uudestaan
täydennettävä = kuvia on muokattava, sarjasta valitaan 3 – 5 onnistunutta otosta, joita on tarpeen muokata, rajata, käsitellä, viimeistellä etc.
hyväksytty = 3 – 5 (repparista 5 – 8) kuvaa ovat sellaisenaan valmiita. Niille ei tarvitse tehdä mitään. ”Homma hanskassa.”

Me kaikki kymmenen mukana ollutta selvisimme ilman hylättyjä. Suurin osa meistä sai useimmista sarjoistaan kommentin ”uusittava”. Vain yksi sarja ennakkotehtävistä ja yksi sarja perjantaina kuvatuista simultaaneista ylsivät mainintaan ”Hyväksytty”. Minä en todellakaan ole kumpikaan noista. Joten ei vieläkään kovin korkea ole tällä kerralla läpäisykerroin.

Tänään sitten aamulla kohtasimme ”juryn”, johon kuuluu kolme henkilöä: yksi opetusalan edustaja (Lapin yliopiston Taiteiden tiedekunnasta opettaja), yksi edustaja työntekijöistä (freelance kuvaaja) ja työnantajan edustaja (yrittäjä, joka tässä kokoonpanossa on myös näyttötutkintomestari, joka on oltava raadissa). Jury kertoi aluksi arvosteluperusteista, myös siitä, miksi ”hylkäysprosentti” on niin korkea, minkä jälkeen meille toden teolla selvisi, että näyttötutkinto tässä vaiheessa opintoja on ”vain” välivaihe, tärkeä sellainen. Että tämä on ”osatentti”, kuten kaltaiseni 80-luvulla opiskellut asian miettii. Tämä oli myös preli, tämä oli myös ”valmistava”, seuraaviin tutkintoihin valmentava, välivaihe, ja mitä kaikkea. Aloin, ja aloimme, tajuta, että tämä ei todellakaan ole LOPPUtentti. Tämä on yksi vaihe.

Kyllähän tänään meidän sarjoja arvioitaessa opin enemmän kuin aikoihin. Kirjoitin monta sivua muistiinpanoja.

Ja ehkä sittenkin, lopultakin, eniten omaksi ihmetyksekseni, minä pärjäsin ihan hurjan hyvin. Ei yhtään täyttä hylsyä, eikä suinkaan kaikkia ole uusittava. Olen ihan tavattoman yllättynyt varsinkin siitä, että repparini ”Kauppahallin kalakaupan aamu” oli toinen niistä (2/10) reppareista, joka ”pääsi läpi” ~ vaatii vain pieniä kuvankäsittelyllisiä korjauksia. Jihuu! (Kiitos, kalakauppa (MP) kauppahallissa!!!) Reppari on ollut minulle vaikein… ja nyt se on melkein tehty,

Näin ne ylipäätään menivät:

6 Reppari: täydennettävä
7 miljöö: täydennettävä
8 henkilö: uusittava
9 maisema: täydennettävä
10 miljöö: uusittava

Eli vastoin omia (ja muiden?) odotuksia pärjäsin todella hyvin. Aapeli leikkipuistossa (tiesinkin) ja eilinen (huoh!) simultaani vaativat uusinnan, mutta muut vain täydentämistä, korjaamista etc. Wuhuu!

Jopa porokuva maisemasarjassa sai kiitosta.
Oikeastaan aika paljon kiitosta.

Laittelen huomenna kuvat.fi -sivulleni tarkempia
kommentteja hyväksytyistä ja hylätyistä kuvista…
KLIKS

Nyt on sellainen ”tehty työ, paras työ” -fiilis.
Ja että työ jatkuu…